Oodi kirjastoille

Minun on jo pidemmän aikaa tehnyt mieli kirjoittaa kirjastoista, jo itse asiassa vuosien ajan. Kirjastot ovat nimittäin useammankin kirjoituksen arvoisia paikkoja, tosin aiheesta varmasti on toki aiemminkin kirjoitettu, vieläpä minua ansioikkaammin. Jatkan kuitenkin.

En muista, mistä asti olen kirjastoissa viihtynyt: luultavasti pikkuriikkisestä. Ensimmäiset muistoni ovat kuitenkin Saarijärven kaupunginkirjastosta, ja kyseiseen kaupunkiin muutin 7-vuotiaana. Sieltä minä kannoin kotiin lähes itseni korkuisia kirjapinoja harva se viikko, ja läpi tuli kahlattua ainakin kaikki Viisikot ja Neiti Etsivät.

Saarijärven kaupunginkirjastoon liittyy yllättäen myös yksi surullinen kirjastomuisto. Silloin viattomalla 80-luvulla kirjastosta sai lainata kirjoja ihan vain henkilökohtaisella asiakasnumerolla, joka oli nelinumeroinen kirjainyhdistelmä. Ei tarvittu kirjastokortteja tai henkilötodistuksia, ei muuta kuin tämän asiakasnumeron raapustamista kirjastotädin antamaan pahvinpalaseen.

Joskus neitseellisellä 80-luvulla järjestelmä kuitenkin muuttui niin, että enää kirjoja lainattiinkin vain kirjastokortilla. Jotenkin tämä asia tuli minulle täysin puskasta, kun tavanomaisen Neiti Etsivä -pinoni kanssa yritin päästä koulupäivän jälkeen kotiin. Eivät lähteneet kirjat mukaan, sillä lapsukaisille kirjastokortti myönnettiin vain vanhempien allekirjoittamalla hakemuksella. Koko illan jouduin siis olemaan ilman lukemista, ja vasta seuraavana päivänä palasin kotikirjastooni äidin allekirjoituksen kera.

Se taisikin olla sitten viimeinen ikävä kirjastokokemus. Ei kun oli toinenkin: asuimme pari vuotta eri kaupungissa, ja muuton yhteydessä iso pino saarijärveläiskirjaston kirjoja oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Muutettuamme takaisin Saarijärvelle oli laskunmaksun aika: 321 markkaa kadonneiden kirjojen korvaamiseksi. No, onneksi äiti maksoi, mutta olihan se tavattoman nolo kokemus. Maksun jälkeen saatoin kuitenkin vierailla tutussa kotikirjastossa taas kevein mielin.

Lukiovuosina aloin tarkastella kirjastosuhdettani analyyttisemmin, ja mahdollisesti ensimmäistä kertaa tiedostin todellakin nauttivani kirjastojen tunnelmasta. Niin paljon tietoa ja ajankulua pakattuna yhteen rakennukseen, niin paljon tuntemattomia ja jännittäviä asioita! Kirjastosuhteeni ymmärtämisessa taisi auttaa se, että tajusin ihmisten olevan sen suhteen erilaisia. Eräs lukiotuttavani nimittäin kerran möläytti, ettei ole koskaan pitänyt kirjastoista. Niissä on jotenkin painostavan hiljaista, ja häntä alkaa aina ahdistaa kaikkien niiden paperisten esineiden puristuksessa.

Miten joku voikaan ajatella noin! Ja kun Saarijärven kirjasto vielä oli niin tavattoman viihtyisä remontin jälkeen: korkea katto, vaaleita moderneja puupintoja, isoja ikkunoita ja rauhallisia paikkoja vaikkapa läksyjentekoa varten. Eikä kirjaston äänimaailma ollut pelkkää hiljaisuutta: kuinka monta hyppytuntia tulikaan vietettyä musiikkiosaston mukavissa nojatuoleissa kuulokkeet päässä?

Vaikka mukavimmat ja kotoisimmat muistoni ovatkin Saarijärven kirjastosta, ovat kaikki muutkin kirjastot toki olleet miellyttäviä. Tikkakosken piskuisesta kirjastosta luin yläasteella kaikki Stephen Kingit, ja taisinpa lainata jokusen levynkin, peräti C-kasettejakin. Helsingissä olen istuskellut Pasilan pääkirjaston lukusalissa lehtiä lukiessa (myös töitä tehden) ja piipahdellut sarjakuvahuoneessa. Pikku Huopalahdessa, siinä ihan naapurissamme, on peräti lastenkirjasto. Kallion kirjastossakin on aina ollut sykähdyttävää, ja viimeisin tuttavuus, Etelä-Haagan kirjasto, vaikuttaa sympaattisen pikkukaupunkimaiselta (kuten toki koko Etelä-Haagan kaupunginosa).

Entä sitten yliopiston kirjastot? Aleksandriaksi taannoin nimetty Opiskelijakirjasto on ollut miljöönä lukemattomiin tenttiin lukemisiini, etenkin se hieman karu mutta ehdottoman rauhallinen kellarikerros. Tenttikirjavalikoima on tietenkin aivan omaa luokkaansa, ja löytyy sieltä niitä kaunokirjojakin. Yliopiston pääkirjaston juhlallinen tunnelma taas sai pienen opiskelijan tuntemaan itsensä osaksi pitkää sivistysjatkumoa: varsinkin silloin, kun kääntelin juhlavasti 1800-luvun Hegelin alkuperäispainoksen sivuja graduani varten.

Sen lisäksi, että kirjastot ovat hienoja paikkoja, ovat kirjaston työntekijät hienoja ihmisiä. Kahdesti olen tulistuksissani lähettänyt kirjastoon kiukkuista palautetta, kuvitellen tulleeni väärinkohdelluksi erinäisissä lainaus-, varaus- ja uusimisasioissa; kahdesti olen saanut ystävällisen ja asiallisen vastauksen aina yhtä kärsivällisiltä kirjastohenkilöiltä. Kahdesti olen lähettänyt nolostuneena kiitokset vastauksesta ja pahoittelut ensimmäisestä, turhankin kärkevästä viestistäni. Kahdesti on jäänyt hyvä mieli hedelmällisestä yhteydenpidosta.

Tässä vaiheessa ei voi enää muuta kuin harmitella sitä, ettei oikeastaan enää koskaan ehdi lukea yhtään mitään. Mutta voihan kirjastoissa vierailla muutenkin! Sitä paitsi Mella alkaa olla lukuiässä.