maanantaina, helmikuuta 26, 2007

Kotirouvan paluu

Viikonloppu tuntui vielä aivan tavalliselta viikonlopulta, mitä nyt leivoin tavallista enemmän. Stockmannin ja Stellan Konditorian kakkukiistan inspiroimana halusin itsekin kokeilla Sans Rival -kakkua, mutta ei ehkä olisi kannattanut: hirveä työ ja aika äklö lopputulos. Voita voi kuin voikin olla liikaa. Sunnuntaina piti sitten paikkailla lauantain pettymystä ja väsästä äkkiä unelmatorttu. Se ei mene koskaan pilalle ainakaan maun puolesta, ulkonäkö sitten voikin olla vähän mitä sattuu.

Tänään se sitten alkoi, nimittäin lähes seitsenviikkoinen loma. Äitiysloman ajalta kertynyttä kesä- ja talvilomaa on viimein aika hoitaa pois. Erik palasi juuri äsken töihin ja minä yritän muistella, miten sen vauvan kanssa kotona ollaankaan. Tämän loman jälkeen höppänämme meneekin sitten päivähoitoon.

Aivan eri tyttöhän tuo Mella on nyt kuin kolme kuukautta sitten, jolloin viimeksi olin pimun kanssa kotona päivät. Tuolloin neiti vasta lähinnä maisteli kiinteitä ruokia, pääravintoa oli kuitenkin rintamaito. Nyt tyttö syö jo valtavia annoksia erinäisiä mössöjä ja vähän isompiakin paloja, ja rintamaitoa annetaan enää lähinnä muodon ja läheisyyden vuoksi iltaisin. Ja osaahan tuo nykyään viihdyttää itseään pidempään kuin silloin ennen. Tätäkin voin kirjoitella rauhassa kun tyttö harjoittelee seisomista sohvaa vasten.

Vähän kyllä jännittää. Ikävöiköhän Mella kovasti isäänsä?

tiistaina, helmikuuta 20, 2007

Mella, filmitähti

Ei näköjään Youtube ymmärrä pystyssä kuvattua kuvaa, no, katsellaan sitten leveää Mellaa. Tällä tavalla meillä syödään.

Sitten pakollinen Mella-raportti: sunnuntaina neiti nousi ensimmäisen kerran omin avuin seisomaan tukea vasten. Puolivahingossa typykkä myös irrotti otteensa tuesta ja seisoi joitain sekunteja aivan itsekseen. Se oli kuitenkin niin hämmentävä kokemus, että pimu vähän säikähti ja lensi takamukselleen.

Sittemmin sitä seisomaan nousua on harjoiteltu jo enemmänkin.

keskiviikkona, helmikuuta 14, 2007

Tavataanko Viattomuuden puistossa vai kansan olohuoneessa?

Helsingissä kehitys kehittyy taas kovaa vauhtia, tulevaisuutta visioidaan ja kaupunkikuvaa parannetaan. Kaupunkilaisille ja turisteille luodaan uusia tapahtumia ja kokonaisia toiminnan muotoja. Vai mitä? Ainakin verbaalisella tasolla.

Hiljattain pääsimme lukemaan Helsingin kaupungin Euroviisu-suunnitelmista. Kaupungista tehdään elävä ja vilkas esimerkiksi perustamalla Kamppiin EuroVillage, mmm, kuinka kansainvälistä. Mutta tärkein, suoranainen kaupungin sydän, löytyy Senaatintorilta: matkustajien ja kaupunkilaisten oma olohuone. Ihanaa! Taas yksi julkinen olohuone, jossa voimme mutkattomasti kohdata toisiamme ja levähtää keskellä hektistä elämäämme.

Tänään Helsingin Sanomat uutisoi näyttävästi Töölönlahden uusista suunnitelmista. Musiikkitalon ja Finlandiatalon viereen ollaan perustamassa Finlandiapuistoa, joka toki ajatuksena on kannatettava. Kyllähän tuo Finlandiatalon parkkipaikan ympäristo muistuttaa tällä hetkellä lähinnä joutomaata.

Suunnitelman luovuutta ja elävyyttä kuvastanevat puiston eri alueille annetut nimet: Runoilijoiden puisto, Romanttinen puisto ja Viattomuuden puisto, muutamia mainitakseni. Minä palan halusta sopia treffit Viattomuuden puistoon! Heti sen jälkeen, kun olen kansalaisten olohuoneessa yöpaidassani sohvalla maaten kaivanut nenääni Mellan möyriessä vaipatta ympäri tämän olohuoneen lattiaa. Tai siis minkä olohuoneen?

