Uusi osoite

Koska Blogger on pannassa Kiinassa ja proxyn kautta väkertäminen on turhauttavan hidasta, olen lähtenyt evakkoon WordPressin puolelle. En osaa sanoa, tapahtuuko täällä Bloggerin puolella jotain Kiinasta parin vuoden päästä (?) palattuani, mutta ainakin toistaiseksi kannattaa seurailla juttuja uudessa osoitteessa.

Blogin osoite: http://anginajamuitasairauksia.wordpress.com/
Tilaa blogin syöte.
Tilaa blogin kommenttisyöte.
Tule tapaamaan bloggaajaa.

Siististi lokerossa

Kärsin jonkinlaisesta blogikriisistä: yksi elämäni päätehtävistähän on ollut pakeneminen kaikenlaisilta määritelmiltä (tuo taisi olla anglismi, vai mitä?), mitä olen mielestäni saanut ihan hyvin toteutettuakin. Mutta nyt kun Kiinaan muuttoon on enää kuukausi, on vaikea saada näppäimistöltään ulos diversiteettiä. Kun siellä mielessä nyt vain pyörivät ne muuttoasiat.

Ehkä tässä nyt vain on otettava se riski, että minusta tulee vain yksi expat-bloggaaja muiden joukossa. Koska kai sekin on parempi kuin täydellinen olemattomuus.

Lentoon jäljellä kuukausi ja kaksi päivää; kahta päivää vajaat viisi viikkoa. Nyt on tiedossa jo se, ettei tiedossa ole juuri mitään.

-Meillä ei ole asuntoa, eikä sellaista hommatakaan täältä käsin. Valikoimaa kun ilmeisesti riittää paikan päältä, joten ensin menemme hotelliin ja käytämme kaiken liikenevän ajan asuntonäyttöihin.

-Sitä hotellia ei kuitenkaan ole vielä varattu, eikä hinnoistakaan ole vielä tietoa.

-Kuulin juuri eilen, ettei lapsilla ole päiväkotipaikkaakaan, vaikka piti olla. Yliopiston päiväkotiin kun pääsee uusia lapsia vain lukukausien alussa - seuraavan kerran siis syyskuussa. Sitä ennen pitäisi keksiä hoitaja jostain. Täytynee palkata se Ayi aiemmin kuin olimme suunnitelleet, ja ehkä joku saksalainen au pair.

-Viikon päästä pitäisi maksaa iso luottokorttilasku (koko perheen lentoliput ja rokotukset), eikä vielä ole tietoa, mistä siihen saataisiin rahaa. Erinäiset tuki- ja apurahahakemukset odottavat yhä ratkaisua. Ehkä auto saataisiin myytyä siihen mennessä.

-Nyt sentään on selvinnyt, että muutofirman laskun voi lähettää työnantajalle. Mutta haluamamme muuttofirma ei kyennytkään tarjoamaan kaikkia tarvitsemiamme palveluita, joten nyt pitäisi sitten lennossa vaihtaa toiseen.

-Irtisanottu tähän mennessä: asunnon vuokrasopimus, lehtitilaukset, netti. Ammattiliiton jäsenyydestäkin on otettu selvää - kyllä, ulkomailla jäsenmaksusta saa mojovan alennuksen. Verotusasiat kunnossa, Kela-asiat hoidettu. Uusi työsopimus pitäisi vielä saada allekirjoitettua, ja jos vaikka irtisanoisi sen autopaikankin. Kun jaksaisi.

-Hirveä määrä tavaraa on vielä myymättä, esimerkiksi se auto. Ja vuodesohva. Ja lamppuja. Ja parisänky. Ja laatikostoja. Tiedän, että pitäisi jo kiireellä alkaa laittaa niitä huutonettiin, mutta kun ei vain jaksaisi. Jos joku tekisi sen kaiken puolestani?

-Kiinaa en ole jaksanut opetella enää aikoihin. En tunnista enää kirjainmerkkejäkään, joskin ymmärrän ehkä yksinkertaisia lauseita kuunnellessani. En silti edes muista, mikä oli WC kiinaksi. Eikun hetkinen, muistanpas. Käsienpesuhuone. Tai siis käsi pestä huone. Mutta mikä ihme oli käsi kiinaksi? En millään muista. Xi? Ehkä? Joten olisikohan vessa sitten Xi Shou Tian? Mutta mitenköhän ne toonit menivät? Herranen aika sentään. Ei tuollaista voi muistaa.

---
Kyllä se tästä.

Sosiaalinen media, aargh

Minulla on pitkä ja vaikea suhde sosiaaliseen mediaan, kuten joistain vanhoista teksteistä voi päätellä. Nyt sen parissa on töiden vuoksi tullut vietettyä entistä enemmän aikaa, eikä se kaikki ole kuulkaa herkkua ollut.

Tuoreena yritysbloggaajana (ei tämä blogi, vaan firman, höhlät) tietenkin lähden intoa puhkuen etsimään hyviä vertailublogeja. Onhan se vähän erilaista kirjoittaa B2B-blogia (se on sitten business-to-business teille korporaatiojargoniin perehtymättömille) kuin B2C-blogia (jep, se cee on kuin onkin consumer), mutta kyllähän nykyaikana sellaisiakin löytyy jo enemmän kuin napa vetää.

Arvatkaa, mistä ne kaikki, siis ihan kaikki, kirjoittavat? Siitä, miten kirjoittaa B2B-blogia. Kymmenen vinkkiä B2B-blogin aloittamiseen! Seitsemän tavallisinta sudenkuoppaa B2B-blogia kirjoitettaessa! Näin hyödyt tehokkaimmin B2B-blogistasi!

Liityin LinkedInissä noin miljoonaan sosiaalista mediaa, B2B-markkinointia ja muuta spindoktorointia käsittelevään ryhmään; vertaistuki se vasta on poikaa! No, fiksumpi olisi ehkä jo osannut odottaa, mistä niissä ryhmissä puhutaan. Näin perustat B2B-blogin (lue blogiani ja osta konsultointipalvelujani)! Näin saat markkinointieurot tehokkaaseen käyttöön B2B-blogissasi (lue blogiani ja osta konsultointipalvelujani)! Viisi syytä kirjoittaa B2B-blogia (lue blogiani ja osta konsultointipalvelujani)!

Yksi häiskä oli kirjoittanut lupaavalta vaikuttavan blogitekstin, jossa hän irvaili netin kaikenkarvaisille "sosiaalisen median asiantuntijoille", jotka yhden blogin perusteella pitävät itseään PR-ammattilaisina ja alkavat kaupata palvelujaan. Tuokion mollattuaan hän alkoi sitten kaupata omia, parempia palveluitaan.

Aloitin yhdessä ryhmässä keskustelun ja kysyin, osaisiko kukaan sanoa yhtään B2B-blogia, jossa kirjoitettaisiin varsinaisesta asiasta eikä B2B-blogien kirjoittamisesta. Kukaan ei vastannut.

Ne kaverit myyvät niitä palveluja vain ringissä toisilleen, veikkaan. No, minun ovelleni on ainakin turha tulla kolkuttelemaan.

Kapasiteetin riittämättömyydestä

Olen alkanut epäillä, että innostuksen summa on elämässä kutakuinkin vakio. Vai miten pitäisi tulkita se, että työ innostaa ihan täysillä (ja raastaa ja riemastuttaa ja turhauttaa ja - no kyllä te tiedätte), enemmän kuin mikään työnteko on hyvin pitkään aikaan (koskaan?) innostanut. Sen sijaan parina viimeisenä vuonna harrastuksista ehkä eniten riemua tuottaneet bloggaus ja ampuminen ovat nyt selvästi matalasuhdanteessa.

Bloggaamisesta en ole kuitenkaan huolissani; kyllä tässä on kaikenlaisia jaksoja tämänkin bloggausuran aikana ehtinyt tulla, ja kun aihepiiriä ei ole mitenkään rajattu, ei varsinaista loppuakaan ole näköpiirissä. Kyllä se juttu tulee kun on tullakseen, ei sitä tarvitse mitenkään pakottaa.

Mutta ampumisen takkuilu harmittaa oikeasti. Enää ei jaksa käydä HSC:llä takomassa niitä samoja reikiä niihin samoihin pahveihin niillä samoilla mutkilla, mutta harrastuksessa eteneminen vaatisi jotenkin liian paljon vaivaa. Pitäisi sitä SRA:ta varmaan nyt oikeasti alkaa treenata, mutta en ole saanut vieläkään itseäni raahattua yhdenkään kiväärin ääreen.

Kaikki on kiinni yksinkertaisesti siitä, ettei yhtään huvita lähteä sompailemaan ypöyksin jonnekin Santahaminaan. Nyt ei ole edes (pääasiassa) kyse siitä, että pelkäisin kaikkien nauravan minulle (nauravathan ne, mutta pellenä on ihan kivakin olla). Kyse on siitä, etten minä edes löydä perille! Eikä missään ole kivaa opaskirjasta, jossa näytetään satelliittihybridikartoin että tuossa on bussipysäkki, tuosta kävelet vasemmalle ja sitten vähän matkan päässä on sellainen koppi, jossa on joku tyyppi, jolle sanot koodisanan, ja sitten kaikki hoidetaan sinun puolestasi.

Olen siis törmännyt kynnykseen. Kynnys ei ole ylittämätön, mutta koska kaikki mukavuusalueeni ylittävä kapasiteetti on jo suunnattu huikeaan urakehitykseeni, ei vapaa-ajalle jää enää jäljelle aloitteellisuudesta kuin rippeitä. Ja nekin suuntautuvat lähinnä pohdintaan rantareittiä vai kaupunkireittiä, maitoa vai karpalovissyä, pitsaa vai possupataa.

Pitää varmaan taas lähteä jonnekin Turkuun.

Kansa on puhunut

Joten pulinat pois. Nyt on blogilla uusi nimi. Se on ihan osuva, kun ottaa huomioon, että jouduin lähtemään tänään kesken päivän pois töistä flunssailemaan kotiin. Oma sohva on ihan kiva, eikä yhtään haittaa sekään, että juuri tänään Amazon kantoi kotiin ison pinon viihdyttäviä kirjoja.

Uusi nimi blogille?

Halusin aloittaessani antaa blogilleni jonkin mahdollisimman neutraalin nimen, jotta käteni eivät olisi sidotut sisällön suhteen. Niinpä täällä onkin saanut sitten ihan rauhassa kirjoittaa niin matkoista, lapsista, kakuista, pyssyistä, politiikasta, maalaamisesta kuin työstäkin. Mutta onhan se myönnettävä, että "Anginan nettipäiväkirja" on kuolettavan tylsä, eikä se edes anna vaikutelmaa älykkäästä sarkasmista ja ansiottomasta vaatimattomuudesta.

Olenkin ajatellut vaihtaa blogin nimen johonkin vähemmän kuivakkaan ja enemmän informatiiviseen. Mutta mihin? Haluaisin edelleen kirjoittaa rauhassa matkoista, lapsista, kakuista, pyssyistä, politiikasta, maalaamisesta ja työstä, sekä niistä kaikista tulevista aiheista, joita en vielä ole keksinyt. Lisäksi haluan nimen pysyvän kuitenkin suhteellisen asiallisena ja provosoimattomana, koska saatanhan minä kasvaa vielä aikuiseksi. Voihan sen nimen aina tietenkin muuttaa uudestaan, mutta silti.

Päätöstyötäni helpottaakseni ajattelinkin pyöräyttää pienen äänestyksen: mikä sinusta olisi sopiva nimi tälle blogille? Alla muutamia vaihtoehtoja, mutta lisää kuvaavia nimityksiä otetaan ilolla vastaan. Sama äänestys löytyy myös sivupalkista.

Kaikkien blogikirjoitusten äiti

Koska minulla on pakonomainen tarve miellyttää mutta liian hajanainen mieli keksiäkseni sopivasti rajattua kohderyhmää miellyttämiselleni, yritän kovasti räpiköidä eri suuntiin. Seuraavassa pyrin huomioimaan kaikki mieleen tulevat kohderyhmät ja kirjoittamaan jotain heitä lämmittävää. Jos juuri Sinun viiteryhmäsi jäi puuttumaan, kerro ihmeessä, niin lisään senkin joukkoon.

Perheelliset, sukulaiset ja kummit

Muksujen tarhakuvat tulivat eilen! Jostain käsittämättömästä syystä kultainen aviomieheni ei kuitenkaan tajunnut kuvien merkittävyyttä hakiessaan lapsukaisia eilen päiväkodista, vaan unohti mainita niistä minun saapuessani kotiin virkistävän Oman Ajan jälkeen. Vasta tänä aamuna näppärä esikoiseni herättyään näytti avaamattomat kuoret, joita ehdin hätäisesti vilkaista ennen bussiin juoksemista.

Suloisiahan ne ovat, ja aivan itsensä näköisiä. No okei, Neila oli toisessa yksityiskuvassa kyllä omituisen vakava, mutta toisessa hymyä sitten löytyikin. Kaveri- ja sisaruskuvat tulevat valitettavasti vasta myöhemmin, joten vielä en päässyt havainnoimaan esikoisen ja hänen miespuolisen tarhakaverinsa välien sähköisyyttä saati siskosten tukkanuottaa.

Fasistit ja turkulaiset

Pääsin eilen ampumaan poikkeuksellisen fasistisessa seurassa, kun Turun pimeiden kujien paikallisjulkkis Jänö oli tutustumassa pääkaupunkiin. Oma zenini tietenkin hajoaa aina täysin yleisön läsnäollessa, joten ei enempää siitä omasta maalitaulustani.

Kanin piti tietenkin osoittelevasti ampua jatkuvasti oikealta ohi, ihan kuin asia ei olisi tullut jo aiemmin selväksi. Jossain vaiheessa surkea osumatarkkuus kuitenkin kävi korpeamaan miestä niin, että tämä ryhtyi säälittävästi urputtamaan jotain vinosta tähtäimestä. Ratamestareilla oli onneksi sen verran tilannetajua, että nyökyttelivät myötäilevästi ja ennaltaehkäisivät näin pahemmankin raivokohtauksen ja murjotuksen.

Eivät kuitenkaan ajatelleet mokomat minun loppuiltaani: sitä riemua ja uhoahan saatiin sitten kuunnella pikkutunneille asti liian monen Lagavulin-ryypyn ryydittämänä. Matkalainen saatiin kuitenkin illan päätteeksi nostettua bussin kyytiin ja bussikuskikin kuulemma heivasi sammahtaneen miehen päätepysäkillä ulos pakkaseen tokenemaan. Lienee turha sanoakaan, että jäivät sitten ne lasten tuliaiset turkulaiselta ostamatta.

Punavihreät ja maailmanparantajat

Postilaatikossani lilluu Veripalvelun sähköposti, jossa muistutetaan verenluovutuksen tärkeydestä juhlapyhinäkin. Veripalvelun kotisivuilta käy ilmi, että juuri minun verityyppiäni tarvittaisiin nyt kipeästi. Edellisestä luovutuksesta onkin jo riittävästi aikaa.

Jos ovat monet aatteet sekoittaneet pääni ja menettäneet uskottavuutensa, verenluovutuksen merkitykseen pystyn yhä uskomaan. Hyvä on, siihenkin liittyy epäilyttäviä piirteitä, kun vaikkapa homomiesten veri ei kelpaa. Verta kuitenkin tarvitaan yksiselitteisesti, joten sen luovuttaminen on niitä viimeisiä asioita, joissa tunnen tekeväni jotain oikein.

Joten nyt olkapäälläni istuu koko ajan pieni nalkuttava omatunto, kun en saa aikaiseksi lähteä luovuttamaan. Eilen olisi ollut tilaisuus vuodattaa jopa turkulaista verta pääkaupungin tantereella, mutta ajatus pulpahti mieleeni vasta kun veri oli jo saastunut mallastuotteella.

Työkaverit

On taas se aika vuodesta, kun tuntee olonsa vähän typeräksi työpöydän äärellä hepeneissä ja korsetissa istuessaan. Mutta kun pikkujoulut kerran alkavat heti työpäivän päätyttyä, ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin pynttäytyä jo aamusta. Tietenkin olisi voinut tulla töihin tavallista aikaisemmin, roudata kassissa vaihtovaatteet ja meikit ja valmistautua työpäivän lopuksi täällä Vantaankoskella. Mutta kuka sellaista nyt jaksaisi? Etenkin, kun huomioidaan kappaleessa Fasistit ja turkulaiset kuvaillut tapahtumat edellisenä iltana.

Kilpailuhenkiset kanssabloggaajat

Olen menettämässä otettani: kriisini junnaa paikallaan eikä mitään tuoretta kerrottavaa enää oikein ole. Kuinka kauan blogosfääri voi sietää naista, joka vain jauhaa sitä samaa eikä edisty lainkaan? Eihän sellaista jaksa kukaan lukea, saati kommentoida. Yli neljän vuoden bloggaamisen jälkeen olisi tietenkin ihan kunniallista vetäytyä eläkkeelle tai ainakin pitää taukoa, mutta rehellisyyden nimissä en pysty sellaiseen ainakaan nyt, vaikka yön pimeinä tunteina moista harkitsenkin. Väännän täällä varmaan vielä silloinkin, kun ainoa lukijani olen minä itse ja koko kommenttifunktio on poistettu tarpeettomana.

Blogipersoonasta

Turistin kommentointiopas sai miettimään blogitekstien ja persoonan suhdetta. Voin ymmärtää tarvetta muistuttaa pahimpia puupäitä siitä, ettei maailman ihaninkaan bloggaaja välttämättä ole paras ystäväsi, vaikka tuntuisikin kirjoittavan juuri Sinulle.

"Kirjoitusteni tarkoituksena ei ole herättää keskustelua, tai tarkoituksella provosoida ketään. Ne ovat vain kirjoituksia, omia kannanottojani, omia ajatuksiani ja hetkittäisiä tunteitani. Ne eivät kerro minusta ihmisenä oikeastaan mitään. Persoonani ei juurikaan niistä heijastu, eikä niitä lukemalla pääse pääni sisälle, saati osalliseksi elämääni. Ellet tunne minua jo muuten, et takuuvarmasti opi minua kirjoitusteni perusteellakaan tuntemaan."

Ehkä kyse on identiteettikriisistäni, minä en nimittäin osaa irrottaa itseäni ja blogitekstejäni toisistaan oikeastaan ollenkaan. Tässähän minä olen, kaikessa nerokkuudessani. Kasvotusten saatan tietenkin olla ihan erilainen, kukas sen tietää, mutta mitä sitten? Ehkä kasvotusten olenkin viheliäinen teeskentelijä ja täällä blogissa hersyvän vilpitön.

Onneni on se, etten ole edelleenkään joutunut puupäähyökkäysten kohteeksi vaan saan mellastaa täällä aika huolettomasti ja kritiikittä. Niinpä ajatus siitä, että joku, jota en ole koskaan tavannut ja josta en ole kuullutkaan, voisi kokea tuntevansa minut tämän blogin kautta, on suorastaan hurmaava. Mikä ettei! Blogisti on paras ystäväsi, juuri Sinun paras ystäväsi.

Pirullinen rajapyykki

Blogeissa lienee tavallista jotenkin huomioida tiettyjä saavutettuja rajapyykkejä, joten eihän tätäkään voi jättää väliin: tämä on blogini 666. merkintä. Reilun 50 kuukauden aikana on siis tullut keskimäärin 13 tekstiä kuussa, joskin sekä määrä että laatu ovat nousseet merkittävästi vuosien varrella.

Tässä vaiheessa on todettava, viime viikosta huolimatta, että kaikki taitaa olla ihan hyvin. Sen kunniaksi vielä videopätkä perheemme pikkupiruista.

Kielletyistä sijamuodoista

Pienenä teoreettisen filosofian opiskelijana kävin fuksisyksynä ensimmäisen esseekurssini, jolta jäi jotain hampaankoloon. Vaikken kurssilta välttämättä muuta muistakaan, muistan sen, että kurssin vetäjät kielsivät käyttämästä otsikossa sijamuotona elatiivia. Heidän mukaansa sellainen otsikko kun kuulostaa teennäisen vanhahtavalta eikä siis lainkaan sopivalta nykyaikaiseen filosofiseen keskusteluun.

Jos olette lukeneet blogiani useammankin merkinnän verran, olette saattaneet huomata, että olen päästänyt elatiivit valloilleen. Kapinan siemen istutettiin silloin nuorena, ja heti kahleista päästyäni olen ollut yhtä elatiivia koko nainen.

Itse asiassa pitäisi ehkä muuttaa blogin nimikin elatiivimuotoon. Miltäköhän kuulostaisi yksinkertainen "Anginasta"? Koska etunimenihän pitää mahduttaa blogin nimeen, niin määrätietoisestihan minä olen itseäni brändäämässä nimeni varaan. Tosin sellainen nimi saattaisi antaa harhaanjohtavan vaikutelman liian suuresta egosta (Hihi, egosta).

Ehkä mennään vielä näillä.

Anteeksi, että tuppaudun

[Tiedossa omaan napaan tuijottelevaa metabloggausta, joten sellaista karsastavat voivat suosiolla jättää lukematta.]

Nyt olen näköjään blogannut jo neljä vuotta ja tämäkin on jo 618. merkintä, mutta edelleen tunnen itseni aikamoiseksi untuvikoksi. En minä mielestäni ole mitenkään arka ihminen, mutta blogimaailmassa olenkin suorastaan ujo. Taustalla lienee ristiriita siitä, että tietenkin haluaisin paljon lukijoita, mutten sitten kuitenkaan yhtään liikaa. Enkä varsinkaan sellaisia ikäviä, jotka kommentoivat rumasti ja pahoittavat mieleni. Toisaalta tylsäksihän se kävisi, jos kaikki olisivat koko ajan vain samaa mieltä ja kehuisivat.

Niinpä en ole erityisemmin pyrkinyt mainostamaan blogiani ja bloggaamistani. Vaikka luen melko paljon muitakin blogeja, kommentoin niitä aniharvoin enkä juuri koskaan ainakaan kerro kommentin yhteydessä linkkiä omaan blogiini. Sitä jotenkin ajattelee, että sellainen olisi vain oman hännän nostoa ja itsensä markkinoimista. Että se veisi jotenkin huomion pois itse kommentista ja saisi ihmiset epäilemään kommentoinnin motiiveja.

Tätä tilannetta ei muuta se tieto, etten luonnollisestikaan ajattele omista kommentoijistani noin. Päin vastoin; mukavinta on, jos joku käyttää anonyymin nimimerkin sijaan oikein linkillistä aliasta. Että joku kehtaa ihan noin puolijulkisesti tunnustaa lukeneensa ja vaivautuneensa jopa kommentoimaan sanomisiani. Mutta kaikki muuthan ovatkin tietenkin ulkomaailmassa kuin kotonaan; ansioituneita, itsevarmoja ja kiinnostavia kirjoittajia. Itse on aina se uusi tungettelija, jolla ei oikeastaan ole mitään sanottavaa ja joka voisikin tästä nyt sitten heihei...

Tämä siis pätee vain muiden ihmisten blogeihin, omassani nyt tietenkin voin leikkiä vaikka kukkulan kuningatarta. Kun en astu kenenkään muun tontille. Pitäisi kuitenkin ehkä rohkaistua.

[/metabloggaus päätty]

Syksy saa

Alkukesän kivat sävyt saivat lähteä ja syksyisemmät värit tulla tilalle, jos ei muusta syystä niin ihan vain vaihtelun ja ajanvietteen nimissä. Pohjankin vaihdoin uuteen versioon, jotta sain käyttöön muutamia helposti hallittavia kilkkeitä; sanotaan nyt esimerkiksi tuo edellistä aavistuksen verran fiksumpi ja toivon mukaan luotettavampi kommenttisyöte sivupalkissa. Ihan niin radikaaliksi en kuitenkaan ryhtynyt, että olisin vielä Bloggerista loikannut, vaikka Wordpress vetääkin puoleensa.

Erilaisilla syötteenlukijoilla minua seuraavat saavat nyt ihan rauhassa olla huuli pyöreänä ja ignoroida tämän viestin. Teillehän se on yksi ja sama, onko blogi kevätaamuauringon vihreä (?) vaiko syysyön punainen (?). Tekstin sisältö tuskin tulee merkittävästi muuttumaan, mitä nyt pää vähän lahoaa iän myötä.

Ongelmien aatelia

Minulla on ongelma: elämäni vaikuttaa juuri nyt ongelmattomalta. Siitä taas syntyy huonosti tekstiä, mikä puolestaan on turhauttavaa. Tämän luulisi olevan siis itsestään ratkeava ongelma, mutta todellisuudessa tekstittömyydestä johtuva turhautuneisuus on hyvin lievää ja ohimenevää eikä siten varsinaiseksi ongelmaksi soveltuvaa. Sitä paitsi valkoisen paperin kammosta kirjoittaminen on ehkä vielä tylsempää kuin pusipusihalihali-bloggaaminen.

Olen edelleen sitä mieltä, että tämä kaikki johtuu polkupyöräilystä. Olen hurahtanut jo niin pahasti, että päätin jättää bussikortin ostamatta ja sotkea lihasvoimin töihin ja takaisin joka päivä. Tänä aamuna se 11 kilometrin pätkä ei edes tuntunut enää liikunnalta, mitä nyt maisemat alkavat olla jo vähän tylsiä.

Pyöräily nostaa kuntoa ja raitis ilma virkistää, lisäksi lapset ovat innoissaan ja kaiken kaikkiaan elämä on sujuvampaa ja hyväntuulisempaa. Työpäivätkin hurahtavat ihan huomaamatta ohi eikä näyttöruudun tuijottaminen tunnu yhtään rasittavalta. Lähestyvä kesä riemastuttaa, eikä mökillä ollut viikonloppuna edes yhtä paljon hiirenjätöksiä kuin yleensä.

Mikä pahinta, olen innostanut työkavereita seuraamaan esimerkkiäni: nyt meitä on useita aamuvirkkuja jonottamassa suihkuun aamuisin reippaan pyöräilyn jälkeen. Tosin minä olen aina aamuvirkuin enkä joudu siksi jonottamaan.

Oikeastaan alan jo huolestua. Aivoni alkavat selvästi surkastua samaan tahtiin kuin reisilihakseni paisuvat.

Turhaa, aivan turhaa

Nyt on iskenyt jokin ihmeellinen blogiyliannostus, tai ainakin yleinen kyllästymisärsyyntyminen. Niin muiden blogit kuin omanikin ovat jotenkin tylsiä ja turhia. Jokainen blogi tuntuu todellisuudesta täysin irralliselta mikrouniversumilta, joka kerää yhteen samanmielisiä (virtuaali-)ihmisiä taputtelemaan toisiaan selkään. Oli blogin tyylilaji mikä hyvänsä, kaikki tuntuvat aina olevan pohjimmiltaan samaa mieltä vähintään siitä, että blogin kirjoittaja on tosi hyvä tyyppi. Tietenkin, miksi muuten he kyseistä blogia lukisivatkaan.

Ja sitten tästä valittaminen tuntuu niin idiootilta, sillä vaikka ajatus olisi hauska, en minä oikeasti haluaisi anonyymejä herjaajia omaan(kaan) blogiini. Totta kai minä haluan, että olen kaikkien mielestä tosi hyvä tyyppi, ja jos jonkun mielestä en ole, pitäköön virtuaaliturpansa kiinni minun reviirilläni. Voin sitten vaikka mököttää yksin siellä reviirilläni, jos ainuttakaan samanmielistä ei löydy.

Myönnettäköön, että joissain asiakeskeisemmissä blogeissa saatetaan oikeasti olla asioista eri mieltä ja käydä rakentavaa keskustelua eri näkökannoista; Osmo Soininvaaran nyt vaikkapa esimerkiksi. Mutta ei niitä pelkkiä asioitakaan aina jaksa: minä haluan rakentavaa keskustelua haircutista! Minä en halua ajatella kovinkaan usein parkkipaikkoja, kaavamuutoksia tai energiantuotantoa, en ainakaan kovin pitkään kerrallaan.

Äh. Ehkä ulkoilma ei vain sovi minulle, pää tulee täyteen ihan vääränlaisia ajatuksia tai ehkä ennemminkin tyhjenee niistä oikeanlaisista. Arvelen olevani oma itseni, kunhan tuo päivänvalo tuosta alkaa vähentyä juhannuksen jälkeen.

Ottaako hermoon?

Kentältä on kuulunut viestiä, että tämä nykyinen provosoiva tyylini (?) on alkanut ärsyttää joitain ihmisiä. Moisesta on toki saatu jo vähän vihjettä täällä blogissakin. Mieleni tekisi joko tuhahtaa ylimalkaisesti tai nauraa räkäisesti ja todeta, että voi voi. Mutta pohjimmiltani olen kuitenkin varsin sovitteleva ja miellytyshaluinen ihminen, joten kai tätä asiaa pitää oikeasti pohtia.

Olin elänyt siinä uskossa, että ainoa ihminen, jolla todella olisi syytä loukkaantua näistä kirjoituksistani, olen minä itse. Joskus olen tätä jopa kovasti pelännytkin, mutta ainakin toistaiseksi pahemmilta sanaharkoilta on vältytty. Mutta mikä minussa ja blogissani sitten nykyään on niin kovin ärsyttävää?

Ovatko mielipiteeni vääriä, vai onko niitä liian vähän/paljon? Käytänkö loukkaavia tabusanoja, kuten "hippi", "fasisti", "kukkahattu" ja "kuulapää"? Onko kieleni turhan sekavaa ja huonosti luettavaa? Kirjoitanko lapsellisia itsestäänselvyyksiä vaiko kenties käsittämätöntä polveilevaa tajunnanvirtaa? Olenko liian narsistinen? Olenko säälittävän ohjailtavissa vai enkö suostu kuuntelemaan hyviäkään neuvoja?

Hyvä lukija, auta minua itsetutkiskelussani ja kerro, mikä minussa ärsyttää juuri sinua. Voit listata ikävimmät puoleni joko kommenttina tähän merkintään tai sähköpostitse osoitteeseeni etunimi.sukunimi(vänkyrä)gmail.com.

Pidätän oikeuden loukkaantua tai olla loukkaantumatta kaikkesta sanomastanne.

Se on merkintä, ei mikään blogi

Ärsyttää eräs blogeissa levinnyt kielikukkanen: etenkin Uuden Suomen keski-ikäisten bloggaajien keskuudessa on villiintynyt tapa kutsua blogimerkintöjä blogeiksi. Ei.

Ei teillä ole useita blogeja viikossa, ettekä te voi viitata yhdestä blogistanne aiempaan blogiinne. Ette voi kehottaa ihmisiä lukemaan erästä toista blogianne. Teillä on tietääkseni vain yksi blogi, saamari. Ne ovat merkintöjä, tai postauksia, tai lastuja, tai mitä tahansa muuta, mutta ei blogeja.

Tuliko selväksi?

Blogi, jolla on missio

Nyt on tullut aika paljastaa, mikä on tämän blogin missio. Sillä ette kai te luule, että minä täällä ihan vain ajankuluksi sormiani heiluttelen? Ehei. Sen sijaan tämän blogin tarkoitus on muodostaa hyvin pieni, eksklusiivinen ihmisjoukko tarkoin valikoiduilla juttutyypeillä. Bloginihan sisältää

-tarpeeksi hömppää, jotta yhteiskunnalliset keskustelijat turhautuvat
-tarpeeksi pseudofilosofista arvokeskustelua, jotta hc-haircuttaajat putoavat kärryiltä
-tarpeeksi puhetta lapsista, jotteivät villit citysinkut pystyisi samaistumaan
-tarpeeksi räiskintää ja huonoa lastenkasvatusta, jotteivät Hyvät Äidit pystyisi hyväksymään
-tarpeeksi lämpöä ja välittämistä, jotta puupäisimmät fasistit katsoisivat kieroon
-tarpeeksi individualistisia ja kylmiä arvoja, jotta maailmanparantajat säikähtäisivät
-sekä vielä tarpeeksi heikkoa huumoria satunnaisten vierailijoiden karkoittamiseksi.

Kun tällä reseptillä on saatu seulottua joukko hyvin eriskummallisia lukijoita, aion hankkia meille saaren tai muun palan maata jostain rauhaisasta kolkasta ja perustaa täydellisen yhteiskunnan. Yhteiskuntamuodosta voidaan toki päättää porukalla.

Olisiko saaren sijainnista ehdotuksia? Lämmin ilmanala olisi tietenkin aika kiva, toisaalta mm. laskettelu on miellyttävä harrastus.

Vaikeita asioita ja valideja argumentteja

Jatketaan tällä metakeskustelulinjalla, kun jo olkiakoista päästiin aloittamaan. Ajattelin antaa herkkähipiäisille vielä yhden varoituksen: tämän blogin kirjoittaja ei ota huomioon läheskään kaikkia valideja argumentteja, vaan yrittää nauraa kuoliaaksi itselleen kiusalliset huomiot.

Jatkossakin aion ohittaa mm. seuraavanlaiset validit argumentit:

-Pasifistit ei vaan oo saaneet lapsena tarpeeks piiskaa, ja turha väittää muuta.
-Lesbot ei vaan oo ikinä saaneet Kunnon Miestä, ja turha väittää muuta.
-Postimerkkien keräily on säälittävien peräkammarin poikien puuhaa, ja turha väittää muuta.
-Kasvissyöjien aivot ei toimi lihan puutostilan vuoksi, ja turha väittää muuta.
-Jousiampujat ja miekkailijat haaveilevat salaa TosiMiesten pyssyistä, ja turha väittää muuta.
-Aseharrastajien äidit ei oo rakastanu niitä lapsena, ja turha väittää muuta.

Näistä asioista on nimittäin mielestäni aivan liian kivuliasta puhua. Voitaiisinko pitää edes nämä tabut ehjinä?

Eksistentiaalikriisiä ja maailmantuskaa

Jottei blogista katoaisi henkilökohtainen sävy (ikään kuin siitä olisi vaaraa), pyhitän tämän merkinnän henkilökohtaiseen kriiseilyyn. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa koskaan ryhtynyt harkitsemaan bloggaamisen lopettamista. Mikä on sinänsä nurinkurista, kun koen päässeeni vasta vauhtiin, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Logiikkani on tämä: kun kerran muut hoitavat jo homman älykkäämmin, hauskemmin, huomionarvoisemmin tai ainakin täyttäen selvän funktion, on suorastaan moraalitonta syytää eetteriin näinkin turhanpäiväistä tuubaa. Ehkä nämä minun pikkubittini eivät aivan yksinään synnytä ilmastonmuutosta, mutta ajatushan se on tärkein.

Älkää riemuitko, en minä oikeasti lähde täältä kulumallakaan. Jokunen ystävä on joskus pitänyt tarkoituksellista taukoa bloggaamisesta, mutta minä en usko pystyväni edes siihen. Jokin ihmeellinen, sairaalloinen virta ajaa minut kerta toisensa jälkeen painamaan sitä "julkaise"-nappulaa, ja lopputulos on hyvin usein juuri tällainen.

Tällaiseksiko vanhempani minut kasvattivat? Tähänkö on koulutus minut tuonut? Aikuisen ihmisen tulisi jo pystyä tuottavampaan toimintaan. Eikö tähän ikään mennessä pitäisi olla jo puolue, uskonto ja harrastukset valittuina?

Nääh. Ajattelin kokeilla seuraavaksi laitesukellusta.

Turha metamerkintä bloggaamisen vaikeudesta

On tämä ihme tasapainoilua tämä bloggaaminen. Etsimisen ja säätämisen jälkeen luulin löytäväni edes puolityydyttävän scriptin, jonka avulla saisin kivasti nostettua viimeisimmät kommentit tuohon sivupalkkiin. Mutta mikä ihme siinä on, että aina joskus ne kommentit näkyvät, toisinaan sitten taas ei? Ihme venkoilua.

Jos joku tietää toimivamman scriptin kommenttisyötteen esittämistä varten, antakaa vinkkejä. Ja ei, ne kivat ja helponhauskat Blogger Betan widgetit ei käy, minä kun käytän klassista mallia eli epätoivoisesti räpellän hötömölön ja Bloggerin oman sekakielen puuroutuneessa suossa vaikken edes osaa koodata.

Piti vain kertoa, kun, no, piti vain. Ettette ihmettele tuota itsekseen sekoilevaa sivupalkkia. Tää on nyt niin tätä.