On neljä vuotta siitä, kun viimeksi kävin katsomassa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin elokuvia. Onkin siis jo aika katkaista tämä tauko ja käydä edes neljän leffan verran nautiskelemassa. Jostain syystä jokseenkin kaikki lapsia edeltävä aika on saanut nostalgisen hohteen, ja ne hienot R&A-syksyt ovat erityisen rakkaina mielessä.
Etenkin R&A 2000 oli poikkeuksellisen jännittävä, sillä se meni lähinnä riiustamisen merkeissä Erikin kanssa. Tapasimme ensimmäistä kertaa syyskuun alussa, ja minä heti ensimmäisenä ulkomaiselle tulokkaalle ryhdyin esittelemään kaupungin kulttuuritarjontaa. Oli Erik niistä elokuvistakin kiinnostunut, mutta kuulemma varaili lippuja lähinnä sellaisiin näytöksiin, joissa tiesi minunkin olevan. Tai jos ei saanut samaan näytökseen, niin ainakin samaan teatteriin. Ja tulihan sitä aikaa tosiaan sitten vietettyä yhdessä, muistanpa senkin pimenevän illan, kun selailimme R&A-katalogia Café Rexin hyytävän kylmällä terassilla kuumaa teetä hörppien... [huokaus]
Nyt olen valmis kohtaamaan tämän rakkaan festivaalin uutena ihmisenä! Mielenlaadun muutoksen huomaa lähinnä siitä, että aiemmat suosikit eli aasialaiset rämistelyt ja väkivaltapätkät ovat vaihtuneet kepeisiin komedioihin. Ei näin vanhana enää halua ottaa sitä riskiä, että elokuvasta jäisi paha mieli, heh.
Neljässä vuodessa on näemmä tapahtunut festivaalillakin kehitystä, kun lippuja sai tällä kertaa oikein varata netin kautta. Oikein hienoahan tämä on näin työssäkäyvän perheenäidin näkökulmasta, mutta kamoon, myöntäkää pois, että se jonottaminen Bio Rexiin lipunmyynnin käynnistyessä oli oma spektaakkelinsa. Hyvällä kaveriporukalla se oli yksi merkittävä osa festivaalikokonaisuutta.
Vaan mitä vanhat silmäni näkivätkään, kun menin lunastamaan etukäteen varattuja lippuja tänään? Jono! Rexin kassalla oli vain yksi piste R&A-asiointia varten, ja iltapäivällä neljältä saapuessani koko aula oli jo täynnä jonottavia ihmisiä. Kuvittelin tuolloin, että eipä se kello neljä tosiaan tainnut olla kovin fiksu aika saapua hakemaan lippuja viimeisenä lunastuspäivänä. Lähtiessäni Rexistä kello viisi tajusin, että oli se neljä ainakin helkkarin paljon parempi aika kuin kello viisi.
Kyseessä ei suinkaan ollut mikään tavallisentylsä suora jono, ehei. Bio Rexin tämäniltainen jono voidaan karkeasti ottaen jakaa Danten helvetin tavoin eri piireihin: yksi ulkopiiri (siis kirjaimellisesti ulkona sijaitseva osa jonosta) sekä kolme sisäpiiriä. Minun saapuessani paikalle jonosta oli ehditty muodostaa vasta nämä kolme sisäpiiriä, jotka jo sinällään vaativat hahmotuskykyä. Ensin ovesta astuessasi joudut aulan poikki kulkevaan jonoon (uloin sisäpiiri), joka lippuluukulle ehdittyään ei kuitenkaan vie sinua luukulle vaan kaartaa oikealle nurkkaan. Oikeaa seinää pitkin pääset sitten jonottamaan takaisin kohti ulko-ovea (toinen sisäpiiri), kunnes ulko-oven kohdalla marssit jonon hännän poikki vasemmalle seinälle. Vasenta puolta pitkin (sisimmäinen sisäpiiri) pääset sitten lopulta luukulle asioimaan.
Ulko-ovella oli tietenkin säännöllisesti pieniä selkkauksia, kun ulkopiiriltä uloimmalle sisäpiirille siirtyvät eivät ymmärtäneet sisäpiirien hienostunutta rakennetta. Kaikki suoraan sisimmälle sisäpiirille pyrkivät ohjattiin kuitenkin jämptisti oikealle paikalleen, ja poikkeuksetta todellisuuden valjetessa havaittiin sisälle pyrkijöiden kasvoilla synkkenevä ilme.