Siis pliis. Kuka näitä nimiä oikein keksii? Kaupunginsuunnitteluvirasto? Arkkitehdit? Puisto-osaston kesätyöntekijät? Apurahatta jääneet runoilijat? Vaikka nyt jätettäisiin kokonaan huomioimatta 500 000 asukkaan kävelykaupunkiin perustettu ammattikorkeakoulu Metropolia, tulee pyhää Sylviä ikävä.

Opetetaanko tätä julkisten tilojen nimeämisen taitoa kenties kaupunkimaantieteilijöille? Vai onko kyseessä jo korkeamman henkisen tason retoriikka?

Sallikaa minulle pieni kyyninen hetkeni. Aivan kaikkea tämäkään mediaseuraaja ei lukemastaan lehdestä kakistelematta niele.

tiistaina, helmikuuta 06, 2007

Ai onko resursseilla väliä?

Eilen menin kipeän nilkkani kanssa ensimmäisen kerran töihin, tosin aloitin aamuni vierailemalla työterveyshoitajalla. Mokoma nilkka kun oli yhä halvatun turvonnut ja hemmetin kipeä, ei oikeastaan tuntunut parantuneen lainkaan. Oli suorastaan kipeämpi kuin vielä muutamia päiviä aiemmin.

Hoitaja laittoi jalkaan liimasiteen ja kummasteli, miten en ollut saanut sidettä jo Marian päivystyksestä. Antoivat vain sen lastan, jota en kipujen vuoksi kuitenkaan pystynyt käyttämään. Lisäksi hoitaja käski minut keskustaan lääkärin pakeille, meidän toimipisteessämme kun ei maanantaisin ole lääkärin vastaanottoa.

Tänä aamuna kävinkin sitten Sanomatalossa työterveyslääkärillä kertomassa, että olo onkin jo kummasti parantunut: liimaside oli tehnyt taikoja. Lääkäri katseli jalkaa vähän tarkemmin ja jutusteli mukavia, laittoi sitten vielä uuden siteen (vähän vähemmän tiukan kuin se edellinen, etteivät varpaat aivan turpoa sinipunaisiksi) ja lähetti takaisin töihin.

Lääkärit ja hoitajat olivat Marian sairaalassa kyllä kovin mukavia, mutta vähän liukuhihnallahan siellä päivystyksessä lauantai-iltana edettiin. Ensin jonotin pari kolme tuntia, seuraavaksi pääsin röntgeniin ja lopulta sairaslomalappu kourassa ja kepit kyynärpäissä pikapikaa kotiin lepäilemään.

Työterveyspuolella sitten oikeasti väänneltiin ja tutkittiin sitä nilkkaa, sainpa mukavalta lääkäriltä vielä pienen anatomian oppitunnin nilkan monenlaisista nivelsiteistä ja niiden tyypillisimmistä vammoista. Vielä maanantaina luulin meneväni lääkärille lähinnä hakemaan sairaslomaa, mutta tiistaiaamuna lomalle ei tuntunutkaan minkäänlaista tarvetta.

Kun en vielä maanantaiaamuna pystynyt varaamaan kipeälle nilkalle ollenkaan, nyt pystyn jo kävelemään muutamia askelia aivan ilman kyynärsauvoja. Kun liimasiteen ansiosta uskalsi viimein ryhtyä varaamaan jalalle painoa, on paraneminen lähtenyt kovaan vauhtiin.

Vaikka lääkäreiltä löytyy tuota ammattitaitoa varmasti niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella, niin kyllä hoidon laadussa taitaa selvästi näkyä tuo ero resursseissa. Leppoisaan jutusteluun ei taida olla aikaa, kun käytävillä omaa vuoroaan odottaa kokonainen armeija päihderiippuvaisia sekä liukkailla keleillä jalkojaan ja lonkkiaan ruhjoneita poloja.

Mutta kun se julkisen puolen resurssipula on niin selvä asia, niin selittäkääpä tämä: miksi minulle annettiin Marian päivystyksessä omaksi nilkan aircast-lasta, joka on minun tapauksessani kuitenkin käyttökelvoton? Työterveyslääkäri kertoi lastan maksavan 90 euroa, liimasiderulla taas ei taida montaa euroa kustantaa. Korkeintaan parinkymmenen euron hintaiset kepit täytyy kyllä palauttaa sairaalaan.

