Äitiyden mystifioinnista

Nykyään tuntuu törmäävän usein huomioon, ettei äitiyttä pitäisi mystifioida. Sitä samaa arkea se on kuin muukin elämä, ei mitenkään erityisen hohdokasta. No, niinhän se tietenkin on, kakkavaippa kädessä ei ihan hirveästi laulata, paitsi joskus univajeessa voi hysteerisesti naurattaa.

Mutta käsi sydämellä väitän silti, että äitiydessä on jotain mystifioimisen arvoista. Tai, koska haluan kuitenkin olla sanoissani varovainen, ainakin minun kokemuksissani äitiydestä on jotain mystistä. Minulle äitiys on ollut jotain aivan muuta kuin mikään aiemmin (tai myöhemmin) kokemani.

Lasten saaminen tietenkin muuttaa arkea, mutta kyllä se on muuttanut minua ihmisenäkin. Ei välttämättä niin, että sen muut havaitsisivat; ennemminkin tuntuu siltä, että jokin pikkuruinen mutta merkittävä palanen minua on siirtynyt aavistuksen verran johonkin uuteen paikkaan. Eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

En ole koskaan ollut erityisen tunneköyhä ihminen, vaikka luonteeltani olenkin ollut aina analyyttinen. Raskausaikoina ja varsinkin niinä muutamina synnytyksen jälkeisinä kuukausina mielialat heittelehtivät kuitenkin aika dramaattisesti, mutta sehän nyt olikin vain sellaista hormonaalista pyöritystä.

Nyt kun hormonitaso lienee jokseenkin normalisoitunut, näkyy kaiken arkipyörityksen taustalla jotain uutta, jotain, mikä tuntuu ihan erilaiselta kuin kaikki muu. Sivusin hieman aihepiiriä taannoin, mutta kyllä tässä on kyse muustakin kuin siitä, että lapsistaan välittää enemmän kuin mistään muusta. Kyse on jostain Suunnattomasta Pysyvyydestä, joka kaikessa massiivisuudessaan suorastaan pelottaa.

Ennen kaikkea kyse on identiteetistä: nyt olen kaiken muun lisäksi Äiti. Ja kuten tästäkin blogista on käynyt ilmi, identiteetti voi olla aika häilyvä asia. Monenlaista olenkin elämäni varrella ehtinyt olemaan, mutta Äiti tulen olemaan tästä lähtien aina ja ikuisesti. Vaikka lapseni minut kieltäisivät, vaikka minä heidät hylkäisin, vaikka molemmat menisivät heittämään veivinsä, olisin yhä Äiti. Kaikesta muusta elämässäni voin luopua, mutten koskaan äitiydestä.

Jos se ei muka ole mystistä, mikä sitten? Yhtä aikaa jotain elämää suurempaa ja hienompaa, mutta juuri siksi niin karmaisevan pelottavaa. Ensimmäinen asia elämässäni, jolle en voi itse yhtään mitään. Ensimmäinen täysin peruuttamaton teko.

Ehkä muut äidit eivät koe samoin, en tiedä. Enkä tiedä sitäkään, onko isillä samanlaisia ajatuksia. Tässähän onkin vain kyse minusta.

Riskitön muuttumisleikki

Olen sovinnainen: en erityisemmin harrasta dramaattisia muodonmuutoksia, enkä ainakaan leikkauta hiuksistani mitään kovin hätkähdyttävää. Potkuthan siitä tulisi. Sitä paitsi näyttäisin typerältä hassuissa hiuksissa.

Mutta juuri tätä varten ovat parisuhteet; tarkemmin ottaen miehet, jotka eivät ole turhan tarkkoja omasta kuontalostaan. Ennen kuin voin alkaa elää nuoruuttani uudelleen lasteni kautta, voin toteuttaa itseäni mellastamalla kotifasistin frisyyrillä.

Muutama vuosi sitten sain pienen erävoiton, kun onnistuin taivuttelemaan vannoutuneen skinin kasvattamaan irokeesin. Ehtona oli, että minä ylläpidän mokomaa työlästä pehkoa. Esikoisen synnyttyä sain päähäni leikkiä tavallista perhettä, ja suostuttelin kotifasistin luopumaan irokeesista ja vaihtamaan ammattikampaajan toteuttamaan tavanomaiseen miesten leikkaukseen. Taka-ajatuksena oli päästä näkemään harmaantuneita hiuksia ohimolla.

Nyt leikki on loppunut ja partakone surissut. Täytyy varmaan käydä taas ostamassa kaappi täyteen kuituvahaa ja hiuslakkaa.

Kokko & Herrmann Private Consulting: Pandemiasuunnitelma

Nyt kaikenlaisten eläininfluenssojen uhatessa tulee jokaisella järkevällä yrityksellä olla pandemiasuunnitelma, ja Kokko & Herrmann Private Consultingillakin on nyt sellainen. Tämän suunnitelman pohjalta toimitaan, jos tauti alkaa vastoin kaikkia odotuksia niittää väkeä meidänkin terveessä henkilöstössämme.