Kun minä lähdin tunnin jonotuksen jälkeen (muistakaa, olin päässyt aloittamaan suoraan uloimmalta sisäpiiriltä), oli ulkopiiri venynyt jo Lasipalatsin nurkan ympäri Mbarin ovelle asti. En kadehtinut jonottajia. Ulkona satoi.
Jonottamisen lisäksi huomasin toistavani erästä muutakin R&A-kaavaa: maksuvälinepaniikkia. Kun edelläni oli enää pari ihmistä, säikähdin tajutessani, ettei minulla ole tietenkään mukana käteistä. Mitä jos lippuja ei voisikaan maksaa kortilla? Eihän se ole itsestään selvää. Kassalle asti päästyäni muistin, että olen joka kerta pelännyt juuri samaa asiaa juuri siinä samassa kohtaa Bio Rexin jonoa, ja aina olen saanut lippuni kortilla maksettua. Niin nytkin.
Elokuva-asiat oli hoidettu kunnialla, oli aika lähteä kotiin. Jälkinäytös: siirtyminen raitiovaunuun. Tietenkin Lasipalatsin pysäkillä oli viiden jälkeen paljon porukkaa, ja tietenkin juuri minun raitiovaununi oli digitaalisen näytön perusteella pahasti myöhässä. Tämän päättelin siitä, että seuraava raitiovaunu näytti tulevan minuutin, pari ensimmäisen perässä.
Kyllä te tiedätte, millaista on, kun ruuhka-aikana raitiovaunu tulee vaikka viisikin minuuttia myöhässä. Juuri niin: täyttä. Tältäkin pysäkiltä vaunuun tunki niin paljon porukkaa, ettei ovi enää mennyt kiinni: viimeinen setä piti työntää väkivalloin sisälle, jotta sillipurkki pääsi matkaan.
En mennyt kyytiin. Miksi? Koska se seuraava ratikka tosiaan tuli minuutin, pari ensimmäisen perässä. Se oli lähes tyhjä, vapaita istuimia oli ruhtinaallisesti.
Kysynpä vain: miksi kaikkien on tungettava henkensäkin uhalla siihen ensimmäiseen sporaan, kun perässä tulisi tyhjä? Tai ehkä en kysy, jokuhan saattaa ruveta ajattelemaan enkä jatkossa saakaan enää matkustaa leveästi ruuhka-aikana. Onko tämä nyt sitä kaupunkilaisjärkeä?
Etenkin R&A 2000 oli poikkeuksellisen jännittävä, sillä se meni lähinnä riiustamisen merkeissä Erikin kanssa. Tapasimme ensimmäistä kertaa syyskuun alussa, ja minä heti ensimmäisenä ulkomaiselle tulokkaalle ryhdyin esittelemään kaupungin kulttuuritarjontaa. Oli Erik niistä elokuvistakin kiinnostunut, mutta kuulemma varaili lippuja lähinnä sellaisiin näytöksiin, joissa tiesi minunkin olevan. Tai jos ei saanut samaan näytökseen, niin ainakin samaan teatteriin. Ja tulihan sitä aikaa tosiaan sitten vietettyä yhdessä, muistanpa senkin pimenevän illan, kun selailimme R&A-katalogia Café Rexin hyytävän kylmällä terassilla kuumaa teetä hörppien... [huokaus]
Nyt olen valmis kohtaamaan tämän rakkaan festivaalin uutena ihmisenä! Mielenlaadun muutoksen huomaa lähinnä siitä, että aiemmat suosikit eli aasialaiset rämistelyt ja väkivaltapätkät ovat vaihtuneet kepeisiin komedioihin. Ei näin vanhana enää halua ottaa sitä riskiä, että elokuvasta jäisi paha mieli, heh.
Neljässä vuodessa on näemmä tapahtunut festivaalillakin kehitystä, kun lippuja sai tällä kertaa oikein varata netin kautta. Oikein hienoahan tämä on näin työssäkäyvän perheenäidin näkökulmasta, mutta kamoon, myöntäkää pois, että se jonottaminen Bio Rexiin lipunmyynnin käynnistyessä oli oma spektaakkelinsa. Hyvällä kaveriporukalla se oli yksi merkittävä osa festivaalikokonaisuutta.
Vaan mitä vanhat silmäni näkivätkään, kun menin lunastamaan etukäteen varattuja lippuja tänään? Jono! Rexin kassalla oli vain yksi piste R&A-asiointia varten, ja iltapäivällä neljältä saapuessani koko aula oli jo täynnä jonottavia ihmisiä. Kuvittelin tuolloin, että eipä se kello neljä tosiaan tainnut olla kovin fiksu aika saapua hakemaan lippuja viimeisenä lunastuspäivänä. Lähtiessäni Rexistä kello viisi tajusin, että oli se neljä ainakin helkkarin paljon parempi aika kuin kello viisi.
Kyseessä ei suinkaan ollut mikään tavallisentylsä suora jono, ehei. Bio Rexin tämäniltainen jono voidaan karkeasti ottaen jakaa Danten helvetin tavoin eri piireihin: yksi ulkopiiri (siis kirjaimellisesti ulkona sijaitseva osa jonosta) sekä kolme sisäpiiriä. Minun saapuessani paikalle jonosta oli ehditty muodostaa vasta nämä kolme sisäpiiriä, jotka jo sinällään vaativat hahmotuskykyä. Ensin ovesta astuessasi joudut aulan poikki kulkevaan jonoon (uloin sisäpiiri), joka lippuluukulle ehdittyään ei kuitenkaan vie sinua luukulle vaan kaartaa oikealle nurkkaan. Oikeaa seinää pitkin pääset sitten jonottamaan takaisin kohti ulko-ovea (toinen sisäpiiri), kunnes ulko-oven kohdalla marssit jonon hännän poikki vasemmalle seinälle. Vasenta puolta pitkin (sisimmäinen sisäpiiri) pääset sitten lopulta luukulle asioimaan.
Ulko-ovella oli tietenkin säännöllisesti pieniä selkkauksia, kun ulkopiiriltä uloimmalle sisäpiirille siirtyvät eivät ymmärtäneet sisäpiirien hienostunutta rakennetta. Kaikki suoraan sisimmälle sisäpiirille pyrkivät ohjattiin kuitenkin jämptisti oikealle paikalleen, ja poikkeuksetta todellisuuden valjetessa havaittiin sisälle pyrkijöiden kasvoilla synkkenevä ilme.
Kun minä lähdin tunnin jonotuksen jälkeen (muistakaa, olin päässyt aloittamaan suoraan uloimmalta sisäpiiriltä), oli ulkopiiri venynyt jo Lasipalatsin nurkan ympäri Mbarin ovelle asti. En kadehtinut jonottajia. Ulkona satoi.
Jonottamisen lisäksi huomasin toistavani erästä muutakin R&A-kaavaa: maksuvälinepaniikkia. Kun edelläni oli enää pari ihmistä, säikähdin tajutessani, ettei minulla ole tietenkään mukana käteistä. Mitä jos lippuja ei voisikaan maksaa kortilla? Eihän se ole itsestään selvää. Kassalle asti päästyäni muistin, että olen joka kerta pelännyt juuri samaa asiaa juuri siinä samassa kohtaa Bio Rexin jonoa, ja aina olen saanut lippuni kortilla maksettua. Niin nytkin.
Elokuva-asiat oli hoidettu kunnialla, oli aika lähteä kotiin. Jälkinäytös: siirtyminen raitiovaunuun. Tietenkin Lasipalatsin pysäkillä oli viiden jälkeen paljon porukkaa, ja tietenkin juuri minun raitiovaununi oli digitaalisen näytön perusteella pahasti myöhässä. Tämän päättelin siitä, että seuraava raitiovaunu näytti tulevan minuutin, pari ensimmäisen perässä.
Kyllä te tiedätte, millaista on, kun ruuhka-aikana raitiovaunu tulee vaikka viisikin minuuttia myöhässä. Juuri niin: täyttä. Tältäkin pysäkiltä vaunuun tunki niin paljon porukkaa, ettei ovi enää mennyt kiinni: viimeinen setä piti työntää väkivalloin sisälle, jotta sillipurkki pääsi matkaan.
En mennyt kyytiin. Miksi? Koska se seuraava ratikka tosiaan tuli minuutin, pari ensimmäisen perässä. Se oli lähes tyhjä, vapaita istuimia oli ruhtinaallisesti.
Kysynpä vain: miksi kaikkien on tungettava henkensäkin uhalla siihen ensimmäiseen sporaan, kun perässä tulisi tyhjä? Tai ehkä en kysy, jokuhan saattaa ruveta ajattelemaan enkä jatkossa saakaan enää matkustaa leveästi ruuhka-aikana. Onko tämä nyt sitä kaupunkilaisjärkeä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti