Vieressä pieni Mella puettuna pääkallobodyyn, eikös olekin herttaista?Sitähän tämä elo onkin nyt viime päivinä ollut, yhtä vauvaa. Tunteet heittelehtivät ja kaikki tuntuu pyörivän tuon pienen ihmisen ympärillä. Tulee itkettyä yhtä aikaa onnesta ja pelosta, kun katselee jotain noin haurasta omassa kodissaan, omalla vastuullaan. Miten jokin noin pieni voi pysyä hengissä?
Toisaalta, oma elämäkin tässä mietityttää. Tai siis: onko elämää jäljellä vauvalandiassa? Kuuluuko arkeen mitään muuta kuin imetystä ja vaipanvaihtoa? Tai vaikka arkeen jäisikin aikaa muillekin asioille, saako ajatuksensa irti vauvasta ja kohti jotain muuta? Olisikohan hyväkin, jos joskus saisi jotain muuta ajateltavaa? Mutta enhän minä halua mitään muuta ajateltavaa! Vai haluanko?
Tämä elämä varmaan avartuu hieman siinä vaiheessa, kun vauvan saa viimein viedä ulos. Rattaat mukaan ja kaupungille! Kylään tuttujen luo! Siitähän vasta tulee mukavaa, tai näin ainakin toivon. Onhan meillä vielä tuttuja? Ihmisiä, joiden luo voi mennä? Vaikka mukana olisi vauvakin? Ja onhan meillä vielä ihmisiä, jotka tulevat entiseen tapaan meille kylään? Vaikka nyt paikalla on vauvakin?
Tuntuu siltä, että tuon nyytin täytyy juuri nyt olla suloisimmillaan. Voi, kunpa et koskaan kasvaisi isommaksi! Toisaalta, tuntuu pelottavalta olla useiden kuukausien ajan tissistään kiinni tuossa pienessä kakkakoneessa. Että pitäisi muutaman tunnin välein olla käytettävissä ympäri vuorokauden, miten sellaista jaksaa? Niin että siinä mielessä on oikein hyvä, että tuo Melluska (tai Mellakka, niin kuin Erik tyttöä nimittää) kasvaa ja hieman itsenäistyy. Ehkä äidin pelkokin tästä hälvenisi, kun lapsi näyttäisi varttuvan ja voivan hyvin. Kai meistä on ihan kelpo vanhemmiksi, miksei olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti