maanantaina, marraskuuta 17, 2008

Eksistentiaalikriisiä ja maailmantuskaa

Jottei blogista katoaisi henkilökohtainen sävy (ikään kuin siitä olisi vaaraa), pyhitän tämän merkinnän henkilökohtaiseen kriiseilyyn. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa koskaan ryhtynyt harkitsemaan bloggaamisen lopettamista. Mikä on sinänsä nurinkurista, kun koen päässeeni vasta vauhtiin, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Logiikkani on tämä: kun kerran muut hoitavat jo homman älykkäämmin, hauskemmin, huomionarvoisemmin tai ainakin täyttäen selvän funktion, on suorastaan moraalitonta syytää eetteriin näinkin turhanpäiväistä tuubaa. Ehkä nämä minun pikkubittini eivät aivan yksinään synnytä ilmastonmuutosta, mutta ajatushan se on tärkein.

Älkää riemuitko, en minä oikeasti lähde täältä kulumallakaan. Jokunen ystävä on joskus pitänyt tarkoituksellista taukoa bloggaamisesta, mutta minä en usko pystyväni edes siihen. Jokin ihmeellinen, sairaalloinen virta ajaa minut kerta toisensa jälkeen painamaan sitä "julkaise"-nappulaa, ja lopputulos on hyvin usein juuri tällainen.

Tällaiseksiko vanhempani minut kasvattivat? Tähänkö on koulutus minut tuonut? Aikuisen ihmisen tulisi jo pystyä tuottavampaan toimintaan. Eikö tähän ikään mennessä pitäisi olla jo puolue, uskonto ja harrastukset valittuina?

Nääh. Ajattelin kokeilla seuraavaksi laitesukellusta.

2 kommenttia:

  1. Kun ei voi olla maailman paras, miksi edes yrittää. Juuri oikea asenne...

    Sä jaat arkea. Onko Soininvaaran blogissa tarinoita siitä kuinka mennään ampumaradalle ensi kertaa? Tai valokuvia morsiusparista tavarahississä? (En ole lukenut joten en tiedä, ties vaikka onkin). En tiedä kuinka relevantteja nuo havainnot ovat suuressa maailmankaikkeudessa mutta kuinka relevanttia se ihmiselämä nyt ylipäänsä on...

    VastaaPoista
  2. No joo, en mä täysin turha voi olla, kun musta on sentään tehty sarjakuva.

    VastaaPoista