Mökkiviikonlopun jälkimainingeissa tuli taas mainiosti esiin ihmisten erilainen rahankäyttö. Sunnuntaina alkoi suuri show, kun kerättiin kuitteja ja laskettiin yhteisiä kustannuksia. Kun oli kerran sovittu solidaarisesta meiningistä, piti jokainen pienikin kuluerä kirjata ylös ja jakaa tasan 14 hengen välillä.
Pidän itseäni varsin järjestelmällisenä ja ylpeilen budjetintekotaidoillani, mutta jotenkin tuo on kuitenkin niin vastoin luontoani. Menetin kärsivällisyyteni ja poistuin paikalta viimeistään siinä vaiheessa, kun pohdittiin, olivatko ne bensakulut nyt 50 euroa vaiko sittenkin vain 48 euroa. Siis bensakulut, joita ei edes voi tarkkaan mitata, vaan jotka perustuvat ympäripyöreään arvioon keskimääräisestä litrahinnasta, ajetuista kilometreistä ja rankastikin vaihtelevasta keskikulutuksesta.
Ehkä kyseessä on jonkinlainen suomalaisen individualismin ja tasa-arvon lieveilmiö. Tasa-arvoa on se, ettei kukaan varmasti joudu maksamaan toisia enemmän. Individualismia taas se, että oma osuus on tiedettävä tarkkaan, jotta voidaan olla toisista riippumattomia. Kun minä maksan tismalleen 1/14 loppulaskusta, ei minun tarvitse huolehtia enää mistään muusta.
Onhan monella suomalaisella pariskunnallakin täysin erillinen taloudenpito. Oma pankkitili nyt taitaa olla jokaisella muutenkin, mutta jopa ruokaostokset saatetaan pitää erillään. Paitsi tietenkin yhdessä valmistettu ateria, jonka kulut jaetaan puoliksi sentilleen. Suomalainen nainen ei halua tulla elätetyksi, mutta eipä kai suomalainen mieskään.
Eipä minulla taida olla riittävästi tilastoja tällaisten väitteiden todistamiseksi, mutta sellainen mututuntuma tästä on. Kun Suomessa järjestämme kaveriporukalla illanistujaiset, lähtee jokaiselle lasku kotiin jälkikäteen. Kun taas Saksassa vietämme kavereiden kanssa grilli-illan, on jokaisen osuus suurpiirteisempi: yksi tuo lihat, toinen oluet ja kolmas kastikkeet ja marinadin.Ulkomailla ravintolassa joutuu yleensä aina ottamaan yhteisen laskun, ja illan kiusallisin tilanne alkaa: jokainen suomalainen ryhtyy kaivelemaan esiin pikkuruisia pennosiaan, jotta saa maksettua tasarahalla tismalleen sen oman osuutensa.
On selvää, että tiukassa rahatilanteessa on pidettävä pennosista parempi huoli. Mutta kyllä se on luonnekysymyskin: toiset ihmiset nyt vain haluavat pitää omat rahat ominaan ja näppinsä erossa toisten omaisuudesta, olivat sitten rikkaita tai köyhiä. Minä taas olen pyöristänyt kaikki summat niin köyhänä kuin vähemmän köyhänäkin. Uskon, että silläkin tavalla tilanne löytää tasapainon. Jokaisen kohdalle tulee joskus se vuoro tarjota, eikä kunnon ystävä elä kavereidensa varoilla pitkiä aikoja, ellei ole tosi tarpeessa. Ja tosi tarpeessa oleviahan tulee auttaa, varsinkin ystäviään.
Mutta kuten sanottu, tämä taitaa olla luonnekysymys. Siellä mökillä varmaan kihistiin kiukusta siinä vaiheessa, kun minä en enää jaksanut laskella senttejä ja jätin koko poppoon muuten huolellisesti laaditun budjetin huojumaan arveluttavasti. Milläköhän tavalla luonne-erot voidaan sovittaa yhteen suuressa kaveriporukassa? Parhaalle vastaukselle papukaijamerkki.
Pidän itseäni varsin järjestelmällisenä ja ylpeilen budjetintekotaidoillani, mutta jotenkin tuo on kuitenkin niin vastoin luontoani. Menetin kärsivällisyyteni ja poistuin paikalta viimeistään siinä vaiheessa, kun pohdittiin, olivatko ne bensakulut nyt 50 euroa vaiko sittenkin vain 48 euroa. Siis bensakulut, joita ei edes voi tarkkaan mitata, vaan jotka perustuvat ympäripyöreään arvioon keskimääräisestä litrahinnasta, ajetuista kilometreistä ja rankastikin vaihtelevasta keskikulutuksesta.
Ehkä kyseessä on jonkinlainen suomalaisen individualismin ja tasa-arvon lieveilmiö. Tasa-arvoa on se, ettei kukaan varmasti joudu maksamaan toisia enemmän. Individualismia taas se, että oma osuus on tiedettävä tarkkaan, jotta voidaan olla toisista riippumattomia. Kun minä maksan tismalleen 1/14 loppulaskusta, ei minun tarvitse huolehtia enää mistään muusta.
Onhan monella suomalaisella pariskunnallakin täysin erillinen taloudenpito. Oma pankkitili nyt taitaa olla jokaisella muutenkin, mutta jopa ruokaostokset saatetaan pitää erillään. Paitsi tietenkin yhdessä valmistettu ateria, jonka kulut jaetaan puoliksi sentilleen. Suomalainen nainen ei halua tulla elätetyksi, mutta eipä kai suomalainen mieskään.
Eipä minulla taida olla riittävästi tilastoja tällaisten väitteiden todistamiseksi, mutta sellainen mututuntuma tästä on. Kun Suomessa järjestämme kaveriporukalla illanistujaiset, lähtee jokaiselle lasku kotiin jälkikäteen. Kun taas Saksassa vietämme kavereiden kanssa grilli-illan, on jokaisen osuus suurpiirteisempi: yksi tuo lihat, toinen oluet ja kolmas kastikkeet ja marinadin.Ulkomailla ravintolassa joutuu yleensä aina ottamaan yhteisen laskun, ja illan kiusallisin tilanne alkaa: jokainen suomalainen ryhtyy kaivelemaan esiin pikkuruisia pennosiaan, jotta saa maksettua tasarahalla tismalleen sen oman osuutensa.
On selvää, että tiukassa rahatilanteessa on pidettävä pennosista parempi huoli. Mutta kyllä se on luonnekysymyskin: toiset ihmiset nyt vain haluavat pitää omat rahat ominaan ja näppinsä erossa toisten omaisuudesta, olivat sitten rikkaita tai köyhiä. Minä taas olen pyöristänyt kaikki summat niin köyhänä kuin vähemmän köyhänäkin. Uskon, että silläkin tavalla tilanne löytää tasapainon. Jokaisen kohdalle tulee joskus se vuoro tarjota, eikä kunnon ystävä elä kavereidensa varoilla pitkiä aikoja, ellei ole tosi tarpeessa. Ja tosi tarpeessa oleviahan tulee auttaa, varsinkin ystäviään.
Mutta kuten sanottu, tämä taitaa olla luonnekysymys. Siellä mökillä varmaan kihistiin kiukusta siinä vaiheessa, kun minä en enää jaksanut laskella senttejä ja jätin koko poppoon muuten huolellisesti laaditun budjetin huojumaan arveluttavasti. Milläköhän tavalla luonne-erot voidaan sovittaa yhteen suuressa kaveriporukassa? Parhaalle vastaukselle papukaijamerkki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti