Valtakunnassa kaikki hyvin

Tänään oli Mella-neidin kolmas neuvolatapaaminen, ja sitä jännitettiinkin meidän perheessä erityisen paljon. Viime viikolla punnituksessa nimittäin neuvolatäti totesi, ettei tyttö ole kasvanut riittävästi. Pitkiin yöuniin taipuvaista tyttöä on siitä lähtien pitänyt säntillisesti syöttää kolmen tunnin välein, mikä ei aina ole kyllä ollut mahdollista lapsen merkittävien unenlahjojen ansiosta.

Aika rankalta se kuitenkin tuntui vielä babybluesia kärsivästä äidistä: lapseni ei saa riittävästi ruokaa! Vauvani on nälkäinen! Aarteeni on vajaakasvuinen! Vaikka neuvolatäti vakuutteli asioiden olevan muuten täysin kunnossa (ihon väri on hyvä, pissaa ja kakkaa riittää, typykkä ei ole itkuinen), alkoi puntari saada uusia merkityksiä. Tuntui siltä, että vauvan painon sijaan sillä pienellä vaa'alla mitataankin äitien kelvollisuutta. Ja viime viikolla minä reputin testin.

Ruuan tuputtaminen on kuitenkin tuottanut tulosta, sillä elämämme valo on viikossa kasvanut peräti yli 200 grammaa ja kaksi senttiä. Lapsukaisen napa on myös parantunut, ihonväri säilynyt ihanteellisena, katse seuraa neuvolatädin piirroskuvaa esimerkillisesti ja virkeäkin typykkä on. Vain lievä nuhaisuus varjostaa ylpeiden vanhempien päivää, eikä sekään oikeastaan varjosta lainkaan. Sanalla sanoen: tämä on ollut hyvä päivä.

No, päivät ovat muutenkin kivaa aikaa. Erikin isyysloma tuntuu jo ihan oikealta lomalta, kun voi päiväsaikaan napata Melluskan kyytiin ja palloilla ympäri kaupunkia. Keskustasta löytyy kuitenkin ihan toimivia imetyspaikkoja, ja muut ajathan pirpana vain nukkuu. Ainakin jos pääsee vaunuihin. Vanhemmat voivat sitten vapaasti kierrellä kauppoja ja kahviloita.

Oli myös miellyttävää huomata, että Tarjoustalosta saa vallan kelvollisia lastenvaatteita pilkkahintaan. Vai onko reilut kolme euroa liikaa sinivalkoisesta bodysta, jossa lukee "Made in Finland"? Ei minustakaan.

Ihmisten ilmoilla

Eilen tunsi itsensä hetkeksi peräti vapaaksi aikuiseksi, kun pääsi käymään kylässä ihan oikeissa kotibileissä. Antsla ja Martsa kun viettivät tupareita/Martsan synttäreitä, ja meidänkin pienoisperheemme suuntasi sinne. Mellallehan nyt on aika sama missä se on, kunhan lämpötila on sopiva ja tissi koko ajan saatavilla. Niinpä kykenimme viettämään peräti useita tunteja asunnossa, jossa oli suuuuri määrä ihmisiä. Ihanaa!

Jossain vaiheessa neidin kauneusunet alkoivat kuitenkin häiriintyä lisääntyvästä metelistä, päästipä tyttönen jopa kipakan itkukiljaisun jonkun hieman suuremman naurunremakan jälkeen. Piti sitten luovuttaa ja lähteä kotiin, oikeastaan kyllä jo vähän äitiäkin väsytti.

Olen aika vakavissani harkinnut, että yrittäisin verkostoitua äitimaailmassa. Kaikenlaiset vauvakahvilat jäävät kuulemma tauolle kesäksi, mutta muitakin keinoja tutustua lähiseudun äiteihin taitaa olla. Esimerkiksi tämä ihmeellinen internetti! En ole yleensä ollut kovin vastaanottavainen sellaisissa väkinäisissä tilanteissa, joissa aivan erilaisista ympäristöistä revityt ihmiset kootaan yhteen jonkinlaisen mukamas yhdistävän teeman alle ja odotetaan heidän tulevan mainiosti juttuun keskenään. Esimerkiksi perhevalmennuksessa ne pakolliset "tutustukaa vierustovereihinne" -tuokiot olivat vain kiusallisia.

Siinä missä vasta raskaana olevilla pariskunnilla ei välttämättä ole vielä niin kovin paljon annettavaa toisilleen, tuoreilla äideillä voisi sittenkin olla paljon yhteistä. Ainakin minä olen nykyään niin leimallisesti kotona vain läheisyyttä, hoivaa ja ennen kaikkea maitoa tuottava palveluntarjoaja, että lähes jokainen saman kokenut voinee samaistua toiveisiini aikuisseurasta.

Katsotaan siis, josko mammaelämä tästä urkenee. Täytyy kysäistä seuraavalla kerralla neuvolatädiltä mikä se suositeltu nettisivusto olikaan. Anonyymi tai ainakin kasvoton lähestyminen vaikuttaa tässä vaiheessa turvallisimmalta vaihtoehdolta, kun en vielä ainuttakaan äitiä muuten tunne.

Meillä on nyt nimi

Tänään kävimme pienen perheemme kanssa maistraatissa jättämässä Mellan tiedot rekisteriin. Sepä tarkoittaa siis, että tästä päivästä lähtien elämämme valolla on virallisesti nimet. Maailmaan on tullut yksi Mella Jekaterina Herrmann, tervetuloa.

Varsinainen nimiäisjuhla järjestetään sitten heinäkuun puolivälissä. Sitäkin tilaisuutta varten Mella sai tänään kaupasta vaaleanvihreän prinsessamekon. Piti heltyä.

Lisää tarinoita vauva-arjen keskeltä

Blogini on vaarassa jäädä paitsioon, mikäli elämä jatkuu tällaisena. Arki kun on ihan silkkaa vauvaa, joten juuri muusta ei tulisi kirjoitettuakaan. Mutta kuka lukijoistani muka haluaa kuulla päivittäisiä tai edes viikottaisia raportteja vauvaperheen arjesta? Sellaiselle on varmasti olemassa vankkakin lukijakunta, mutta ne lukijat eivät seuraa minun blogiani. Ongelmallista.

Mutta jatketaan nyt sitten. Viime lauantaina vauva saatiin viedä ensimmäisen kerran ulos. Tai, no, neuvolatäti antoi luvan mennä ulos, mikäli ilmat ovat lämpimät. No, eihän sitä lämmintä sitten lauantaina saatu, mutta ulos mentiin kumminkin. Ensimmäisenä päivänä sai viedä naperoa ulos 15 minuutin ajaksi, seuraavana 30 minuutin ajaksi, sitä seuraavana 45 minuutiksi... osaatte varmaan päätellä loput.

Mahtoi näyttää eriskummalliselta, kun kaksi haltioituneen näköistä tuoretta vanhempaa kantaa auton turvakaukalossa viikon ikäistä lasta sateenvarjon alla keskellä Lintulahdenaukiota. Eihän vartissa ehdi kovin kauas, joten menimme vain hengailemaan ikkunan alle. Kyllä oli neitikin ihmeissään, varsinkin niistä satunnaisista sadepisaroista, joita vanhempien huolehtimisesta huolimatta pääsi kasvoille.

Seuraavana päivänä korkkasimmekin sitten jo vaunut ja kävimme ruokakaupassa. Eilen maanantaina koko homma vähän karkasi käsistä, kun kolmen vartin sessiosta tulikin lähinnä puolitoistatuntinen. Mutta kun ilma oli niin kiva, Mella oli niin tyytyväisesti unessa ja kaupoissa oli mukava kierrellä... Tänään sitten pitäisi taas uhmata sadetta ja lähteä etsimään Mellalle juhlavaatteita kesäksi. Samalla pitäisi hoitaa paperihommia maistraatissa, huoh. Kaikki perhetapahtumat tuntuvat vaativan niin kovin paljon byrokratiaa, varsinkin, kun kyse on useamman kansalaisuuden edustajasta.

Jo tässä vaiheessa on tullut mietittyä työntekoa, ehkä jonkinlaisena irtiottona kakkavaipoista ja ympärivuorokautisesta imetyksestä. Olen koko ajan suunnitellut jatkavani täysimetystä sen suosituksen mukaiset kuusi kuukautta, eli töihinkään ei olisi asiaa ennen sitä. Mutta olisiko se nyt niin kamalaa, jos vähentäisi imetystä jo neljän kuukauden jälkeen? Nyt nimittäin tuntuu siltä, että voisi ehkä sittenkin mennä puolipäivätöihin jo joskus tuossa syksyllä. Vai olenko vain tulossa mökkihöperöksi näin alussa?

Erikin on kuitenkin mentävä takaisin kokopäivätöihinsä jo vajaan kahden viikon kuluttua, jolloin minä jään päivisin yksin tämän kaiken keskelle. Ja se tuntuu jotenkin väärältä molempien kannalta: miten ihmeessä minä jaksan päivät ilman aikuista seuraa, toisaalta Erik taas haluaisi olla enemmän vauvan kanssa. Niinpä puolipäiväratkaisu olisi reilu kaikille osapuolille. Toivottavasti työnantajalta löytyy syksyllä hommia kolmeksi päiväksi viikossa, mikäli mieleni on vielä silloin sama. Mikä taas ei ole tietenkään lainkaan itsestäänselvää tässä hormonivyörytyksessä.

Elämää vauvalandiassa?

Vieressä pieni Mella puettuna pääkallobodyyn, eikös olekin herttaista?

Sitähän tämä elo onkin nyt viime päivinä ollut, yhtä vauvaa. Tunteet heittelehtivät ja kaikki tuntuu pyörivän tuon pienen ihmisen ympärillä. Tulee itkettyä yhtä aikaa onnesta ja pelosta, kun katselee jotain noin haurasta omassa kodissaan, omalla vastuullaan. Miten jokin noin pieni voi pysyä hengissä?

Toisaalta, oma elämäkin tässä mietityttää. Tai siis: onko elämää jäljellä vauvalandiassa? Kuuluuko arkeen mitään muuta kuin imetystä ja vaipanvaihtoa? Tai vaikka arkeen jäisikin aikaa muillekin asioille, saako ajatuksensa irti vauvasta ja kohti jotain muuta? Olisikohan hyväkin, jos joskus saisi jotain muuta ajateltavaa? Mutta enhän minä halua mitään muuta ajateltavaa! Vai haluanko?

Tämä elämä varmaan avartuu hieman siinä vaiheessa, kun vauvan saa viimein viedä ulos. Rattaat mukaan ja kaupungille! Kylään tuttujen luo! Siitähän vasta tulee mukavaa, tai näin ainakin toivon. Onhan meillä vielä tuttuja? Ihmisiä, joiden luo voi mennä? Vaikka mukana olisi vauvakin? Ja onhan meillä vielä ihmisiä, jotka tulevat entiseen tapaan meille kylään? Vaikka nyt paikalla on vauvakin?

Tuntuu siltä, että tuon nyytin täytyy juuri nyt olla suloisimmillaan. Voi, kunpa et koskaan kasvaisi isommaksi! Toisaalta, tuntuu pelottavalta olla useiden kuukausien ajan tissistään kiinni tuossa pienessä kakkakoneessa. Että pitäisi muutaman tunnin välein olla käytettävissä ympäri vuorokauden, miten sellaista jaksaa? Niin että siinä mielessä on oikein hyvä, että tuo Melluska (tai Mellakka, niin kuin Erik tyttöä nimittää) kasvaa ja hieman itsenäistyy. Ehkä äidin pelkokin tästä hälvenisi, kun lapsi näyttäisi varttuvan ja voivan hyvin. Kai meistä on ihan kelpo vanhemmiksi, miksei olisi.

Jorinoita Kätilöopiston sairaalasta

Tänään tultiin sairaalasta kotiin. Eipä ole juuri tullut kirjoiteltua blogiin viime päivinä, heh. Raapustin kuitenkin sairaalassa muutamia sanoja, tässä jorinoita viime ajoilta.

13.5.2006 klo 10

Pikkuinen (tai ei niinkään pieni: 4120 g, 53 cm) Mella-tyttö syntyi eilen, siis perjantaina 12.5. klo 10.49. (Itse asiassa Erikin mielestä kello oli silloin 10.48, mutta kätilö merkkasi tietoihin eri ajan. Ehkä kätilö tiesi synnytyshuoneen kellon olevan jäljessä, tai jotain...) Olipahan kokemus... Vajaat kahdeksan tuntia ehdittiin Kätilöopistolla viettää, kunnes neiti tupsahti ulos. Noin niin kuin esikoiseksi se oli kai ihan kohtuullisen ripeää toimintaa, ei ponnistuskaan kestänyt kuin puolisen tuntia. (Taas kerran tämä oli Erikin kertomaa, itse en juuri kelloon vilkuillut.)

Nyt on vietetty ensimmäinen yö Kätilöopiston osasto 5:n perhehuoneessa kolmestaan. Rääpäle heräili yöllä tunnin välein kakat vaipassa, mutta on nyt nukkunut miltei yhtä soittoa jo viitisen tuntia. Välillä yritettiin herätellä poloa syömään, mutta näyttää näköjään uni maittavan paremmin. Toivottavasti tämä linja pysyy myös jatkossa.

Aika pelottavaahan tämä on, ja varsinkin yön hulabaloon aikana kovasti epäilyttivät omat vauvanhoitotaidot. Miten sitä osaa ilman hoitajien apua selvittää, mikä tuota naperoa milloinkin vaivaa? Nyt aamun valjetessa (ja Mellan nukkuessa) mieli on hieman optimistisempi, ja kotiinlähtö siintää jo haaveissa. Vielä ei ole tietoa siitä, milloin täältä saa lähteä. Ehkä jo äitienpäivänä, siis huomenna. Oi, olisipa mukavaa päästä pienen paketin kanssa kotiin jo huomenna!

Niin, se nimi. Kokonaisuudessaan tyttö on nimeltään Mella Jekaterina Herrmann.


14.5.2006 (äitienpäivä) klo 11.20

Eilen hoitajan kanssa sovittiin, että kotiin lähdetään maanantaina. Olisihan se ollut mukavaa päästä jo kotiin, mutta ehkä ihan hyvä saada tarvittava varmuus vauvan hoitoon. Etenkin tuo imettäminen kun saattaa olla varsin konstikasta, eikä se meilläkään ihan ongelmitta ole lähtenyt vauhtiin. Nyt on kuitenkin maito noussut ja vauvan motivaatio kasvanut, eli voiton puolella ollaan.

Mella näyttää kyllä synnyttäneen selvän rytmin: yöllä inistään ja rääytään tunnin välein, päivällä nukutaan ohi ruoka-aikojen. Siinä se taas olla möllöttää sikeässä unessa, vaikka kuinka kutiteltaisiin ja maaniteltaisiin tissin ääreen. Jossain vaiheessa pitäisi päästä punnitsemaan ja tarkastamaan parin vuorokauden ikäisen naperon kuntoa, jos neiti vain suvaitsisi herätä hetkeksi.

En vielä tiedä, missä vaiheessa vauva saa itse täysin määrätä oman ruokailutahtinsa. Nythän sitä maitoa yritetään tuputtaa vähintään neljän tunnin välein, mutta kyllä kai se jatkossa saa syödä ihan niin harvoin kuin haluaa. Yöllä kuitenkin kelpaa useammin.

Vähän täällä tulee jopa aika pitkäksi. Nyt ei enää väsytä, kun laiskuuttamme annoimme vauvan vedellä sikeitä aamuyöstä viisi-kuusi tuntia ilman ruuan tuputusta. Saimme siinä sitten samalla itsekin nukuttua, Erik varsinkin torkkui myös imetysten aikana. Mikäs tässä on nyt ollessa, keskellä kirkasta päivää kohtalaisen levänneenä ja valmiita ruoka-aikoja odotellen. Vieraiden käynti onkin lähinnä piristävää, ei rasittavaa. Vaikkei meistä kyllä ole tainnut seuraa vieraille olla, kunhan tuijottelemme eteerisesti sängyssään uinuvaa oliota...


15.5.2006 klo 10.30

Tänään olisi kotiinlähdön aika, ihanaa! Olen jo luopunut sairaalakaavuista, virkistävää olla omissa vaatteissaan. Sitä tuntee olonsa ihan ihmiseksi, eikä niinkään potilaaksi tai imetyskoneeksi. Tosin tuo viimeisin tunne varmaan tulee taas yöllä, kun neidin ruokahalu kasvaa jälleen giganttisiin mittoihin. Mikä siinä on, että erään mielestä syöminen ja huutaminen on niin paljon mukavampaa yöllä kuin päivällä?

Nyt on mukavan leppoisa meininki, laukut on pakattu ja Mella uinuu tyytyväisenä isänsä sylissä. Jäljellä on enää lääkärintarkastus, ennen kuin meidät vapautetaan kotiin. No, ehkä napero virkistyy ja sydämistyy tutkimuksesta ja punnituksesta niin, että pitää vielä suorittaa yksi imetyssessio ennen lähtöä. Mutta kaukana tässä ei enää olla!

Näinkin paljon siis voi turhautua

En tiedä, kumpi on pahempaa: se, ettei loppuraskauden aikana tapahdu mitään synnytykseen valmistavaa, vaiko se, että tulee vääriä hälytyksiä ja pettymyksiä. Tähän mennessähän olen kärsinyt lähinnä tuosta ensimmäisestä ongelmasta, mutta viime yönä tuli sitten ensimmäinen väärä hälytys.

Supistelu alkoi jo myöhäisiltapäivästä, mutta noin yhdeksältä illalla otimme kellon käteen ja ryhdyimme seuraamaan tarkkaan polttojen välejä. Kovin säännöllisiä ne olivatkin: tulivat joka seitsemäs minuutti. En halunnut hötkyillä ja lähteä sairaalaan liian aikaisin, joten jaksoimme seurailla supistelun edistymistä puoli kolmeen asti yöllä. Tai, no, minä jaksoin seurailla, Erikin käskin nukkumaan.

Puoli kolmelta päätin sitten, etten enää jaksa torkahdella muutamiksi minuuteiksi joka supistuksen välillä ja taas herätä painamaan kellon nappulaa: halusin jo sairaalaan, josko siellä pääsisi vaikka puudutukseen ja saisi nukuttua hieman pidempiä pätkiä. Ei sillä että kipu olisi ollut niin sietämätöntä että olisin tarvinnut siihen lievitystä, mutta uni tosiaan olisi kelvannut.

Kätilöopistossa ei kuitenkaan vielä toivotettu minua tervetulleeksi, vaan käskettiin ottaa panadol-tabletti ja jatkaa seurailua vielä vähän aikaa. Minä kun olin ansiokkaasti kyllä mitannut supistusten välisen ajan, mutten yksittäisten supistusten kestoa. Piti varmistaa vielä, että ne kestävät vähintään 45 sekuntia kerrallaan.

No, puoli kolmesta lähtien mittasin sitten intervallien lisäksi myös polton kestoa, ja kaikki vaikutti hyvältä: supistukset tulivat entistä tiheämmin (viiden minuutin välein) ja kestokin nousi jo yli minuuttiin. Mutta sitten! Neljän jälkeen poltot alkoivatkin harventua, ja se penteleen panadol myös vei suurimman osan kivuista pois. Viideltä nukahdinkin kokonaan, mikä synnytyskielellä tarkoittaa väärää hälytystä. Kahdeksalta heräsin toivottoman masentuneena ja vihaisena: tähänkö tämä yö sitten meni.

Supistuksia on senkin jälkeen tullut koko ajan, koko tämän päivän ajan nipistäviä polttoja on tullut n. 2-3 kertaa tunnissa. Viime yöstä tähän pelleilyyn meni kahdeksan tuntia, eli olen aivan kuolemanväsynyt. Nyt päivällä sitten yritän vähän torkahdella, mutta supistukset kuitenkin herättävät aina silloin tällöin. Eikä näin valoisalla voi kyllä muutenkaan kovin sikeästi nukkua.

Kuinka kauan tätä nyt on sitten tarkoitus kestää? Ei synnyttämään voi lähteä puolen tunnin välein tapahtuvien supistusten vuoksi, mutta mikään muukaan eläminen ei ole mahdollista. Jos seitsemän tunnin mittaiset säännölliset ja kovenevat supistukset eivät vielä merkitse synnytystä, niin missä vaiheessa sitä seuraavan kerran uskaltaa yrittää lähteä sairaalaan? Jos tiheät poltot alkaisivat juuri nyt, soittaisiko sitä sairaalaan ehkä jo sunnuntaina?

Tympii tämmöinen.

Sämpylöitä ja turhautumia

Taas tuli vastaan lämmin päivä, kuten sain huomata käydessäni kaupassa ostamassa jauhoja. Tänään oli ohjelmassa sämpylöiden leipomista, ja poikkeuksellisesti pääsin työn touhuun jo puolenpäivän maissa. Keskipäivällä leipominen onkin näköjään vähemmän rasittavaa kuin illansuussa leipominen, vaikken kummassakaan tapauksessa olisi ollut töissä samana päivänä.

Jotenkin sitä silti pääsi vähän lamaantumaan leipomisurakan jälkeen. Enää ei huvittanut ryhtyä maalaamaan, ja lehtien lukemisestakin meni nopeasti maku. Kirjaakaan ei millään jaksanut ottaa käteen, se Dyyni-trilogia kun on niin toivottoman painava järkäle. Olen sitten lähinnä katsellut tylsiä sivuja netissä, mikä saa aina pahalle ja turhautuneelle tuulelle. Olen varmasti maailman huonoin nettisurffaaja, moinen kun saa minut aina äkäiseksi! Vaikka tarkoitus olisi viihdyttää. Mikä ihme siinä on? Siis varoitus vain Erik, jos luet tätä ennen töistä lähtöä: olen taas kiukkuinen ilman mitään syytä.

Liian pitkä toimeton aika netissä turruttaa jopa sen hyvänolon tunteen, joka tuli leivonnan myötä. Onhan aina hienoa nähdä kättensä jälki, oli se sitten maalaus, ruokaa tai leivonnaisia. Olisi tämä päivä voinut mennä kurjemminkin, nyt sentään on jotain pakkaseenkin säästettävää ja illaksi kasvissosekeiton kanssa mussutettavaa. Ehkä minun ei tarvitse venyä kuin yhteen urotekoon päivässä, olkoot sämpylät tämän päivän missioni.

Nyt olen jo kohtalaisen vakuuttunut siitä, ettei tämä vauva synny omin avuin vaan vaatii käynnistyksen sairaalassa. Eilen kerroin tämän tiedon Erikille, joka nauroi: mistäs minä nyt yhtäkkiä sen tiedän. Ensin vetosin äidinvaistoon, mutta olipa minulla tarkemmin ajateltuna järkiperusteitakin. Monet äidit kertovat käyneensä lukuisia kertoja turhaan synnytyssairaalassa ennen todellisen synnytyksen alkua. Iso osa tuntuu myös kärsivän supistuksista, jotka turhauttavasti pysyvät kuitenkin epäsäännöllisinä eivätkä siis viittaa synnytyksen käynnistymiseen.

Minulla ei ole kuitenkaan ollut mitään tällaista. Viimeisen kuukauden aikana olen kahdesti tuntenut supistuksen, johon liittyi jonkinlaista lievää kivistystä. Muutaman viikon välein tapahtuva supistelu on vielä aika kaukana synnytyksen edellyttämästä viiden minuutin välein toistuvasta, tuntikausia kestävästä supisteluryöpytyksestä. Tämä vauva ei vain yksinkertaisesti ole tulossa ulos, piste.

No, eipä siinä synnytyksen keinotekoisessa käynnistyksessä kai mitään sen kummempaa vikaa ole. Täytyy kuitenkin vain toivoa, ettei napero ole jo ehtinyt kasvaa liian isoksi ensimmäiseen sairaalatutkimukseen mennessä. En haluaisi joutua keisarinleikkaukseen, vaan kokea sen ihan tavallisen synnytyksen. Olisihan se nyt epäreilua laittaa minut leikkaukseen, kun en ole missään välissä kärsinyt minkäänlaisesta synnytyspelostakaan. Että toisia maanitellaan alatiesynnytykseen vaikka pelko on kova, ja minulta sellainen evättäisiin liian isoksi kasvaneen riiviön vuoksi. Pah!

No, peli ei ole vielä pelattu. Katsotaan jälleen ensi yö. Mummo kehotti saunomaan joka ilta ja kävelemään portaita. Täytynee tosiaan kyllä ainakin laittaa se sauna lämpiämään, portaisiin taidan olla liian laiska (ja mitä sinne nyt laittaisi edes päälle ja mitä jos naapuritkin näkevät).

Piirustusta paremman tekemisen puutteessa

Kun tuo jälkikasvu ei näytä pitävän mitään kiirettä, ryhdyin luonnostelemaan seuraavaa taulua. En tänään jaksanut edetä hiililuonnosta pidemmälle, katsotaan tilannetta huomenna uudestaan. Luotan siihen tupakka-bussi-ilmiöön: eikös bussi saavu aina siinä vaiheessa, kun tupakoitsija sytyttää savukkeen? Ehkä vauvakin päättää viimein syntyä nyt, kun olen rutannut lastenhuoneen maton rumasti sivuun, levittänyt sanomalehtipaperia lattialle ja nostanut maalauspohjan esiin.

Mutta ehkä napero päättää kiusallaankin odottaa yli äitienpäivän. No, käyhän se, eipä tässä kellään ole kiire. Varmistaisipahan ainakin myöhästelyllään sen, ettei synttäreitä tarvitse koskaan juhlia äitienpäivänä. Sellaisesta päällekkäisyydestähän kärsisivät niin äiti kuin lapsikin: äiti ei saisi toivomaansa hemmottelua (=myllerrettyä keittiötä) eikä lapsi saisi kutsuttua kavereitaan kekkereille oikeana syntymäpäivänään.

Loppuviikoksi on luvattu kylmenevää, ja jo tänä aamuna oli hieman vilpoista kävellä pienissä kesävaatteissa neuvolaan. Eilen kaupassa käydessä taas pukkasi oikein hikeä (ja yksi kovempi supistuskohtaus). Tavoitteena on viettää mahdollinen viileä ja sateinen aika sairaalassa, aurinkoisina päivinä kun ei tekisi mieli virua neljän seinän sisällä.

Teknisten pulmien jälkeen taas verkossa

Olisin eilen kirjoittanut tänne tekstiä, ellen olisi törmännyt ikäviin teknisiin ongelmiin. Lukuisista erilaisista ongelmista viisastuneena eilinen teksti on kuitenkin sentään tallessa, eli tällaista olisin kertonut teille 4.5.2006 iltapäivällä:

--------------------------------------------------------------------------------------------

Nyt saisi jo tulla

Fanfaareja! Rummutusta! Ilonkiljahduksia! Rytmikästä tanssia! Karnevaalimeininkiä! Ilmapalloja!

Laskettu aika on tänään, eli raskautta on kestänyt 40 viikkoa ja rääpäle on nyt 38 viikon ikäinen. Tai siis olisi, jos näitä viikkoja ja päiviä nyt voisi muka niin tarkkaan laskea. Mutta päivämäärät ovat merkittäviä symboleja minulle siitäkin huolimatta, että ne on usein vedetty enemmän tai vähemmän hatusta.

Tänään oli myös se mikrotalousteorian toinen ja viimeinen välikoe. Aika loppui taas kesken, mutta muuten meni ihan hyvin. Siis meni läpi, eikä edes jäänyt turhautunut olo. Nyt minulla ei ole enää suunniteltua ohjelmaa tai sen kummempia tavoitteita ennen vuoden 2007 helmikuun puoltaväliä, jolloin olen tämänhetkisten suunnitelmien mukaan palaamassa vanhempain-, kesä- ja talvilomaltani takaisin töihin. Nyt voin heittää aivot narikkaan ja ryhtyä vauvailemaan.

Niin että antaa tulla vain. Lapsi! Sinua odotetaan. Tai no jos maltat vielä muutaman tunnin, sillä äiti ja isi ovat kohta menossa leffaan. Mutta heti sen jälkeen voisi alkaa supistella. Kyllä tänään onkin supistellut jo muutamaan otteeseen, ihan kuin vauvakin tietäisi hetken tulleen. Ei kyllä ole vieläkään kipeitä supistuksia, vähän vain sellaista kiristystä ripeämmän kävelyn yhteydessä.

Luontokin on huomioinut merkkipäivän, onhan lämpötila ollut kesäisen korkea ja aurinko helottanut keskeytyksettä. Erikilläkin oli tänään tentti (ruotsia!), ja miekkonen tuli aikaisin kotiin lounastamaan. Vietimmekin kevään ensimmäisen parvekelounastunnin: tuntui aivan kesälomalta istua lämpimässä ilmanvireessä ja syödä makaronilaatikkoa kauniisti katetun parvekepöydän ääressä. Lounastunnin kruunasi iso kulhollinen vaniljajäätelöä ja mansikkahilloa. Tätä on loma!

Tekisi mieli jatkaa merkkipäivän juhlistamista vielä illalla, kun nuo terassitkin ovat jo ryhtyneet aukeamaan. Innostuisikohan joku kaveri istumaan viilenevässä illassa elokuvamme päätyttyä? No, ainakin voimme mennä kahdestaan. Vähän jo tekeekin mieli ginger alea, erästä parhaista alkoholittomista kesäjuomista.

---------------------------------------------------------------------------------------------

Ja sitten takaisin nykyhetkeen eli perjantaihin 5.5. Kerrottakoon vain, että leffan jälkeen menimme kuin menimmekin korkkaamaan terassikauden. Erityiset kiitokset Eatzin henkilökunnalle, joka tarjoili meille ruokaa terassille. Ruokailu terassilla kun ei ole kyseisen ravintolan käytäntöä vielä tässä vaiheessa kevättä, ja tilauksen tekeminen sujuikin hieman monimutkaisemmin. Tästä huolimatta tilaus otettiin vastaan ja lautaset kannettiin pöytään sujuvasti ja iloisesti. Katsoivatkohan tarjoilijat, että jos viimeisillään raskaana oleva nainen pyytäää ruokaa, ei parane sanoa ei...

Vanha ei enää jaksa

Onpa mennyt tiistaipäivä melkoisessa koomailussa. Torstaina ja perjantaina kulutin jalkapohjiani shoppailemalla ja muuten vain kaupunkia kiertelemällä, lauantaina oli hullu siivouspäivä (uutta parkettimoppia piti päästä testaamaan), sunnuntaina vappubileet vastasiivotussa kodissa heti aamusta alkaen ja maanantaina vappupiknik Ullanlinnanmäellä liian lyhyiden yöunien jälkeen. Sen lisäksi yliarvioin maanantai-illan viihteen tarpeen ja sain huomata, että kaksi vuokraleffaa olikin vähän liikaa.

Toisin sanoen viime aikoina on ollut paljon hulinaa ja vähän lepoa, mikä kyllä jo tässä vaiheessa tuntuu luissa ja ytimissä. Samaan aikaan vauva on jatkanut laskeutumistaan ja ilmeisesti kiinnittänyt pienen päänsä entistä pysyvämmin lantiooni, ja liikkumisestani on tullut hieman monimutkaisempaa. Neuvolatäti kehottikin tämän aamun visiitillä painokkaasti painumaan pehkuihin, etteivät voimat lopu kesken.

Sitä minä sitten olenkin tänään tehnyt: nukkunut päiväunia sohvalla ja aina välillä käynyt tyhjentämässä tai täyttämässä pesukonetta lievästi unenpöpperöisenä. Ylihuomenna on laskettu aika, mutta myös mikrotalousteorian toinen välikoe. Tänään olin ajatellut aloittaa kokeeseen kertaamisen (varsinaisen alueenhan olen jo lukenut hyvissä ajoin viikko-pari sitten), mutta kertaus sai jäädä näköjään huomiseksi.

Äsken pirahti summeri, ja suureksi yllätyksekseni kusti toi postipaketin. Olemme tilanneet vauvatuotteen Israelista, ja näköjään hulppeaan 30 dollarin postimaksuun sisältyy sentään kotiinkuljetus, vaikka kyse onkin isommasta paketista.

Tilattu tuote on kätkythälytin, tai mikä vauvamonitori se baby monitor suomeksi olisikaan. Tiedän, tiedän, aivan täydellisen vainoharhaista, mutta mitäpä sitä ei mielenrauhansa vuoksi tekisi. Kätkytkuolemien syytähän ei juuri tiedetä, mutta erinäisiä rahastuskeinoja niiden ehkäisemiseksi on kuitenkin kehitetty. Sadalla dollarilla ostimme vauvan patjan alle laitettavan sensorin, joka hälyttää, mikäli vauva lakkaa hengittämästä.

Kätkytkuolemat ovat hyvin harvinaisia, enkä usko monitorinkaan olevan mikään pomminvarma laite. Mutta niin Erik totesi: jos jotain kuitenkin sattuisi, jossittelusta tulisi loppuelämän mittainen painajainen. Olisiko jotain voinut sittenkin tehdä? Sata dollaria on tässä vauvakonkurssissa kuitenkin pikkusumma.