Sämpylöitä ja turhautumia

Taas tuli vastaan lämmin päivä, kuten sain huomata käydessäni kaupassa ostamassa jauhoja. Tänään oli ohjelmassa sämpylöiden leipomista, ja poikkeuksellisesti pääsin työn touhuun jo puolenpäivän maissa. Keskipäivällä leipominen onkin näköjään vähemmän rasittavaa kuin illansuussa leipominen, vaikken kummassakaan tapauksessa olisi ollut töissä samana päivänä.

Jotenkin sitä silti pääsi vähän lamaantumaan leipomisurakan jälkeen. Enää ei huvittanut ryhtyä maalaamaan, ja lehtien lukemisestakin meni nopeasti maku. Kirjaakaan ei millään jaksanut ottaa käteen, se Dyyni-trilogia kun on niin toivottoman painava järkäle. Olen sitten lähinnä katsellut tylsiä sivuja netissä, mikä saa aina pahalle ja turhautuneelle tuulelle. Olen varmasti maailman huonoin nettisurffaaja, moinen kun saa minut aina äkäiseksi! Vaikka tarkoitus olisi viihdyttää. Mikä ihme siinä on? Siis varoitus vain Erik, jos luet tätä ennen töistä lähtöä: olen taas kiukkuinen ilman mitään syytä.

Liian pitkä toimeton aika netissä turruttaa jopa sen hyvänolon tunteen, joka tuli leivonnan myötä. Onhan aina hienoa nähdä kättensä jälki, oli se sitten maalaus, ruokaa tai leivonnaisia. Olisi tämä päivä voinut mennä kurjemminkin, nyt sentään on jotain pakkaseenkin säästettävää ja illaksi kasvissosekeiton kanssa mussutettavaa. Ehkä minun ei tarvitse venyä kuin yhteen urotekoon päivässä, olkoot sämpylät tämän päivän missioni.

Nyt olen jo kohtalaisen vakuuttunut siitä, ettei tämä vauva synny omin avuin vaan vaatii käynnistyksen sairaalassa. Eilen kerroin tämän tiedon Erikille, joka nauroi: mistäs minä nyt yhtäkkiä sen tiedän. Ensin vetosin äidinvaistoon, mutta olipa minulla tarkemmin ajateltuna järkiperusteitakin. Monet äidit kertovat käyneensä lukuisia kertoja turhaan synnytyssairaalassa ennen todellisen synnytyksen alkua. Iso osa tuntuu myös kärsivän supistuksista, jotka turhauttavasti pysyvät kuitenkin epäsäännöllisinä eivätkä siis viittaa synnytyksen käynnistymiseen.

Minulla ei ole kuitenkaan ollut mitään tällaista. Viimeisen kuukauden aikana olen kahdesti tuntenut supistuksen, johon liittyi jonkinlaista lievää kivistystä. Muutaman viikon välein tapahtuva supistelu on vielä aika kaukana synnytyksen edellyttämästä viiden minuutin välein toistuvasta, tuntikausia kestävästä supisteluryöpytyksestä. Tämä vauva ei vain yksinkertaisesti ole tulossa ulos, piste.

No, eipä siinä synnytyksen keinotekoisessa käynnistyksessä kai mitään sen kummempaa vikaa ole. Täytyy kuitenkin vain toivoa, ettei napero ole jo ehtinyt kasvaa liian isoksi ensimmäiseen sairaalatutkimukseen mennessä. En haluaisi joutua keisarinleikkaukseen, vaan kokea sen ihan tavallisen synnytyksen. Olisihan se nyt epäreilua laittaa minut leikkaukseen, kun en ole missään välissä kärsinyt minkäänlaisesta synnytyspelostakaan. Että toisia maanitellaan alatiesynnytykseen vaikka pelko on kova, ja minulta sellainen evättäisiin liian isoksi kasvaneen riiviön vuoksi. Pah!

No, peli ei ole vielä pelattu. Katsotaan jälleen ensi yö. Mummo kehotti saunomaan joka ilta ja kävelemään portaita. Täytynee tosiaan kyllä ainakin laittaa se sauna lämpiämään, portaisiin taidan olla liian laiska (ja mitä sinne nyt laittaisi edes päälle ja mitä jos naapuritkin näkevät).