Iki-ongelmia

Väliin pieni tietopala: iki-osoitteeni näyttävät tekevän temppuja, eli kumpaankaan iki-osoitteeseeni lähetetyt viestit eivät näytä koskaan saapuvan perille. Jos joku sattuisi siis tavoittelemaan minua, suosittelen etunimi piste sukunimi ät helsinki piste fi -osoitteen käyttöä.

On muuten ahdistavaa huomata kadottavansa viestejä, varsinkin, kun bittiavaruuteen häviävät postit eivät näköjään edes tuota lähettäjälle virheilmoitusta. Kuinkakohan monen onneni ohi olenkaan tänään ja eilen kävellyt, kun postit eivät ole tulleet perille?

Elintaparentun aamuaskareita

Aamun Kauppalehti olisi heittänyt kahvit väärään kurkkuun, ellen olisi juuri ehtinyt jo lopetella sitä kolmatta kupillistani. Etusivun otsikko ”Esko Aho vaatii elintaparenttuja maksamaan omat sairastelunsa” oli kieltämättä toimittajilta aika polemisoiva valinta, muttei Esko natsi-Ahonkaan oma retoriikka tainnut ihan siitä sovittelevimmasta päästä olla.

Pitää äkkiä varata se mielessä pyörinyt hammaslääkäriaika ihan perustarkastusta varten, kohta joudun varmaan maksamaan vierailusta tuplamäärän lantion ympärille kertyneen vararenkaan vuoksi. Tai sitten vaihtoehtoisesti voisi ryhtyä protestilakkoon ja käydä lounastauolla ostamassa Amicasta pari herkullisen näköistä berliininmunkkia.

Oletteko muuten huomanneet, että poliittisessa retoriikassa ”kannustin”, etenkin ”taloudellinen kannustin”, on aina negatiivinen? Lihavat ja juopot maksavat terveydenhuollosta enemmän, meitä siis ”kannustetaan” hyviin elintapoihin. Yliopistoissa opinto-oikeutta rajataan, meitä siis ”kannustetaan” valmistumaan nopeammin.

Samalla tavalla urheilujoukkueiden kannustajat voisivat sitten keskittyä pelkästään vastustajan joukkueen mollaamiseen ja vanhemmat voisivat antaa lapsilleen piiskaa jokaisesta alle kasin koenumerosta.

Ehkä suuret sosiaali- ja terveyspoliittiset linjanvedot vain ovat minulle hieman liikaa ennen yhdeksää aamulla. Onhan se kiva, että meidän kunnostamme välitetään.

Järjestyksenpitoa ja ikioma taiteiden yö

Tänä vuonna kävi niin kuin jokaisena aiempanakin: ei tullut tehtyä taiteiden yönä mitään kultturellia, ei edes mitään ördäystä. Pyhänä tarkoituksena oli suunnata Tavastialle katsomaan Panssarilaiva Potemkinia ja kuuntelemaan Cleaning Womenia, sen verran hieno oli poppoon taannoinen Aelita-projekti, mutta eipä siitä sitten tullut mitään.

Olen nyt viettänyt Erikin kanssa kaksi päivää siivoten kaksiotamme. Myönnetään, onhan edellisestä suursiivouksesta jo aikaa, mutta silti. Ensimmäisenä päivänä käytin kaksi tuntia pelkästään kääntämällä jokaisen lipun ja lapun ja arkistoimalla ne (tärkeiden tavaroiden laatikko vs. roskis) sekä keräämällä sekalaiset vaatekappaleet toinen toistaan yllättävämmistä paikoista.

Sitten ryhdyin imuroimaan ja ulkoistin Erikin roskien ja pullojen viejäksi sekä mattojen tamppaajaksi. Lattioiden pesu onnistui vielä samana päivänä eli keskiviikkona, mutta viiden tunnin kokonaisurakan jälkeen päätin lopettaa. Täyden työpäivän päälle ei jaksa ihan mitä tahansa.

Sitten eilen piti jatkaa pölyjä pyyhkimällä. Kirjahyllystä joka ikinen kippo ja kuppi alas, pölyt pois, ja kupit takaisin hyllyyn jossain uudessa ja innovatiivisessa muodostelmassa. Jäljellä oli keittiön puunaus (se hella) sekä kylpyhuone, jonka muuten niin siisteihin kaakeleihin ilmestyy aina rumia tummentumia suihkun kohdalla. Ja taas meni monta tuntia, eikä jäljelle jäänyt energiaa huoneistosta poistumiseen. Se siitä taiteiden yöstä.

Tilanne kuitenkin korjautui noin kahden maissa perjantaiaamuna, kun heräsimme ikkunan vieressä kuuluvaan serenadiin. Suureksi riemuksemme makuuhuoneemme ikkuna sattuu sijaitsemaan talon tuuletus- ja tupakointiparvekkeen vieressä, joten pysymme valitettavan hyvin perillä öisten happihaukkaajien elämästä. Viime yönä eräskin keski-ikäinen naapurin setä päätti ryhtyä kailottamaan venäläisiä ja saksalaisia juomalauluja siinä ikkunamme vieressä, eikä halunnut lopettaa aivan heti. Minulla ei ole pokkaa mennä valittamaan naapurien metelistä (sehän voisin olla minä itse!), joten luotin korvatulppiin. Ehkä oikea taiteiden yö olisi ollut vielä pahempi.

Lentävä spagettihirviö

Makuasioita listatessani taisin pidättäytyä uskonnollisista ja poliittisista kommenteista, etten vain ärsyttäisi liikaa ihmisiä. Toisaalta kieltäytyminen saattaa myös liittyä siihen, ettei minulla ole uskonnollisia tai poliittisia mielipiteitä. Eihän? Jätin kuitenkin itselleni pientä pelivaraa, eli sallin näiden aiheiden käsittelyn, mikäli se nousee välttämättömäksi.

Nyt tuli eteen niin oiva tilanne, että on poimittava esiin aihe sekä uskonnon että politiikan piiristä. Internetissä on viime aikoina herättänyt kummastusta Lentävän Spagettihirviön uskonto, joka on yksi ns. älykkään suunnittelun ilmenemismuoto. Sinänsä varsin vakuuttavalta ja mieltä ylentävältä kuulostava uskonto on saanut taakseen niinkin hurskaita kannattajia, että nämä ovat pistäneet pystyyn houkuttelevan kisan: miljoona dollaria sille, joka todistaa, ettei Jeesus ole Lentävän Spagettihirviön poika.

Kyynikot vaietkoot.

Polttareistakin toivuttiin jo

Lauantaina koettiin sitten Jonnan polttarit, ja morsmaikulla taisikin olla hauskaa. Hieman suupieliä mutristuttivat kuvassa esiintyvät, jo aiemminkin myönteistä huomiota herättäneet vaatteet, mutta epäilyä kesti vain hetken aikaa.

Päivän aikana koulittiin alokas Loimistosta sotilas Loimisto, joka saikin tuoreen koulutuksensa jälkeen ryhtyä simputtamaan polttariseuruettaan. Tulevan lauantain häistä löytyykin luultavasti monta tyttöä, joiden olisi mustelmiensa takia ehkä sittenkin pitänyt pukea päälle jotain pitkähihaista.

The Amazing Henna esiintyi Kaisaniemen puistossa ja piti vaativan aerobicin Nightwishin tahtiin. Mansikkamargaritaa ja vadelmajäätelödrinkkiä kaadettiin kurkkuun Cantina Westissä, ja selkä hierottiin kipeäksi suolalla Hermannin saunassa.

Vastoin ennakko-odotuksia Hennan karaokedebyyttikin suoritettiin suurella tunteella ja leveällä hymyllä, ja vissyt kävivät viimein kaupaksi viiden sentin hintaan Iso-Roballa. Tämä tosin oli aivan Jonnan itse itselleen keksimä vakoojatehtävä.

Ilta Lostarissa oli hilpeä, siitäkin huolimatta että Jonna itki, Helena lähti ovet paukkuen, Miia tappeli poken kanssa, Suvi tuli raskaaksi ja oksenteli vessassa, minä liityin uskonnolliseen kulttiin ja Naapi tuli muuten vain paikalle. Tai näin ainakin pitkään uskottiin siellä poikien polttareissa, sikäli kun Barcelonan-suunnitelmilta mitään huomiota riitti.

Valokuvia tapahtuneesta löytyy täältä.

Kaikkea mitä ehtii tehdä, kun on vapaa ilta

Eilen oli sitten lopulta espanjan koe, joka kyllä meni aika pieleen. Enpä osannut odottaa kokeesta niin kinkkistä, otin näköjään hieman liian löysin rantein. No, eipä se koe mikään pääasia olekaan, vaan mahdollinen kielitaito Kuuban matkaa varten. Ja kuka tietää, kenties espanjan opinnoista on jotain hyötyä matkan jälkeenkin.

Tänään oli sitten ensimmäinen kunnollinen vapaailta, ja lähdinkin töistä kipin kapin ennen mitään ylitöitä. Menin kaupungille ostoksille, Jonnan ja Robertin puolentoista viikon päästä järjestettäviin häihin kun piti ostaa vaatteita. Olinkin sitten hämmästyttävän rationaalinen shoppailija. Kiersin jokaisen varteenotettavan kaupan järjestelmällisesti enkä ostanut mitään, vaikka jokaisesta löytyi jotain kivaa. Sen sijaan päätin kiertää kaikki läpi, ja tehdä ostopäätöksen vasta koko valikoiman nähtyäni. Viivytys kannatti, sillä parhaat JA halvimmat pöksyt löytyivät viimeisestä kaupasta.

Sitten menin Opiskelijakirjastoon Kaisaniemeen ja tunsin oloni jotenkin hassuksi. Täällä minä olen, opiskelijoiden joukossa, lainaamassa fuksikurssien kirjoja. Minä, jo valmistunut. Pitävätköhän ihmiset minua liian vanhana fuksiksi? Ajattelevatko, että olen vain lusmuillut kaikki nämä vuodet, kun en ole päässyt vielä fuksikursseja pidemmälle?

Uskalsin kuitenkin lainata läjän kirjoja, joita pitäisi yrittää tankata ennen Kuuban matkaa. Kolmiviikkoinen reissu kun osuu juuri siihen kohtaan, kun syksyn johdantokurssit käydään. Täytyy siis aloittaa jo etuajassa tämä opiskelu, ettei sitten tule hätä käteen tenttikauden alkaessa.

Lainasin kirjoja vain puolentoista kurssin verran, mutta aika hemmetin paljon siinäkin on sivuja kolmeksi viikoksi luettavaksi: Loikkanen, Pekkarinen & Vartia: Kansantaloutemme – rakenteet ja muutos (412 sivua); Kenwood & Lougheed: The Growth of the International Economy 1820-2000 (349 sivua); Kunelius: Viestinnän vallassa (271 sivua) sekä Nieminen & Pantti: Media markkinoilla (213 sivua).

Suurin riemu odotti kuitenkin vasta kotona: kaikki kolme tilaamaani leffaa olivat saapuneet! Hieman kyllä hirvitti huomata Dobermannin levyn irronneen kiinnikkeestään ja hölskyvän vapaasti kannen sisällä, mutta pienen kokeilun perusteella levy tuntuu kuitenkin toimivan normaalisti. Ehdinkin jo katsoa ekstrat kaikista leffoista, ei niitä niin kauhean paljon ollut. Crow’ssa niitä oli eniten, mutta kyse olikin lähinnä diiba-daabasta ja omasta kehusta.

Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä Crow-dokkarista, miten tärkeään osaan James O’Barrin sarjakuvat nostettiin elokuvaa tehdessä. Brandon Lee pahoitteli dokkarissa sitä, ettei ryhmä saanut tehdä elokuvaa mustavalkoisena. Sarjakuvan henki olisi Leen mukaan tullut paremmin esiin mustavalkoisena, mutta silloinen elokuvatodellisuus ei ilmeisesti sallinut mustavalkoisia toimintafantsupätkiä. Mitäköhän Brandon Lee olisi tykännyt 12 vuotta myöhemmin tehdystä Sin City –leffasta?

Jossain vaiheessa pitäisi varmaan ryhtyä katsomaan noita elokuviakin. Dobermann lienee listalla ensimmäisenä, Kadonneiden lasten kaupunki kun pitää katsoa yhdessä Annan kanssa. Mutta kun samaan aikaan on nauhalla iso läjä viimeaikaisia Salaisten kansioiden jaksoja sekä Priscilla – Aavikon kuningatar -ilottelu. Ja videovuokraamoon on saapunut Vincent Casselin viimeisin leffa. Kehnoltahan se näyttää, mutta siinä on sentään Vincent.

Vaikuttaa siltä, että edessä on lukuisia viihteentäyteisiä iltoja. Missäköhän välissä minä luen ne kirjat?

Senttien pyöritystä ja suurpiirteisyyttä

Mökkiviikonlopun jälkimainingeissa tuli taas mainiosti esiin ihmisten erilainen rahankäyttö. Sunnuntaina alkoi suuri show, kun kerättiin kuitteja ja laskettiin yhteisiä kustannuksia. Kun oli kerran sovittu solidaarisesta meiningistä, piti jokainen pienikin kuluerä kirjata ylös ja jakaa tasan 14 hengen välillä.

Pidän itseäni varsin järjestelmällisenä ja ylpeilen budjetintekotaidoillani, mutta jotenkin tuo on kuitenkin niin vastoin luontoani. Menetin kärsivällisyyteni ja poistuin paikalta viimeistään siinä vaiheessa, kun pohdittiin, olivatko ne bensakulut nyt 50 euroa vaiko sittenkin vain 48 euroa. Siis bensakulut, joita ei edes voi tarkkaan mitata, vaan jotka perustuvat ympäripyöreään arvioon keskimääräisestä litrahinnasta, ajetuista kilometreistä ja rankastikin vaihtelevasta keskikulutuksesta.

Ehkä kyseessä on jonkinlainen suomalaisen individualismin ja tasa-arvon lieveilmiö. Tasa-arvoa on se, ettei kukaan varmasti joudu maksamaan toisia enemmän. Individualismia taas se, että oma osuus on tiedettävä tarkkaan, jotta voidaan olla toisista riippumattomia. Kun minä maksan tismalleen 1/14 loppulaskusta, ei minun tarvitse huolehtia enää mistään muusta.

Onhan monella suomalaisella pariskunnallakin täysin erillinen taloudenpito. Oma pankkitili nyt taitaa olla jokaisella muutenkin, mutta jopa ruokaostokset saatetaan pitää erillään. Paitsi tietenkin yhdessä valmistettu ateria, jonka kulut jaetaan puoliksi sentilleen. Suomalainen nainen ei halua tulla elätetyksi, mutta eipä kai suomalainen mieskään.

Eipä minulla taida olla riittävästi tilastoja tällaisten väitteiden todistamiseksi, mutta sellainen mututuntuma tästä on. Kun Suomessa järjestämme kaveriporukalla illanistujaiset, lähtee jokaiselle lasku kotiin jälkikäteen. Kun taas Saksassa vietämme kavereiden kanssa grilli-illan, on jokaisen osuus suurpiirteisempi: yksi tuo lihat, toinen oluet ja kolmas kastikkeet ja marinadin.Ulkomailla ravintolassa joutuu yleensä aina ottamaan yhteisen laskun, ja illan kiusallisin tilanne alkaa: jokainen suomalainen ryhtyy kaivelemaan esiin pikkuruisia pennosiaan, jotta saa maksettua tasarahalla tismalleen sen oman osuutensa.

On selvää, että tiukassa rahatilanteessa on pidettävä pennosista parempi huoli. Mutta kyllä se on luonnekysymyskin: toiset ihmiset nyt vain haluavat pitää omat rahat ominaan ja näppinsä erossa toisten omaisuudesta, olivat sitten rikkaita tai köyhiä. Minä taas olen pyöristänyt kaikki summat niin köyhänä kuin vähemmän köyhänäkin. Uskon, että silläkin tavalla tilanne löytää tasapainon. Jokaisen kohdalle tulee joskus se vuoro tarjota, eikä kunnon ystävä elä kavereidensa varoilla pitkiä aikoja, ellei ole tosi tarpeessa. Ja tosi tarpeessa oleviahan tulee auttaa, varsinkin ystäviään.

Mutta kuten sanottu, tämä taitaa olla luonnekysymys. Siellä mökillä varmaan kihistiin kiukusta siinä vaiheessa, kun minä en enää jaksanut laskella senttejä ja jätin koko poppoon muuten huolellisesti laaditun budjetin huojumaan arveluttavasti. Milläköhän tavalla luonne-erot voidaan sovittaa yhteen suuressa kaveriporukassa? Parhaalle vastaukselle papukaijamerkki.

Mökille pakoon kovaa todellisuutta

Olen kauhuissani seurannut uutisointia helikopteriturmasta, kuten varmaan moni muukin. Itselläni on kaksi lievää fobiaa: korkeiden paikkojen ja pimeiden, syvien merien kammo. Ajatus mereen syöksyvästä helikopterista ei siis juurikaan lämmitä mieltä. Yhden teorian mukaan kopteri tosin lähti pudotessaan pyörimään niin vinhaa vauhtia, että ihmiset menehtyivät nopeasti ja kivuttomasti. Se olisikin armeliasta.

On aika vaikea puhua tuollaisista asioista, vieläpä näin puolijulkisesti. Eihän minulla ole mitään henkilökohtaista kosketuspintaa tapahtuneeseen eikä uhreihin. Tarvitseeko minun ryhtyä median ohella revittelemään henkilökohtaisesta tragediasta, mässäilemään omilla fobioillani? Päätin kuitenkin olla sensuroimatta itseäni, eihän bloggauksesta tulisi muuten mitään.

Siispä minä, täysin ulkopuolinen, kehtaan sanoa: ajatus ahdistaa minua.