Kokko & Herrmann Private Consulting: Pandemiasuunnitelma

Välttämättömät toiminnot, jotka hoidetaan aina

• Kahvinkeitto - vastuuhenkilö: Consultant Trainee, varalla: Junior Sales Manager, Junior Administrative Officer
  
• Asiakkaiden yhteydenottoihin vastaaminen - vastuuhenkilö: Junior Sales Manager, varalla: Chief Private Consultant, Senior Brand Manager, Consultant Trainee
• Jo aloitettujen 14 askeleen ohjelmien laatiminen loppuun kirjallisesti - vastuuhenkilöt: Chief Private Consultant ja Senior Brand Manager, varalla: Consultant Trainee
• Panttivankien hengelle välttämättömien toimien suorittaminen, mm. ruokkiminen - vastuuhenkilö: Consultant Trainee, varalla: Junior Sales Manager, Senior Brand Manager, Chief Private Consultant

Tärkeät toiminnot, jotka hoidetaan niin kauan, kuin mahdollista

• Uusasiakashankinta - vastuuhenkilö: Junior Sales Manager, varalla: Consultant Trainee
• Kaluston huolto - vastuuhenkilö: Senior Tactical Enforcer, varalla: Chief Private Consultant, Consultant Trainee
• Valmiiksi laadittujen 14 askeleen ohjelmien käytännön toteutuksen käynnistäminen - vastuuhenkilö: Senior Tactical Enforcer, varalla: Chief Private Consultant, Senior Brand Manager
• Asiakastiedotteet - vastuuhenkilö: Reluctant Communications Officer, varalla: Senior Brand Manager, Consultant Trainee
• Panttivankien toissijaiset toiminnot, mm. peseytyminen - vastuuhenkilö: Consultant Trainee, varalla: Junior Sales Manager
  

Väistyvät toiminnot, jotka voidaan jättää hoitamatta tiukassa paikassa

• Uusien markkinointikampanjoiden aloitus - vastuuhenkilö: Senior Brand Manager
• Laskunmaksu - vastuuhenkilö: Junior Administrative Officer
• Panttivankien virkistystoiminta, mm. ulkoiluttaminen - vastuuhenkilö: Consultant Trainee
  

Wanted: Punainen vitsi

Poliittinen kriisini ei tunnu laantuneen yhtään, vaikka tätä on tässä tahkottu jo ainakin vuoden ajan. Välillä on hiljaisempia kausia, välillä sitten taas on aikaa märehtiä. Kriisin aikana on pitänyt tehdä äänestyspäätöskin, jota tietenkin piti sitten jälkikäteen katua. Tosin mitään parempaa vaihtoehtoa ei ole tullut vastaan edelleenkään, joten samapa tuo.

Onkohan minun tavoitteissani jotain vikaa? Olen pitänyt tehtävänantoa mahdollisimman avoimena, jotten sulkisi pois osaa ratkaisuista jo etukäteen. Olen valmis löytämään itselleni jonkin hienon Ismin, joka vastaa kaikkiin kysymyksiin vähintään tyydyttävästi. Toisaalta olen myös valmis käytännöllisempään ratkaisuun, jossa sysään ideologiat syrjään ja valitsen ehdokkaat tulevissa vaaleissa tapauskohtaisesti, puoluekannasta täysin riippumatta, ainoastaan heidän yksittäisten tekojensa ja lupaustensa perusteella.

Olen valmis löytämään paikkani jostain perinteisestä vasemmisto-porvarit -kuviosta, jostain keskisuuresta vihreät-persut -poppoosta tai sitten jostain aivan uudesta jengistä tyyliin Piraattipuolue tai Joutsenpuolue. Myönnettäköön, etten ole valmis luopumaan äänestämisestä - juuri tästäkö syystä kriisini alkaa viedä minua entistä enemmän nukkuvien suuntaan? Ainoa merkittävä reunaehto tosiaan oli, että jotain olisi löydettävä.

Toisaalta etsintöjäni häiritsee suorastaan pakkomielteinen pyrkimykseni neutraalisuuteen. Aluksi kaikki oli hyvin: punaviherfeministi mussuttaa hommaläppää, miten mukavan harmoninen asetelma. Mutta nyt tasapaino on alkanut järkkyä, kun en enää oikein muista, mikä minusta tekee punaisen tai vihreän. Mitä enemmän etsin punavihreyden ydintä, sitä liukkaammin se karkaa käsistä. Onko se pelkkää ryhmäidentiteettiä, joukkopsykoosia? Yhteisen kokemuksen tunnetta vailla asiasisältöä? Retoriikkaa ja vanhentunutta maailmankuvaa? On vaikea uskoa, että niinkin moni ihminen lankeasi pelkkään kivakivailluusioon; minä en kai vain näe sitä jotain. Katsonko jo liian kaukaa, vai vielä liian läheltä?

Myönnän, että vietän aikaani aivan väärissä paikoissa, jos tarkoitukseni kerran on löytää rehellinen punavihreä näkökulma. Porvari- ja antimokutusblogien ja -foorumien lukeminen ei varmasti edistä pyrkimyksiäni, mutta minä en vain ole löytänyt yhtä puoleensavetävää punavihreää verkkonurkkaa. No, onhan minulla vielä Soininvaaran blogi, mutta se on vain vihreä, ei punainen. Ja tietenkin täysin asiapitoinen. On kauhean pinnallista valita poliittinen näkökulmansa sillä perusteella, missä kerrotaan parhaat vitsit. Vai onko sittenkään? Ne vitsithän naurattavat juuri siksi, että ne tuntuvat kertovan totuuden.

Osaisiko joku lukija vinkata johonkin kiinnostavaan suomalaista yhteiskuntaa käsittelevään blogiin tai foorumiin, jossa tarkastellaan maailmaa kyynis-sarkastisesti, vähän ilkeästi ja röyhkeän punaisesti? Punavihreään vivahtava Lehtikin on liian neutraali toimiakseen todellisena vastapainona.

Irrallisia huomioita

Järkevät ja järjestelmällisetkin ihmiset voivat joskus tehdä sekavia ja juonettomia blogimerkintöjä.

...

Hetken aikaa olin jo poistaa punaviherfeministi-tagin, kun koin tekeväni vääryyttä tittelille ja suorastaan valehtelevani. Niin tuuliajollahan tässä on oltukin. Mutta sitten tulikin ratkaisu: vääryyttä nimitykselle tekevätkin muut. Reclaim the title! Tosin en ole yhtään isänmaallinen, mikä voi muodostua ongelmaksi.

...

Samasta keskustelusta edelleen: miten voi olla mahdollista, ettei joku tiedä, millainen väri syntyy punaisen ja vihreän sekoituksesta? Miten voi olla mahdollista, ettei sellaista hahmota? Ja onko sukupolvi- vai ammatinvalintakysymys, kun joku ajattelee värien sekoittumista ensisijaisesti värillisten valojen sekoittumisena eikä ikinä kuvistunnilla oppinut väriaineiden sekoittumisen monimutkaista logiikkaa?

...

Päivän sitaattikimara:

- Sitä ei voi käydä kieltämään, että Koraani ja Raamattu sisältävät hätkähdyttäviä väitteitä, Tontti puolustautuu ja kritisoi tiettyjen kristittyjen kirjaimellista tapaa tulkita tekstejä.

- Jokaisen kristyttynä itseään pitävän olisi syytä pohtia Raamatun sisältämiä väitteitä, hän jatkaa.

---

- Jos olen oikein Halla-ahon ja hänen kannattajiensa näkökantaa ymmärtänyt, he perustavat maahanmuuttokritiikkinsä esimerkiksi siihen, että muodollisesti muslimi toteuttaisi Halla-ahon ja hänen kannattajiensa Koraanista löytämiä ohjeita automaattisesti ja aina omassa elämässään. Näin ei onneksi ole, Tontti kertoo.

...

Jep, kävin myös lukemassa Mestarin livetentin oikeudenkäynnin jälkeen. Skandaalinnälkäni on nyt tyydytetty ainakin täksi illaksi.

Lapsuuden kipupisteitä

Mistä tietää, ettei puolitoistavuotiaaseen sattunutkaan aivan niin kovasti kuin hän antaa ymmärtää? No esimerkiksi siitä, että kyynelehtivä lapsi ojentaa puhallettavaksi eri jalkaa kuin sitä, joka kolahti tuoliin.

Lapset ja örinä

Minä olen perheessämme ainoa, joka ei ymmärrä kotifasistin kuunteleman örinän päälle.

Sympathy for the Devil

Oli käynnissä tavanomainen perhehetki, jolloin kotifasisti opettaa esikoiselle mytologiaa arkiaskareiden lomassa. Mella halusi kolajuomaa, mutta se evättiin häneltä.

-Mikki?
-Koska se ei sovi pienille lapsille.
-Mikki?
-Koska siinä on ainesosia, jotka eivät sovi pienille lapsille.
-Mikki?
-Koska paholainen on laittanut sinne niitä aineita. Muistathan, se sarvipäinen setä, joka nähtiin eilen siellä taidemuseossa.
-Mikki se on laittanut ne sinne?
-Koska paholainen on ilkeä ja haluaa kiusata ihmisiä.

Mella ei olisi minun tyttäreni, ellei hänellä olisi sydän puhdasta kultaa ja sielu täynnä empatiaa. Neiti pääsikin nopeasti jyvälle ja keksi syyn paholaisen ilkeyteen: kaikki ihmiset kiusaavat poloista niiden sarvien vuoksi. Voisitteko siis lopettaa sen kiusaamisen? Ei se niille sarville mitään mahda.

Poliittisen järjestelmän synty, kukoistus ja rappio

Herrmannin perheen ajatushautomo on tänään pähkäillyt vasemmistolaisuuden ydintä. Tätähän on tullut tässä jo pidemmän aikaa tahkottua, mutta tänään korkkasin monikansallisen virvoitusjuomayhtiön kolajuomapullon ja päätin löytää viimein vastauksen.

Pienen kaivamisen jälkeen aloinkin olla vahvasti sitä mieltä, että minun tulkintani vasemmistolaisuudesta kiteytyy tuloeroihin: vasemmisto pyrkii pitämään tuloerot kohtuullisen pieninä. Tämä tuntuu ainoalta konkreettiselta yhteiseltä nimittäjältä, kun ympäriltä riisutaan kaikki "heikoista huolehtimisen" ja "solidaarisuuden" kaltaiset ympäripyöreydet. (Kotifasisti tosin yritti pitkään tarjota vasemmiston yhteiseksi nimittäjäksi oman kulttuurin ja historian vihaamista, mutta minä sivuutin ehdotuksen kylmästi.)

Hirvittävän epätarkka määritelmähän tuokin on; ei kai mikään puolue Suomessa aja tulonsiirtojen poistoa ja tuloerojen maksimoimista? Toisaalta tuloerojen totaalista nollaustakaan ei varmaan yksikään varteenotettava puolue halua. Eroja löytyy siis lähinnä sopivasta tuloerotasosta. Koska käsittääkseni tuloerot ovat kuitenkin viime vuosikymmeninä lähteneet kiihtyvään nousuun, on tämän kehityksen jatkumista kannattava politiikka mielestäni jo ideologisesti jotain vallan muuta kuin kehityksen hidastamista, pysäyttämistä tai peräti kääntämistä vaativa politiikka. Olenko väärässä, jos uskoisin nykyporvareidenkin kannattavan tuloerojen "maltillista" kasvua vielä nykyisestä? Tai että tuloerojen kasvun estäminen ei ole ainakaan kovin korkealla heidän prioriteettilistallaan?

Lähteistämme Tärkein ja Luotettavin eli Wikipedia antaa ymmärtää, että pienet tuloerot tuppaavat korreloimaan paremman (hyvinvoivemman, menestyneemmän, ihkumman) yhteiskunnan kanssa. Tai ainakin tämä oletus on aavistuksen verran todennäköisempi kuin se, että rikkaiden rikastuminen olisi lopulta kaikkien etu. Tästäpä syystä julistan, että mikäli vasemmistolaisuus rakentuu tuloerojen tasaamisen ympärille (ja muut suuntaukset eivät), olen minä edelleen vasemmistolainen.

Mutta mitä muuta vasemmisto sitten on? Vaikka kolaa meni jo litran verran, en keksinyt oikein muuta merkittävää kiinnepistettä. Nykyvasemmistolla on toki kaikenlaisia päivänpolttavia teemojaan, mutta minä haluan nyt operoida ideologisella tasolla. Niinpä kehitinkin itselleni seuraavanlaisen uskomusjärjestelmän: Valtio pitäköön näppinsä erossa kaikesta inhimillisestä toiminnasta, joka ei vaikuta tuloeroihin kansantalouden tasolla.

Hetken aikaa hihkuin ihastuksissani ja uskoin keksineeni uuden pyörän, kunnes putosin maan tasalle. Enhän minäkään mitään kommunismia halua, vaan kohtuulliset tuloerot. Mutta mikä ihme on kohtuullinen taso? Entä jos kohtuullinen taso on sittenkin jossain siellä oikeiston hamuamassa suunnassa? Ja jos se olisikin vasemmiston esittämässä suunnassa, mistä tiedämme, milloin on aika lopettaa tasaaminen? Mieluitenhan tietenkin pitäisi vielä löytää jokin harmoninen tasapaino eikä koko ajan tasata-lisätä-tasata-lisätä sen oletetun ihannetilan ympärillä.

Ja onko erottelu tuloeroihin vaikuttava toiminta - muu toiminta sittenkään niin selvä? Minä halusin mahdollisimman liberaalia politiikkaa niin taloudessa kuin sosiaalipuolellakin, mutta kun tarpeeksi pitkään tonkii, saattaa aivan kaikesta löytyä jonkinlainen monipolvinen suhde tuloeroihin. Muuttuisiko liberaaliksi aikomani yhteiskunta sittenkin täystotalitarismiksi? En saakaan enää ostaa markkinajohtajan kolajuomia, sillä sekin lantti vain päätyy korporaation pääjohtajan bonuksiksi.

Tämä ei ole enää kivaa.

Mutta arvatkaapa, mikä on pahinta: Mieleeni hiipi tämän kaiken keskellä pelko siitä, että kenties nykyvasemmisto koostuukin juuri minunkaltaisistani ihmisistä - meistä ideologiseen pohdiskeluun rakastuneista teoreetikoista, jotka haluavat löytää elämästä ja maailmankaikkeudesta harmoniaa ja tasapainoa sekä rakentaa yhteiskunnan tämän kauniin mallin mukaan. Tästähän vasemmistoa alati moititaan, mutta mitä jos se ei olekaan kyynisten panettelua? Senkö vuoksi minäkin koen jotain omituista selittämätöntä vetoa vasemmalle? Meitä ei pitäisi päästää poliittisiin tehtäviin.

Jostain syystä minäkin olen kuitenkin pragmaattinen, tehokas ja ratkaisukeskeinen, kun on kyse työelämässä tehtävistä päätöksistä. Mistäköhän se johtuu? Porvarivastauksen mukaan tietenkin siitä, että töissä on kyse omasta toimeentulostani ja urakehityksestäni eikä Muiden Rahoista. Saamari. Vastalauseita?

Piraatteja odotellessa

Minun täytyy tunnustaa, että olen suorastaan lapsekkaan innostunut Piraattipuolueesta. Kuten tyypillistä, seuraan tätäkin poliittista keskustelua lähinnä tunnepohjalta, ja piraatit ovat nyt mieltä lämmittävä lupaus jostain uudesta. Olen kevään ja kesän mittaan seurannut kiinnostuneena Tiedemiehen ja Osmo Soininvaaran tekstejä tekijänoikeuksista ja patenteista, ja toivon näkeväni jatkossa lisää puhetta asiasta.

Enhän minä ole juurikaan perillä siitä, mitä kaikkea ne piraatit nyt oikeasti haluavat ja millaista politiikkaa valtaan päästessään ajaisivat - tietävätköhän itsekään? Eduskuntavaaleihin on nyt kuitenkin vielä mukavasti aikaa, joten olen ottanut kunnianhimoiseksi tavoitteekseni muodostaa puolueesta mielipiteen vaaleihin mennessä: Piraattipuolue, kyllä vai ei?

Innostustani nostatti Hesarin toimittajan kommentti, jossa piraattien alkutaivalta verrattiin Koijärveen. Olisiko tässä seuraava Vihreät? Niin hyvässä kuin pahassakin? Jostain syystä tämä asetelma on kovin riemastuttava, vaikka tiedänkin, ettei kärsivällisyyteni riitä pitämään tämänkaltaista jännitystä yllä vuosikymmenien ajan. Tiedän kyllä syvällä sisimmässäni, ettei parin vuoden sisällä ole tapahtumassa valtavia yhteiskunnallisia muutoksia eikä suurta poliittista jännitysnäytelmää, mutta kai sellaisen mahdollisuudella saa edes mielessään hekumoida? Kaivan jo popcorneja esiin, vaikken edes pidä paukkumaissista.