Aion kyllä keppejä palauttaessani ottaa lastan mukaan, josko he huolisivat sen hyvin vähän käytettynä takaisin.

(Vielä pakollinen Mella-päivitys: neidillä on nykyään kaksi jo hyvin erottuvaa ja erittäin terävää hammasta alhaalla. Yläikenetkin kovasti pullottavat, josko sieltäkin tulisi jotain.)

torstaina, helmikuuta 01, 2007

Tervetuloa viestintäalalle!

Firmassamme on parasta aikaa käynnissä rekrytointi, ja minä olenkin kahlannut hiljattain läpi isoa pinoa työhakemuksia. Tarjolla on yksi määräaikainen, mahdollisesti myös osa-aikainen pesti, joka on houkuttanut lähemmäs 100 hakemusta enemmän tai vähemmän viestinnästä ja mediasta kiinnostuneilta ihmisiltä. Sata hakemusta on todella paljon varsin pienelle ja tuntemattomalle yritykselle, kun työkin on määräaikaista ja ilmoituksessa suunnattu erityisesti opiskelijoille.

Hakemusten määrä on kasvanut minun työssäoloaikanani, mutta näyttääpä myös laatu paranevan. Nytkin joukossa oli niin paljon sopivalta kuulostavia kandidaatteja, että oikein hirvittää. Läheskään kaikkia hyvältä tuntuvia ei voi edes kutsua haastatteluun, palkkaamisesta puhumattakaan. Tuntuu suorastaan julmalta siirtää aivan hyvä hakemus ei-pinoon, mutta kun ei niitä työpaikkoja nyt ole meilläkään pilvin pimein tarjolla.

Viestintä ja media taitavat olla erityisen houkuttelevia aloja, ehkä jopa mediaseksikkäitä, heh. Toimittajaksi haluava joutunee alkuvaiheessa heittämään hyvästit vakituiselle ja hyvin palkatulle työsuhteelle, sen verran kova hinku varsinkin pääkaupunkiseudun suuriin medioihin taitaa olla. Eikä muihinkaan viestinnällisiin työpaikkoihin vain marssita sisään: jokaista tiedottajan pestiäkin taitaa hakea valtava massa. Ja näköjään myös mediaseuraajan paikkaa.

Mikäköhän siinä mediassa ja viestinnässä on niin hohdokasta? Siistiä sisätyötä, mutta onhan sellaista muillakin aloilla. No, täällähän minäkin olen, mutta lähinnä sattumalta. Olin valmistumassa ja tarvitsin töitä, ja juuri silloin oli tarjolla samankaltainen pesti kuin mihin nyt olen etsimässä ihmistä. Sitten vain osumalla oikeaan paikkaan oikeaan aikaan olen päässyt vähän etenemäänkin urallani. Haluaisin ajatella sen johtuvan ennen kaikkea omasta pätevyydestäni, mutta kyllähän hyvällä tuurillakin on ollut paljon tekemistä asian kanssa.

Tuuri astuu kuvaan siinä vaiheessa, kun mietin palkkaisinko nyt itseni tähän työhön. Siis itseni sellaisena, kuin olin kolme vuotta sitten työtä hakiessani. Ei minkäänlaista viestinnällistä kokemusta, lähinnä pientä harrastelukirjoittamista. Kun nykyisillä hakijoilla on lähes poikkeuksetta yliopistotutkinto joko kokonaan tai lähes valmis joko viestinnästä tai suomen kielestä sekä paljon työkokemusta mediasta ja tiedottamisesta. Onko työtilanne muuttunut tosiaan näin radikaalisti kolmessa vuodessa, vai oliko minut palkanneella henkilöllä vain poikkeuksellisen paljon munaa ottaa joku filosofia-fysiikka-matematiikka-taustainen kokematon työntekijä remmiin? Yleissivistys on tietenkin tärkeää, mutta nykyisiltä akateemisilta hakijoilta löytyy yleissivistyksen ohella yleensä myös niitä oikeita opintoja ja työkokemusta.

Ei voi muuta sanoa, kuin että hirvittää. Mitäköhän tästä kaikesta vielä tulee? Pitäisiköhän älytä poistua alalta ennen kuin giljotiini napsahtaa? Minne tämän jälkeen?