Wanted: oikea mielentila maalaamiseen

Ei liene hyvä merkki, kun maalaamisen sijaan sattuukin nukahtamaan. Päätin tänään taas jättää espanjan luennon väliin ja antaa tekohengitystä triptyykilleni, tai sitten vain lepuuttaa mieltäni. Palata jonkinlaiseen tyyneen olotilaan, jossa jotain uutta voi syntyä. Siihen vaaditaan rauhaton mieli, joka kuitenkin saa paljon tilaa.

Joskus yksi ilta on riittävästi tilaa, mutta silloin ei kai kannata olla väsynyt. Olen seikkaillut netissä tyhjentämässä ajatuksiani ja etsimässä uusia virikkeitä, olen kuunnellut Depeche Modea ja viime hädässä Collateralin soundtrackia. Yhden soundtrack-kierroksen verran lojuinkin sängyllä luonnosvihko edessäni, taulujani katsellen ja kasvattaen sisäistä painetta.

Mutta sitten menin ja nukahdin, ihan vain torkahdin muutamaksi minuutiksi, mutta kuitenkin. Hyvin alkanut ajatus katkeaa, kun torkahtaa. Joskus siinä tilassa saa hyviä uusia ideoita, muttei oikein pääse etenemään vanhoista. Prosessia ei pääse jatkamaan, jos pienet unipätkät palauttavat aina lähtöpisteeseen.

Taidan ollakin hieman väärällä tavalla malttamaton. En ole harrastanut elokuvien ostamista, turhahan niihin on rahaa laittaa, kun vuokraamosta ne löytää tarvittaessa. Olen kuitenkin ajatellut, että jotkin perusteokset täytyy löytyä kotoa. Varsinkin, jos niitä ei edes löydä niin helposti vuokraamoista.

No, menin sitten vinguttamaan Visaa ja tilasin Amazonista DVD:llä Crow’n, Kadonneiden lasten kaupungin ja Dobermannin. Crow’lle olen niin paljon velkaa jo pelkän maalausurani kannalta, että sille on varattu itsestäänoikeutetusti paikka kirjahyllystäni. Kehnona VHS-kopionahan se sieltä jo löytyykin.

Kadonneiden lasten kaupunkia en ole koskaan missään muodossa omistanutkaan, ja olen nähnytkin sen muistaakseni vain kahdesti. Siinä on kuitenkin jotain sellaista unenomaista, joka on hyvä pitää mielessä. Ja tietenkin nyt voin helpommin pakottaa sellaisetkin ihmiset katsomaan leffan, jotka eivät tähän mennessä ole vaivautuneet.

Dobermann olikin sitten ihan silkka heräteostos, kun nyt sattui halvalla löytymään. Tämän tuloa taidan juuri nyt odottaakin eniten. Näin sen aika pian ilmestymisen jälkeen, ja olin silloin aivan innoissani. Mutta silloin taisikin olla aamuyö ja osakunnan elokuvamaratoni jo pitkällä käynnissä. Kenenkään muun en kuullut pitävän moisesta räiskintäfilkasta, vaikka kuinka yritin puolustella elokuvan olemassaolon oikeutusta kavereille. Ei yhtäkään sielunkumppania!

Mutta sitten tutustuin Erikiin, ja kaiken muun kulttuurillisen tuputuksen ohella vuokrasin myös Dobermannin tulevan mieheni katsottavaksi. Ja Erikhän piti siitä! Sensaatio!

Ostopäätökseen saattoi tietenkin vaikuttaa myös se, että elän tällä hetkellä Vincent Cassel –kauttani. Minulla on tiettyjä taipumuksia jumiutua samoihin teemoihin pitkiksi ajoiksi, mikä on usein jokseenkin turhauttavaa. Tilda Swinton –kauteni jäi tosin varsin lyhyeksi, odotankin sen uusiutuvan vielä jossain vaiheessa. Rammstein-kausi oli pirullisen sitkeä, vaikka onneksi synnyttikin myös kaksi taulua. Nick Cave ei ole oikein päässyt kaudeksi asti, vaan heijastelee aina taustalla. No, olihan se hieman intensiivisempää sen taannoisen Kultturitalon keikan aikana.

Taitaa siis olla, etten pääse maalaamaan ennen tilaamieni elokuvien saapumista. Haluan nähdä, josko niistä olisi sitten apua. Mutta siihenhän voi mennä viikkoja! Elokuvakausissa on kuitenkin se ongelma, että niitä on vaikea integroida maalausinspiraatioon. Jos parhaat ideat tuntuvat tulevan jostain musiikista, hienoa: silloinhan kuuntelen maalatessani taustalla kyseistä musiikkia. Mutta jos idea tulee elokuvista, en oikein voi kuitenkaan katsella taustalla kyseistä leffaa. Maalaushuoneessani kun ei ole televisiota, eikä sen räpeltämisen aikana muutenkaan voi keskittyä mihinkään muuhun visuaaliseen. Mikään musiikki ei kuitenkaan tunnu oikealta.