Sillä kun vatsanpohjalla on epämääräinen tunne siitä, että jossain on jokin vika, on kiva uskoa, että joku on ihanhetikohta matkalla korjaamaan sen. Mikä se vika ja kuka se korjaaja sitten onkin. Ja jos ei vikaa onnistutakaan paikantamaan, on aika kuitenkin sujunut ihan viihdyttävissä merkeissä. Odotan vähintään skandaaleja.

Tuliaisia Säkylästä

Eihän taannoiselta Säkylän-reissulta voinut palata ilman tuliaisia lapsille. Toivottavasti nämä kaksi nallea (kuvassa esiintyy vain toinen niistä, sillä toinen yksilö on jo päätynyt nukkuvan esikoisen viereen) kykenevät puolustautumaan paremmin kuin Bunny-polo.

Tosin pitkästä aikaa lapsia omiin sänkyihinsä nukuttaessani tajusin, ettei pehmoleluja kannattaisi ehkä sittenkään enää ostaa: Mella ei nimittäin enää pian mahdu itse sänkyynsä sen lelumeren sekaan. Neilan teräville hampaille ja tuhovimmalle alkaa olla käyttöä. Vai järjestäisiköhän kukaan sellaisia pehmolelujen tuhoamisproduktioita enää täällä päin maailmaa?

Anginan seikkailut kiväärien ja haulikoiden ihmeellisessä maailmassa

Jos luulitte, että Turku-vierailumme sujui täysin rauhanomaisissa merkeissä, olitte väärässä. Tarkoitushan oli tutustua myös paikalliseen fasistiseen alakulttuuriin, mikä onnistuikin tyydyttävästi. Kovasta uhosta huolimatta seudun aseellisen järjestön edustajat olivat kuitenkin piiloutuneet kukin omiin koloihinsa kuka mihinkin tekosyyhyn vedoten, ja poterostaan uskaltautui esiin ainoastaan uhkarohkea Paha Kani. Oli aika viedä punaviherfeministi Lopullisen Pahuuden Maailmaan.

Aivan ensimmäiseksi opin sen, etten kyllä enää raahaa kotifasistia mukaan ampumaan. Tartte tulla pätemään. Paikalle oli saatu jottai pyssyi, älkää kysykö mitä. Minähän suljen aktiivisesti korvat aina siinä vaiheessa, kun aletaan kertoa nimiä ja kokoja. Perheen insinöörinä kotifastisti kuitenkin tenttasi kaikesta mahdollisesta, kaivelipa maasta vielä edellisten ampujien hylsyjä ja kyseli "mikä tää on? entäs tää?" kuin kolmivuotias esikoisensa konsanaan. Minä taas olen tyytyväinen, kun joku antaa käteeni pyssyn ja kertoo mihin pitää tähdätä. Ja silloinkin tähtään huonommin kuin insinööri.

Vaikka pelkäsin tätä uutta kokemusta aivan yhtä paljon kuin ensimmäistä vierailuani HSC:llä, eivät kädet tällä kertaa tärisseet aivan yhtä pahasti ja taisin muistaa välillä hengittääkin. Toisaalta käsien tärinästä nyt ei kai niin hirveästi edes haittaa ollut, kun touhu lähti käyntiin makuuasennosta kiikaritähtäimellä varustetulla piskuisella pienoiskiväärillä. Täytyy kyllä sanoa, että kiikaritähtäin etäännyttää niin fyysisesti kuin henkisestikin: rekyylitön laukaus sillä kaksikakkosia sylkevällä laitteella muistutti lähinnä mikroaaltouunin ajastamista. Paina nappia, hiekka pöllyää; paina nappia, einespitsa höyryää.

Vähän enemmän ampumisen makuun pääsi sitten tähtäilemällä seisaaltaan, ja siinä jossakin toisessa kiväärissä oli sitten jo vähän enemmän tuntumaakin. Älkää ymmärtäkö väärin, en minä mihinkään osu yhtään missään asennossa. Mutta kai sitä saa silti toivoa vähän enemmän haastetta.

Henkisiä haasteita ja suoranaisia kompastuskiviä saatiin siinä vaiheessa, kun päätin vaihteeksi kokeilla pistoolilla ampumista. Senhän minä osaan, kun en ole muuta kokeillutkaan, vai mitä? Vaikka tietenkin ysimillinen on vähän erilainen kuin kaksikakkonen, mutta kuitenkin.

Eikö mitä, ensimmäisellä yrityksellä en saanut ainuttakaan kutia tauluun. En ainuttakaan! Voitte arvata, että olin hyvin lähellä purskahtaa itkuun ja juosta lähimpään puskaan nuolemaan haavojani. Sen sijaan purin huulta, leikin isoa tyttöä ja yritin uudestaan. Toisella kerralla elämä näyttikin jo paremmalta, varsinkin, kun kotifasisti tajusi ilmeisesti tahallaan ampua hieman minua huonommin. Tästä huolimatta voi olla, etten näytä naamaani Varsinais-Suomessa ihan lähiaikoina.

Varsinainen hupi alkoi vasta siinä vaiheessa, kun isäntä pitkällisten pelottelujen jälkeen lykkäsi käteeni haulikon. Jos kiikaritähtäin ja pienoiskivääri ovat mikromurkinaa, oli haulikolla ampuminen sitten kuin silmämääräisesti sotketun mutta aina yhtä maukkaan lettutaikinan paistamista kaasuliedellä ja hyvällä valurautapannulla - siinä oli tekemisen meininkiä!

Olen täysin tietoinen siitä, että minun pitäisi varmaan hävetä sitä puhdasta riemua, jonka sain haulikolla räiskimisestä. Osumat kun olivat lähinnä vähän sinne päin, ja pumppuhaulikon virittäminenkin on niin kovin vulgääriä ja punaniskaista. Ei hienon naisen, varsinkaan akateemisesti kouluttautuneen ja punavihreästi suuntautuneen, tulisi koskea sellaiseen pitkällä tikullakaan.

Joulupukki, tuothan minulle oman pumppuhaulikon?

Käytiin sitten Turussa

Mökkiloma alkaa lähestyä loppuaan, mutta eihän tämä ole pelkäksi saunomiseksi ja mustikoiden poimimiseksi mennyt. Jotta mökkihöperyys ei veisi mennessään, lykkäsimme lapset mummolaan ja vietimme kotifasistin kanssa viikonlopun entisessä pääkaupungissa tuolla Varsinais-Suomessa. Paremman puutteessa Turkukin tuntui ihan kaupungilta kaikkien niiden lillukanvarsien jälkeen.

Ensisilmäyksen perusteella sanoisin, että Turussa on asukaslukuun suhteutettuna enemmän hippejä ja punkkareita kuin Helsingissä. Lisäksi ehdimme tarpoa joen väärällä puolella vain puoli tuntia, kun vastaan tuli jo ensimmäinen täysin avoimesti toteutettu suonensisäisten huumeiden kauppa. Aika kyseenalainen kaupunki.

Tiesin turkulaisten olevan heikkona Hesburgereihinsa, mutten voinut kuvitellakaan, miten monta Heseä onkaan mahdollista pystyttää niin pienelle alueelle. Eikä kilpailevia purilaispaikkoja sitten näkynyt mailla eikä halmeilla. Kotiseuturakasta ja omahyväistä väkeä selvästi.

Huolimatta käsittämättömästä Hese-saturaatiosta emme onnistuneet piipahtamaan ainoassakaan; sen sijaan pääsimme kyllä nauttimaan Mantun Grillin antimista lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Ja mikäs siinä oli nauttiessa, kun grillitädit olivat leppoisia ja jonottavat asiakkaatkin hyväntuulisia ja lähestulkoon seurallisia - no, kello olikin vasta puoliyö. Ja kyllä se valkosipulimajoneesi oli aika namia.

Typerää kuitenkin on, ettei Aura-olutta saanut ostettua mistään sikspäkkeinä, mäyräkoirista puhumattakaan. Ei sitten. Pitäkää kaljanne. Ei se olisi niin hauska läppä ollutkaan.

Kolmas osa, olkaa hyvät

Loma painaa päälle, joten piti saada tämä kolmaskin kuva viimein valmiiksi. Kaksi edeltävää osaahan ovat täällä ja täällä. Kuten jo aiemmin vihjailin, päätösosa muuttuikin matkan varrella. Pohdiskelen tosin yhä mielessäni, että pitäisiköhän raapustaa se vaihtoehtoinenkin loppu ja vaihdella niitä sitten seinällä aina mielialan mukaan. Voipi olla, että saan sen aikaan; voipi olla, etten.

Vaatimustaso

Kun itse olen viettänyt aikaa pensseli kädessä, on kotifasisti viihdyttänyt kolmivuotiastamme katselemalla Youtube-videoita. Opetus on selvästi mennyt perille, sillä neidillä on nyt jo varsin selkeät käsitykset hyvän videon edellytyksistä. Video ei nimittäin ole katsomisen arvoinen, ellei siinä ole vähintään yksi volttia heittävä auto, kaatuva bussi tai raiteilta suistuva ja näyttävästi räjähtävä juna. Mieluiten tietenkin nämä kaikki.

Pahanteossa jälleen

Edellisestä paukuttelusta on kulunut jo pitkä tovi, ja sen kyllä huomasi tänään radalla: ihan kaikki piti keksiä uudelleen. No okei, sain sentään aseen ladattua ja osasin tähdätä oikeaan tauluun, mutta hengitys, jalkojen ja hartioiden asento, käsien oikea ojennus ja jopa tähtäinkuvakin olivat aivan hukassa. Viidenkymmenen minuutin sessiosta oli kuitenkin sen verran apua, että loppupuolella homma alkoi jo olla vähän lähempänä hanskaa.

Iso osa sessiosta meni kuitenkin pettymyksen ja suoranaisen häpeän merkeissä. Kaikki tämä aika, enkä minä vieläkään ole tämän parempi! Vähänkin pidempi kesätauko, ja kaikki opittu unohtuu. Ketä minä tällä yritän oikein huijata? En minä vain osaa.

Mutta sitten oli kuitenkin niitä zeniläisiä hetkiä, kun välähdyksenomaisesti tiesin tarkalleen, mitä olin tekemässä. Sormi veti liipaisinta tarpeeksi hitaasti, tähtäinkuva pysyi tasaisena ja rekyyli oli kevyt. Niinä hetkinä se oli sen arvoista, eivätkä pienet epäonnistumiset niin kaihertaneet.

Tähänastisista vähäisistä ampumakokemuksistani parhaimpia ovatkin ne tuokiot, kun ympäristö lakkaa olemasta ja pystyn keskittymään täysin tyynesti ohjaamaan luodin oikeaan paikkaan. Olen aina ampunut huonosti, kun minulla on ollut seuraa ja sosiaalista kanssakäymistä. En sitä paitsi osaa edes kuvitella, millaista ampuminen olisi vaikkapa jossain SRA-tilanteessa, jossa ympärillä on kaikenlaisia ärsykkeitä, joihin on oletettavasti tarkoitus reagoida. Kuuluuko siinä olla jossain aivan eri mielentilassa, vai ovatko ne muut ärsykkeet vain hämäystä sen ainoan merkityksellisen asian eli minä-ase-taulu -kolmiyhteyden tiellä?

Yhtä kaikki, oli hyvä saada taas vähän kosketusta tähän pahantekoon tauon jälkeen. Viikon päästä joudun nimittäin harjoittamaan ammuntaa täysin vierailla ja minulle epäilemättä liian raskailla asetyypeillä täysin arveluttavassa asehullussa seurassa. Suorituspaineilta ei voi välttyä, mutta toivottavasti pysyn edes tajuissani enkä panikoi. Tosi tiukassa tilanteessa voin aina heittäytyä tytönhupakoksi ja ryhtyä kikattamaan hermostuneesti, sillä tavalla kun saa paljon anteeksi.

Aikuisena

Kun kuuntelee kolmivuotiaan kaihoisaa kaipuuta kasvaa aikuiseksi, osaa hetkittäin itsekin arvostaa omaa ikäänsä ja itsenäisyyttään. Ajatelkaa nyt, aikuisena saa esimerkiksi

-ajaa pyörää seisten
-juoda kaljaa
-koskea tietokoneeseen
-koskea dvd-levyihin
-käydä töissä
-uida isossa altaassa
-ampua
-kasvattaa tissit
-maalata niin, etteivät vaatteet sotkeudu
-ostaa vaatteita

Päivän ärsytys

Kirjavia netti- ja muita keskusteluja pienen elämän verran seurattuani olen tullut siihen tulokseen, että maailman idioottimaisin sanonta on "se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa". Juuri mikään ei ole ärsyttävämpää, sisällyksettömämpää ja keskustelulle haitallisempaa, ei edes natsikortti. Natsikorttikaan ei sentään yhtä suoraviivaisesti etukäteen julista jokaisen eriävän mielipiteen olevan esimerkki kaikesta pahasta.

Eikä sitten minkäänlaisia vastalauseita, sillä ite on joka muita haukkuu.

Teini-ikä, kolmenkympin kriisi ja vaihdevuodet

On se kiva huomata, että vielä aikuisenakin voi tunteilla näin laidasta laitaan, ja että sellainen voi olla suorastaan hedelmällistä. Vietin eilisen illan shoppailukrapulaa ja yleistä maailmantuskaa potien lähinnä murjottaen kuulokkeet päässäni, mutta onneksi kunnon murjotushetkeen kuuluu myös luonnoslehtiö. Niinpä niistä syvistä vesistä ja elämän mustista onkaloista sukeutuikin täysin uusiksi mennyt päätösosa siihen kolmen taulun mittaiseen tarinaan. Tämä pessimistisempi onkin paljon parempi kuin se omituisen nousujohteinen finaali, jota olin toistaiseksi viritellyt.

Vielä tänä aamuna murjotutti, kun kuvittelin olevani taas tulossa flunssaan heti kesäloman aluksi. Mutta kyse taitaa sittenkin olla vain siitepölyallergiasta, hip hei! Lopullinen käänne kurjuudesta riemuun tuli, kun sain hetken mielijohteesta ja vastoin kaikkia odotuksia varattua itselleni radan juuri auenneelta HSC:ltä heti huomiseksi. Ja illalla pääsee maalaamaan!

On tämä aika superia. Kaikkien pitäisi murjottaa säännöllisesti. Ja kokea se kolmenkympin kriisi.

Kasvatuksen hedelmiä ja ympyröitä

Kasvatukseni näyttää väkivahvalta, sillä arvatkaapas, mitä esikoiseni on viime päivinä piirrellyt kaikki paperit täyteen? Taideteoksen keskeltä löytyy tyypillisesti pieni pallo, jonka ympärille on sitten piirrelty uusia ympyröitä aina paperin reunoille asti (ja vähän ylikin).

Toki asiaan on saattanut vaikuttaa myös neuvolan kolmivuotistarkastus, jossa tyttöä pyydettiin piirtämään ympyrä. Niin että siinä olisi ympyrä poikineen, hitto vie!

Yön pimeinä tunteina äiti nappaa piirustukset ja lisää ympyröiden kehille vielä numeroita. Muahhahhahhahhah!

Miks on niin vaikeeta?

Esikoisen kasvua seuratessa törmää jatkuvasti uusiin ikävaiheisiin, jotka ovat toinen toistaan rasitt--- ei kun ihanampia. Uhmaikä on tällä erää Mellalta ohi, ja käynnissä on kyselykausi. Kausihan alkoi mitä- ja mikä-kysymyksillä, mutta nyt se on edennyt vatsahaavoja synnyttävään ja verenpainetta nostattavaan miksi-vaiheeseen.

Kaikki keskustelut Mellan kanssa noudattavatkin nyt samanlaista kaavaa:

"Nyt luetaan sitten iltaruno, minkäs sä tänään---"
"Miks luetaan sitten iltaruno?"
"No kun nyt on nukkumaanmenoaika."
"Miks nyt on nukkumaanmenoaika?"
"Koko päivä on nyt takana, ja pitää levätä seuraavaa päivää varten."
"Miks koko päivä on nyt takana, ja pitää levätä seuraavaa päivää varten?"
"Että jaksaa huomenna sitten taas leikkiä."
"Miks jaksaa huomenna sitten taas leikkiä?"
"No kuule juuri siksi, että nyt levätään."
"Miks nyt levätään?"
[ja niin edelleen maailman tappiin]

Tällä foorumilla otetaankin nyt ilomielin vastaan kolmivuotiasta tyydyttäviä vastauksia mm. seuraaviin kysymyksiin:
-Miks toi A-kirjain on A-kirjain?
-Miks toi raitiovaunu on raitiovaunu?
-Miks toi pyörä ei oo auto?
-Miks toi auto ei oo pyörä?
-Miks se on niinku äiti sanoo että se on?
-Miks se nyt vaan on syntyny sellaiseks?
-Miks siitä nyt vaan on tehty semmoinen?
-Miks mä kysyn liikaa kysymyksiä koko ajan?

Numeroleikkiä illan ratoksi

Lankesin lukemaan Hesarin nettikeskusteluja, vaikka järkevän ihmisen ei pitäisi tehdä sellaista. No, aina ei vain voi olla järkevä. Pyöräilykypärän käyttöä koskevaa keskustelua en jaksanut ryhtyä seuraamaan, se kun tuntui määrällisesti riistäytyvän käsistä. Sen sijaan kestosuosikkiani eli aseita koskeva keskustelu on pysynyt ihan luettavissa.

Ja alkoihan se naurattaa. Nimimerkki Harrastaja totesi itsetuhoisesti, että "aseet ovat kivoja ja niillä on hauska harrastaa" (todettuaan moneen otteeseen ennen lausuntoa ja lausunnon jälkeen, että turvallisuudesta on huolehdittava säntillisesti ja tuomittuaan uutisessa esiintyneen vastuuttomuuden). Nimimerkki Jussi järkyttyi moisesta aggressiivisuudesta ja huudahti, että toivottavasti nimimerkki Harrastaja ei asu hänen naapurissaan!

Pitihän sitä sitten kaivella esiin kiinnostavia lukuja. Jos Suomessa on reilulle 670 000 ihmiselle myönnetty ampuma-aseen hallussapitolupa, kuinkakohan monessa kotitaloudessa voisimme olettaa luvan olevan? Kuinka tyypillistä on, että yhdessä kotitaloudessa on useampiakin lupia? Aivan hatusta on mukava vetäistä mukavan pyöreä oletus, että lupa ja siten oletettavasti myös jonkinlainen ase löytyisi n. 500 000 kotitaloudesta maassamme. Onko jollakulla oikeita faktoja asiasta?

Sitten pyöristellään vähän Tilastokeskuksen tietoja ja oletetaan, että Suomessa on 2 500 000 kotitaloutta. Tämähän tarkoittaisi sitä, että joka viidennessä kotitaloudessa on ase. Siis 20 %! Mitenköhän se on jakautunut alueellisesti? Onko vihreässä, urbaanissa ja pasifistisessa Helsingissä vähemmän murhavälineitä kuin maakunnissa?

Koska vara ei kuitenkaan venettä kaada, kannattaa Jussin hankkia oveensa parempi lukko. Todennäköisesti Jussinkin rapussa tai rivarinpätkässä nimittäin asuu juuri Harrastajan kaltainen paatunut yksilö.

Alkakaa panikoida än-yy-tee-nyt!

Bunny ja sen kohtalo

Lukeekohan tätä kukaan, joka muistaa minut nuoruusvuosiltani? Muistatteko Bunnyn, rakkaan pehmoleluni, joka kulki mukanani joka puolelle pää takin taskusta pilkistäen? Lukiossakin Bunny istui kaikki tunnit pulpettini nurkalla ja toi onnea kokeisiin.

Omia rakkaita pehmoleluja ei pitäisi antaa alaikäisille, sillä niille käy näköjään näin:

Anteeksi, että tuppaudun

[Tiedossa omaan napaan tuijottelevaa metabloggausta, joten sellaista karsastavat voivat suosiolla jättää lukematta.]

Nyt olen näköjään blogannut jo neljä vuotta ja tämäkin on jo 618. merkintä, mutta edelleen tunnen itseni aikamoiseksi untuvikoksi. En minä mielestäni ole mitenkään arka ihminen, mutta blogimaailmassa olenkin suorastaan ujo. Taustalla lienee ristiriita siitä, että tietenkin haluaisin paljon lukijoita, mutten sitten kuitenkaan yhtään liikaa. Enkä varsinkaan sellaisia ikäviä, jotka kommentoivat rumasti ja pahoittavat mieleni. Toisaalta tylsäksihän se kävisi, jos kaikki olisivat koko ajan vain samaa mieltä ja kehuisivat.

Niinpä en ole erityisemmin pyrkinyt mainostamaan blogiani ja bloggaamistani. Vaikka luen melko paljon muitakin blogeja, kommentoin niitä aniharvoin enkä juuri koskaan ainakaan kerro kommentin yhteydessä linkkiä omaan blogiini. Sitä jotenkin ajattelee, että sellainen olisi vain oman hännän nostoa ja itsensä markkinoimista. Että se veisi jotenkin huomion pois itse kommentista ja saisi ihmiset epäilemään kommentoinnin motiiveja.

Tätä tilannetta ei muuta se tieto, etten luonnollisestikaan ajattele omista kommentoijistani noin. Päin vastoin; mukavinta on, jos joku käyttää anonyymin nimimerkin sijaan oikein linkillistä aliasta. Että joku kehtaa ihan noin puolijulkisesti tunnustaa lukeneensa ja vaivautuneensa jopa kommentoimaan sanomisiani. Mutta kaikki muuthan ovatkin tietenkin ulkomaailmassa kuin kotonaan; ansioituneita, itsevarmoja ja kiinnostavia kirjoittajia. Itse on aina se uusi tungettelija, jolla ei oikeastaan ole mitään sanottavaa ja joka voisikin tästä nyt sitten heihei...

Tämä siis pätee vain muiden ihmisten blogeihin, omassani nyt tietenkin voin leikkiä vaikka kukkulan kuningatarta. Kun en astu kenenkään muun tontille. Pitäisi kuitenkin ehkä rohkaistua.

[/metabloggaus päätty]