Ulkopuolisuus tulee esiin mainiosti siinä vaiheessa, kun siirrytään aiheesta toiseen. Olen näinä hetkinä lähdössä mökkeilemään kaveriporukalla, ja voin taata unohtavani koko kopteriturman ilon noustessa kattoon. Edessä on mitä luultavimmin kesän viimeinen uintireissu (syyskuista Kuubaa ei lasketa, eihän se ole kesä vaan Ulkomaanmatka), onpas oikeastaan haikeaa. Vaikka noita kesiä onkin tähän mennessä tullut joka vuosi.

Huomenna lauantaina on Erikin syntymäpäivä, miekkonen täyttää 28 vuotta. Tänä vuonna lahjan osto oli yllättävän helppoa, yleensä se on aika kinkkistä. Aviopuolisot nyt tietenkin yleensä tietävät toistensa lahjatarpeet, mutta tyylilajin valinta onkin sitten vaikeampaa. Vaimoltaanhan kuuluisi saada lahjaksi jotain henkilökohtaisempaa, jotain koskettavaa ja mieleenpainuvaa. Mutta kuinka monta henkilökohtaista ja mieleenpainuvaa lahjaa voi antaa, ennen kuin koti täyttyy hupsusta Tiimari-rihkamasta?

Makujen yhtenevyys nousee myös ongelmaksi. Voinko ostaa miehelleni lahjaksi meitä molempia kiinnostavan kirjan? Silloinhan ostaisin lahjan osittain itsellenikin. Voisin tietenkin yrittää ottaa selvää, minkä metalli-cd:n Erik haluaisi juuri nyt, mutta se olisi aikamoisen työn takana. Lisäksi se olisi jotenkin teollisen tuntuista: ostaa nyt jotain niin pomminvarmaa kuin levy, jota toinen on harkinnut itse ostavansa. Se on fuskausta: eihän lahjatoiveita saa luntata kuin ainoastaan häissä. Pitäisi itse pystyä keksimään hyvä lahja.

No, toivottavasti tässä pääsee harjoittelemaan lahjojen ostoa vielä vuosikymmenten ajan.

Wanted: oikea mielentila maalaamiseen

Ei liene hyvä merkki, kun maalaamisen sijaan sattuukin nukahtamaan. Päätin tänään taas jättää espanjan luennon väliin ja antaa tekohengitystä triptyykilleni, tai sitten vain lepuuttaa mieltäni. Palata jonkinlaiseen tyyneen olotilaan, jossa jotain uutta voi syntyä. Siihen vaaditaan rauhaton mieli, joka kuitenkin saa paljon tilaa.

Joskus yksi ilta on riittävästi tilaa, mutta silloin ei kai kannata olla väsynyt. Olen seikkaillut netissä tyhjentämässä ajatuksiani ja etsimässä uusia virikkeitä, olen kuunnellut Depeche Modea ja viime hädässä Collateralin soundtrackia. Yhden soundtrack-kierroksen verran lojuinkin sängyllä luonnosvihko edessäni, taulujani katsellen ja kasvattaen sisäistä painetta.

Mutta sitten menin ja nukahdin, ihan vain torkahdin muutamaksi minuutiksi, mutta kuitenkin. Hyvin alkanut ajatus katkeaa, kun torkahtaa. Joskus siinä tilassa saa hyviä uusia ideoita, muttei oikein pääse etenemään vanhoista. Prosessia ei pääse jatkamaan, jos pienet unipätkät palauttavat aina lähtöpisteeseen.

Taidan ollakin hieman väärällä tavalla malttamaton. En ole harrastanut elokuvien ostamista, turhahan niihin on rahaa laittaa, kun vuokraamosta ne löytää tarvittaessa. Olen kuitenkin ajatellut, että jotkin perusteokset täytyy löytyä kotoa. Varsinkin, jos niitä ei edes löydä niin helposti vuokraamoista.

No, menin sitten vinguttamaan Visaa ja tilasin Amazonista DVD:llä Crow’n, Kadonneiden lasten kaupungin ja Dobermannin. Crow’lle olen niin paljon velkaa jo pelkän maalausurani kannalta, että sille on varattu itsestäänoikeutetusti paikka kirjahyllystäni. Kehnona VHS-kopionahan se sieltä jo löytyykin.

Kadonneiden lasten kaupunkia en ole koskaan missään muodossa omistanutkaan, ja olen nähnytkin sen muistaakseni vain kahdesti. Siinä on kuitenkin jotain sellaista unenomaista, joka on hyvä pitää mielessä. Ja tietenkin nyt voin helpommin pakottaa sellaisetkin ihmiset katsomaan leffan, jotka eivät tähän mennessä ole vaivautuneet.

Dobermann olikin sitten ihan silkka heräteostos, kun nyt sattui halvalla löytymään. Tämän tuloa taidan juuri nyt odottaakin eniten. Näin sen aika pian ilmestymisen jälkeen, ja olin silloin aivan innoissani. Mutta silloin taisikin olla aamuyö ja osakunnan elokuvamaratoni jo pitkällä käynnissä. Kenenkään muun en kuullut pitävän moisesta räiskintäfilkasta, vaikka kuinka yritin puolustella elokuvan olemassaolon oikeutusta kavereille. Ei yhtäkään sielunkumppania!

Mutta sitten tutustuin Erikiin, ja kaiken muun kulttuurillisen tuputuksen ohella vuokrasin myös Dobermannin tulevan mieheni katsottavaksi. Ja Erikhän piti siitä! Sensaatio!

Ostopäätökseen saattoi tietenkin vaikuttaa myös se, että elän tällä hetkellä Vincent Cassel –kauttani. Minulla on tiettyjä taipumuksia jumiutua samoihin teemoihin pitkiksi ajoiksi, mikä on usein jokseenkin turhauttavaa. Tilda Swinton –kauteni jäi tosin varsin lyhyeksi, odotankin sen uusiutuvan vielä jossain vaiheessa. Rammstein-kausi oli pirullisen sitkeä, vaikka onneksi synnyttikin myös kaksi taulua. Nick Cave ei ole oikein päässyt kaudeksi asti, vaan heijastelee aina taustalla. No, olihan se hieman intensiivisempää sen taannoisen Kultturitalon keikan aikana.

Taitaa siis olla, etten pääse maalaamaan ennen tilaamieni elokuvien saapumista. Haluan nähdä, josko niistä olisi sitten apua. Mutta siihenhän voi mennä viikkoja! Elokuvakausissa on kuitenkin se ongelma, että niitä on vaikea integroida maalausinspiraatioon. Jos parhaat ideat tuntuvat tulevan jostain musiikista, hienoa: silloinhan kuuntelen maalatessani taustalla kyseistä musiikkia. Mutta jos idea tulee elokuvista, en oikein voi kuitenkaan katsella taustalla kyseistä leffaa. Maalaushuoneessani kun ei ole televisiota, eikä sen räpeltämisen aikana muutenkaan voi keskittyä mihinkään muuhun visuaaliseen. Mikään musiikki ei kuitenkaan tunnu oikealta.

Tosielämän espanjaa

Vanha kunnon Kale saapui lauantaina Suomeen 11 kuukauden vaihto-oppilaskokemuksen jälkeen. Kale vietti ajan Espanjassa opiskellen paikallista rentouskulttuuria ja vältellen auringonpaistetta.

Perjantai-ilta venähti pitkäksi, kun väsättiin kaveriporukalla tervetuliaislakanaa reilaamalla Suomeen palaavalle el Kalelle. Espanjan alkeiskurssin oppikirja tuli hyvään käyttöön, kun kirjan kielioppiosiosta napattiin lakanaan hyödyllisiä lauseita. Pääsimme kirjoittamaan esimerkiksi siitä, kuinka usealla espanjalaisella on kakkosasunko rannikolla, tai kuinka Kale ei tällää itseään kovinkaan paljon. Maaliinsa osui varmasti myös kysymyssanojen kohdalta löytynyt lause ”Milloin päätät opintosi?”.

Lauantaiaamuna mentiin sitten aivan liian aikaisin ja nukkumattomana ei-niin-yllättynyttä miekkosta vastaan Eteläsatamaan, ja tervetuliaisjuhlat jatkuivatkin sitten koko päivän ajan. Pitkähihaiseen paitaan hölmöyksissään pukeutunut lähes-espanjalainen Kale sai pehmeän laskun pohjoismaiseen ilmastoon, kun aurinko helli ja omenapuut olivat kauniin vihreitä. Kisaturisteja tosin pörräsi ikävän paljon, ja raitiovaunu kasin matka Paavalin kirkolta Hietaniemeen kesti kiertotien vuoksi yllättävän kauan.

Kun kasiratikalla oli nähty tarpeeksi paljon Pasilaa ja Eläintarhaa, pääsimme lopulta perille Annan keittiöbileisiin. Paljon kohuttu keittiömaalausprojekti tuli päätökseen, ja uusia värejä oli tarkoitus esitellä kaveripiirille. Keittiön lämpötila pysyttelikin tungoksen ansiosta siinä 30 celsiusasteen tienoilla, joten minä pysyttelin makuuhuoneen (26 astetta) puolella. Siellä ei juurikaan keittiön kaapeista puhuttu, vaikka Anna olisikin kaivannut enemmän palautetta.

Ja kyllä, Kale on leikannut hiuksensa, kuten kuvasta näkyy.

Kuvia triptyykin varrelta

Tässäpä kaksi osaa tulevasta triptyykistäni, tadaa! Erik siis saapui kotiin kameran kera, ja minä pääsin räpsimään amatöörikuvia.

Itse asiassa nolottaa näyttää näitä nyt tässä vaiheessa, enemmän kuin aiemmin. Nyt kun jotkin osat ovat niin valmiin näköisiä, ja toiset sitten niin kehnoja. Joku pian luulee, etten osaa maalata paremmin. Mutta kyllä minä tuon leveämmän taulun hahmon vasenta (siis katsojan näkökulmasta oikeaa) kättä ja jalkaa ihan oikeasti aion vielä muokata!

Näin viikolla ei kuitenkaan millään jaksa maalata. Täytyy toivoa, että sunnuntaina innostaisi. Tai ehkä jo perjantaina, kun ei ole espanjan luentoa pitkittämässä päivää?

Tämä valokuvien julkaiseminen on muuten aivan täyttä tuskaa. Tässä kirjoitusikkunassa kuvat näyttävät yhdeltä, preview-ikkunassa toiselta ja itse sivulla kolmannelta. Niin, sivuillakin kuvien sijainti riippuu selaimesta: kotoisa Firefox ja työpaikan IE ymmärtävät tahtoani hyvin eri tavoin. Nyt jännitämme siis, minkä kokoisena ja muotoisena nuo kuvat sivulle ilmestyvät, sijainnista puhumattakaan.

Makuasioita, osa 2

Aikaisemmasta kokemuksesta rohkaistuneena (=ihmiset eivät ole alkaneet ainakaan julkisesti vihata minua) listaan jälleen muutamia makuasioitani. Luonnollisestikaan tällainen lista ei ole koskaan erityisen kattava, mutta vannoutuneena (psyko)analysoijana uskon lyhyiden, assosiaatioihin perustuvien listojen taikaan.

Yksi kaava alkaa olla selvä: mukavia asioita on huomattavasti helpompi keksiä kuin ikäviä.

Ensimmäisenä listan special guest: Asioita, jotka ottavat pannuun:

-Kun unohdan katsoa Yle Teemalta Iggy Popia käsittelevän dokumentin ensimmäisen puoliskon, vaikka vain istun kotona ja olen odottanut ohjelmaa useiden päivien ajan.

Sitten itse lista, eli asioita joista pidän, joista en pidä ja joiden pitäminen minua jokseenkin nolostuttaa:

Pidän:

-David Bowie
-Tilda Swinton
-makaronilaatikko (etenkin Erikin tekemä)
-margarita
-Kadonneiden lasten kaupunki –elokuva
-Collateral-elokuvan soundtrack
-Enki Bilal
-Dave McKean
-Scissor Sisters

En pidä:

-Kylmät aamut yhdistettynä lämpimiin päiviin
-Harry Potter –mania
-belgialainen suklaa
-penkkiurheilu

Pidän, vaikka se nolottaakin:

-Siskoni on noita –tv-sarja
-Crow 2 –elokuva
-pakasteranskalaiset ja jotkin pakastepizzat
-Constantine-elokuva

Tekemisen sietämätön keveys

Eilen päätin sitten lopulta mennä sinne espanjan tunnille, mutta tänään päätin toisin. Luennon sijasta tein pienen, ripeän kävelyn ja tulin kotiin pesemään pyykkiä. Eilen olisin jäänyt pois pelkkää laiskuuttani, tänään ryhdyin järkeilemään: asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen.

Joku voisi tietenkin syyttää pelkästä tekosyiden keksimisestä, mutta minä väitän vain toteuttavani jo lukiossa oppimaani ja yliopistossa kultivoimaani: kaikkea pyydettyä ei voi eikä kannata tehdä, vaan energia on suunnattava sillä hetkellä tuottoisimpaan puuhaan. Kotiläksyt voi jättää silloin tällöin tekemättä, jos niiden tekeminen veisi liikaa energiaa ja motivaation koko loppukurssista. Taidetta tästä tulee siinä vaiheessa, kun on löydettävä se oikea tasapaino: missä vaiheessa järkevä priorisointi muuttuu silkaksi lintsaamiseksi ja tekosyiden keksimiseksi?

On tietenkin hetkiä, jolloin tekee mieli tehdä kaikki mahdollinen, ajaa itsensä piippuun. Viime syksynä tahkosin ylitöitä rahaa tienatakseni, lopettelin graduani ja luin viimeisiin tentteihin valmistuakseni ja maalasin vielä ihan omaksi ilokseni. Muutaman kuukauden ajan aamut, päivät, iltapäivät ja alkuillat menivät työntekoon, illat opiskeluun ja yöt maalaamiseen. Tuli huomattua, että keskimäärin 4-5 tunnin yöunet riittävät kyllä muutaman kuukauden ajan, jos on intohimoa ja tekemisen meininkiä.

Kyllä tuollaiset pyrähdykset sopivat minulle, tunnun työskentelevän parhaiten paineen alla. Toisaalta sellaiseen liittyy myös huomattavan paljon itsekorostusta, muistelenhan hektistä syksyäni vielä lähes vuoden päästä. Ahkeraan ajanjaksoon kun sekoittui niin luterilaista työetiikkaa (”suomalainen tekee sen mitä suomalaisen täytyy tehdä”), taiteellista hulluutta (”vietän yöni maalihöyryissä elämää suuremmat teemat mielessäni psykedeelistä musiikkia kuunnellen”), nuoruuden uhoa (”uni? ruoka? mitä ne ovat?”) ja todistamisen tarvetta (”minä teen mitä haluan, muut mitä voivat”).

Ahkeraan puurtamiseen vaaditaan kuitenkin kunnon syitä. Valmistuminen ja rahapula ovat oivia motivoijia, kun taas maalausinto tuntuu iskevän aina kiireen keskellä. Kolmiviikkoisen espanjan kurssin takia en viitsi laittaa isompaa vaihdetta silmään, varsinkaan, kun Kuuban matkan jälkeen olisi tarkoitus aloittaa taas se oikea opiskelu. Täysipäiväisen työnteon ohessa, tietenkin. Muutenhan se ei olisi haaste eikä mikään.

Kai minulla täytyy aina olla muutama rauta tulessa, että tunnen eläväni. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin trendikäs retriitti, täydellinen tekemättömyys. Mutta sellainen ei ainakaan tällä hetkellä juurikaan kiinnosta minua. Maailmassa on vielä niin paljon asioita tehtävänä!

Tänään en kuitenkaan enää opiskele espanjaa, vaan ripustan pyykkejä kuivumaan. Saavutus sekin

Maalauksia, uutisia ja espanjan välttelemistä

Viikonloppu meni kuin menikin sitten kokonaisuudessaan maalatessa, ja siinä tuoksinassa unohtuivat niin ruokailut kuin nukkumisetkin. Tänään töissä meni sitten kahvin voimalla, mutta yllättävän hyvin menikin. Vuorokausirytmi nyt on vain jokseenkin sekaisin.

Yritänkin perustella itselleni, miksi jättäisin tänään espanjan kurssin väliin. Tänään opiskeltaisiin kuitenkin ensimmäistä kertaa verbien taivutusta, ja olisi varmaan hyvä olla tunnilla. Tuollainen tiukka kahden ja puolen tunnin rutistus on kuitenkin sellainen pala, ettei ilman hyvää syytä kannattaisi olla poissa.

Mutta onko maalaaminen hyvä syy? Triptyykin keskimmäinen taulu osoittautui niin kinkkiseksi, etten saanut edistettyä vasemmanpuolista enää lainkaan sunnuntain aikana. Eikä oikeanpuoleisesta taulusta ole kuin muutamia luonnoksia vihossani.

Olin niin innoissani taustamusiikkini ja maalausteni parissa, ettei viikonlopun uutistulva päässyt ikkunastani sisään: Hesarissa ja iltapäivälehdissä reviteltiin isosti Sörnäisten ampumavälikohtauksella. Kun tuossa vieressä asuu, olisi pitänyt oikeastaan kuulla ne laukaukset. No, luin tapahtuneesta sitten vasta sunnuntaiaamun lehdestä. Onpa meillä päin jännittävää.

Nokiallakin sitten tapahtuu tänään, eivät siis aiheet ihan heti lopu suomalaislehdistöltä. Ollila jättää paikkansa ensi kesänä, ja tilalle nousee matkapuhelinyksikön vetäjä Olli-Pekka Kallasvuo. Eipä tullutkaan Pekka Ala-Pietilästä seuraajaa, vaikka niinkin oli povattu. Nyt lähti taas yksi nokialainen lafkasta ”henkilökohtaisiin syihin” vedoten. Parinkymmenen Nokia-vuoden jälkeen lieneekin jo varaa valita henkilökohtainen elämä.

Ja minun pitää tehdä rankkoja päätöksiä: espanja vai taulu?