Lauantainen Rakkautta & Anarkiaa -elokuvakäyntini oli pitkästä aikaa omituisimpia kulttuurikokemuksiani. Kävimme katsomassa dokumentin (?) The Complete History of My Sexual Failures, jossa nuori mies yrittää haastatella ex-tyttöystäviään ja selvittää, miksi hänet aina jätetään. Leffa menee niin sanotusti iholle, eli tunneskaala on esillä eikä ruumillista puoltakaan jätetä arvailujen varaan. Tästä huolimatta tyylilaji oli selkeästi komedia, ei edes sellainen itkettävänliikuttava komedia (kuten saman festivaalin Lars and the Real Girl) vaan lattiallakippurassakäkätettävä komedia, jossa oli paikoittain jopa vähän Duudsonien ja Jackassin makua.
Kokemuksesta teki omituisen se, että kyseisessä näytöksessä oli läsnä myös itse elokuvan ohjaaja ja päähenkilö, Chris Waitt sekä hänen (nykyinen) tyttöystävänsä. Filkan jälkeen nämä molemmat pääsivät sitten vastailemaan kysymyksiin keskinäisestä tunne- ja seksielämästään, kun taas vähänkin asialliset elokuvatieteelliset kysymykset lähinnä torjuttiin hupaisin sanankääntein.
Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? En edes aio lähteä sille tielle, jolla pohditaan kyseisen dokumentin todenmukaisuutta: minulle ei oikeastaan edes ole väliä sillä, ovatko kaikki (mitkään?) kohtaukset ja tulkinnat oikeita. Ja hauska se elokuva kieltämättä oli: kyllä siinä sai ihan vilpittömästi nauraa loppuun saakka.
Enemmän minua mietityttää se, millä tavalla minä tällaisenkin elokuvailmiön otan vastaan. Olisinko aivan otettu siitä, että nuori indie-elokuvaaja on valmis repimään itsensä koko maailman nähtäväksi vain sanoakseen jotain ihmisten välisestä kanssakäymisestä tai ehkä länsimaisen miehen rappiosta? Vai näkisinkö tämän vain yhtenä osana nykynuorison julkisuudenkipeyttä? Tiedättehän, nämä Big Brotherit sekä lehtitoimittajien valokuvat kolumnien yhteydessä: tarve olla esillä, vieläpä mahdollisimman shokeeraavasti. Koska enpä minä nyt tiedä, mikä merkittävä sanoma tuollakin elokuvalla oli.
Ei sillä, kyllä minä arvostan viihdettä siinä missä kuka tahansa muukin; ehkä jopa enemmän. Mutta elokuvafestareiden kontekstissa sitä ajattelisi näkevänsä jotain, no, yhteiskunnallisempaa. Joten en tiedä, kumpaa tämä nyt oli. Olen ehkä vähän kallistumassa sinne BB-viihteen puolelle.
Kokemuksesta teki omituisen se, että kyseisessä näytöksessä oli läsnä myös itse elokuvan ohjaaja ja päähenkilö, Chris Waitt sekä hänen (nykyinen) tyttöystävänsä. Filkan jälkeen nämä molemmat pääsivät sitten vastailemaan kysymyksiin keskinäisestä tunne- ja seksielämästään, kun taas vähänkin asialliset elokuvatieteelliset kysymykset lähinnä torjuttiin hupaisin sanankääntein.
Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? En edes aio lähteä sille tielle, jolla pohditaan kyseisen dokumentin todenmukaisuutta: minulle ei oikeastaan edes ole väliä sillä, ovatko kaikki (mitkään?) kohtaukset ja tulkinnat oikeita. Ja hauska se elokuva kieltämättä oli: kyllä siinä sai ihan vilpittömästi nauraa loppuun saakka.
Enemmän minua mietityttää se, millä tavalla minä tällaisenkin elokuvailmiön otan vastaan. Olisinko aivan otettu siitä, että nuori indie-elokuvaaja on valmis repimään itsensä koko maailman nähtäväksi vain sanoakseen jotain ihmisten välisestä kanssakäymisestä tai ehkä länsimaisen miehen rappiosta? Vai näkisinkö tämän vain yhtenä osana nykynuorison julkisuudenkipeyttä? Tiedättehän, nämä Big Brotherit sekä lehtitoimittajien valokuvat kolumnien yhteydessä: tarve olla esillä, vieläpä mahdollisimman shokeeraavasti. Koska enpä minä nyt tiedä, mikä merkittävä sanoma tuollakin elokuvalla oli.
Ei sillä, kyllä minä arvostan viihdettä siinä missä kuka tahansa muukin; ehkä jopa enemmän. Mutta elokuvafestareiden kontekstissa sitä ajattelisi näkevänsä jotain, no, yhteiskunnallisempaa. Joten en tiedä, kumpaa tämä nyt oli. Olen ehkä vähän kallistumassa sinne BB-viihteen puolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti