Rahaa ilmaan

Ostin tänä vuonna elämäni ensimmäisen kerran raketteja. No okei, silloin yhtenä uutena vuotena Saksassa ostettiin pari paukkua porukalla, mutta se olikin ulkomailla (=eksoottisia kulttuureja, joita pitää suvaita) ja vieraskoreutta (=isäntä osti, pitihän meidän liittyä kohteliaisuudesta seuraan). Viime vuonna lapset katselivat niin innoissaan ikkunan takaa pauketta, että tänä vuonna päätimme sitten räiskytellä itse. Tiedättehän, for the children.

Mutta kyllä minä jo sieltä kaupasta paljastavan muovipussini kanssa hiippaillessani tajusin, että pieleen meni. Ei tällaista tee nykyaikainen valveutunut kansalainen. Bussissa kotimatkalla nolotti; täällä minä huitelen reilun metrin ostoksineni kuin mikäkin raggari, moisten turhakkeiden kanssa vien tilaa kunnon kansalaisilta.

Ja sitten se alkoi: hyvät ihmiset valuivat Facebook-ryhmiin, joissa luvataan olla ampumatta rahaa ilmaan ja antaa summa sen sijaan hyväntekeväisyyteen. Onhan se tuhlausta, ja saastuttaa, ja eläimetkin säikkyvät.

On turha todeta itselleen, että sen kerran vuodessa sijoitettavan kolmenkympin sijaan enemmän merkitystä olisi loppuvuoden teoilla. Koska enhän minä muulloinkaan tee mitään. Ei myöskään kannata viisastella ja kysyä kuinka paljon hyvät ihmiset käyttävät vuodessa vaikkapa alkoholiin, tuohon turhaan nautintoaineeseen, josta on vieläpä niin paljon harmia koko yhteiskunnalle (ja niille lapsille ja eläimille).

Sillä muutaman sekunnin mittaisen roskaavan ja äänekkään paketin lähettäminen taivaalle on mitä vahvin symboli kaikelle turhalle.

Lupaan ajatella tätä laukaistessani sitä viimeistä isoa paukkua. Tai, no, mitä minä tässä hurskastelen, paskat minä mitään lupaan.

Talvitukka

Toteutin viime viikonloppuna pitkäaikaisen haaveeni ja ajelin pääni kaljuksi. No, okei, sentin sängeksi, mutta kuitenkin. Miksi näin? En minä tiedä. Olen aina ihmetellyt naiseuteen liitettyä voimakasta tunnesidettä omaan päälakikarvoitukseen ja julistanut, että minun tukalleni saa tehdä ihan mitä vain identiteettini kärsimättä. Kuitenkaan en ollut koskaan ajellut päätäni, joten sanat kaikuivat onttouttaan.

Erikoisuudentavoittelu ja oman jääräpäisyytensä todistelu on kuitenkin pöhkö syy, ja psykoanalyyttisessä hengessä olenkin vakuuttunut talvitukalleni löytyvän susirumuuden lisäksi muitakin syitä. Rakas lukija, auta ja kerro, mikä on todellinen syy tummien kutrieni katoamiselle.

(Syötteenlukijaa käyttävät: Juu, tämä on taas näitä polleja, jotka eivät näy lukijoissa aina ollenkaan, tai ainakaan oikein. Koittakaa kestää, ja tulkaa vaikka taas pyörähtämään täällä varsinaisella sivulla. Täällä on oikeasti tosi kivaa, uskokaa pois.)

Kuinka kolonialisteja tehdään

Käytin taas hiljattain pienen tuokion selvittääkseni itselleni, mihin tällä hetkellä satunkaan uskomaan ja miksi. Lähinnä pallottelin mielessäni sellaisia detaljeja kuin ydinarvoja, kulttuurirelativismia ja valkoisen miehen taakkaa. Se ei ole ilta eikä mikään, jota pieni arvokeskustelu ei piristäisi. Joskin päädyin hieman kiusalliseen lopputulokseen, sillä kaikista maailman ismeistä olen näköjään päätynyt nykyään kolonialismiin.

Tämä käy ilmi näin:

1. Minulla on joitain tarkemmin listaamattomia ydinarvoja, joista tärkein yksilön vapaus päättää omasta elämästään (tietenkin niissä rajoissa, ettei se loukkaa muiden vastaavaa oikeutta). En ole itse asiassa varma, onko minulla tämän lisäksi muita ydinarvoja, joten riittäköön tämä yksi ainakin toistaiseksi.

2. Ydinarvo tarkoittaa minulle jotain sellaista, joka yhdistää kaikkia ihmisiä. Jos en luottaisi arvooni näin kovasti, en pitäisi sitä ydinarvona. Ydinarvo ei välttämättä kuitenkaan yhdistä kaikkia ihmisiä sillä tavalla, että kaikki olisivat asiasta samaa mieltä. Mutta ne, jotka eivät ole samaa mieltä, ovat väärässä.

3. Jos arvo ei läpäise tätä ketjua, ei kyse ole ydinarvosta vaan perifeerisemmästä kulttuurisidonnaisesta arvosta. Kulttuurisidonnaisia ovat esim. erilaiset preferenssit, tottumukset ja mielihyvää tuottavat asiat sekä käytännössä toimiviksi havaitut tavat.

4. Isänmaallisuuspohdintojani seuranneet ovat ehkä jo huomanneet, etten pidä (edes kansallis-)valtioita juuri minään, en ainakaan lähellekään niin merkityksellisinä yksikköinä kuin ihmisyksilöitä. Kansallisvaltioiden suvereniteettikin on arvona vain hyttysen ininää megafonista huudettujen yksilönoikeuksien rinnalla: en näe minkäänlaista moraalista ongelmaa kaukaistenkin valtioiden asioihin puuttumiseen, jos koen näiden yhteisöjen toimivan ydinarvojeni vastaisesti. Päinvastoin, koska koen ydinarvojeni koskevan koko ihmiskuntaa, pidän puuttumista velvollisuutena.

5. Tiedostan, että ydinarvoista eri mieltä olevat saattavat puolustaa omia vääriä arvojaan yhtä raivokkaasti kuin minä omiani. Se johtaa luonnollisesti konflikteihin. Olen kuitenkin optimisti ja evolutionisti, joten jos kerran uskon ydinarvojeni olevan parhaita, täytyy minun myös uskoa niiden päihittävän kilpailevat arvot ennemmin tai myöhemmin. Miten se käytännössä tapahtuu ja millä aikataululla, en tietenkään osaa edes arvata, koska olen lähinnä teoreettisesti suuntautunut.

6. Tiedostan myös, että ydinarvon "yksilön vapaus päättää omasta elämästään" väkisin istuttaminen sen kiistäviin yhteisöihin ja yksilöihin on jo lähtökohtaisesti ristiriitaista. Selitän tämän itselleni niin, että ne kyllä kiittävät minua, kunhan tajuavat, mitä ovat olleet vailla. Toinen tapa selittää tämä itselleen on viitata jonkinlaiseen ryhmähurmokseen, joka tukahduttaa jokaisessa ihmisessä sisällä piilossa olevan kaipuun vapauteen. Käytännössä nämä selitykset on kuitenkin tehty jo kohdassa 2, kun arvo on hyväksytty ydinarvoksi.

7. Tämä kai tekee minusta röyhkeän kolonialistin. Olkoon näin, sillä se säilyttää kuitenkin sädekehäni idealistina.

8. Tästä lähtökohdasta on erityksen kiinnostavaa ja hiukan pelottavaa muuttaa kommunistis-kapitalistiseen Kiinaan.

Mitä tapahtuu Kiinassa, ei jää Kiinaan

Kotifasisti vietti kaksi viikkoa Kiinassa ja palaa sieltä huomenna perjantaina (vai joko se on tänään? Ai, ei vielä). Ei nyt lähdetä sille linjalle, että miksi ihmeessä se on kotifasisti joka sinne tutustumaan lähti enkä minä, joka sentään osaan jo vähän kiinaa ja tiedän teoriassa mistä Nanjingista löytyisi saksalainen leipomo. Kunhan nyt joku edes kävi, olkoon se nyt sitten vaikka se tyyppi joka sinne on menossa töihin.

Reissulta on jäänyt käteen jo jokunen käytännön yksityiskohtakin, niistä suurimpana muuttoaika. Ette arvaa. Toukokuussa. Juuri niin. Tou. Ko. Kuus. Sa. Mitä minä tässä turhaan ikeniäni louskuttelen, kun ei tässä nyt näköjään ollakaan minnekään lähdössä ennen kuin lapset ovat jo isoja ja ilmastonmuutoskin on jo tuhonnut kokonaisia mantereita. Hei ihan oikeasti, toukokuu, ei ihminen pysty ajattelemaan niin pitkälle.

No, nyt on sitten kai pakko. On vain aika julmetun painava aamukampa.

Tiedossa on nyt sekin, että saamme yliopistolta kämpän. Joka on liian pieni. Jonka lisäksi voi halutessaan vuokrata isomman omalla kustannuksella. Joten tervetuloa kylään, kaikki lukijani (vaikka kerralla), siellä olisi ihan vieraille ja pirtsakoille au paireille pyhitetty kolmio odottamassa Juuri Sinua. Mutta siis tietenkin vasta TOUKOKUUSTA alkaen.

Tiedossa on myös, että lapset pääsevät yliopiston päiväkotiin. Joka on kiinankielinen. Mikä on pidemmällä tähtäimellä erinomaista, koska haluamme toki jälkikasvumme oppivan paikallisen kielen ja valloittavan myöhemmin ilmastonmuutokselta jääneen maailman. Mutta aikamoinen kulttuurishokki se taitaa olla. Pitänee keksiä tapoja pehmentää laskua.

Minulle myös vakuuteltiin, että taannoisia kiinalaisia päiväkotipuukottajia ei tarvitse siellä pelätä: vaikka kotifasistilla oli paikallinen kiho mukanaan, ei päiväkotiin meinannut päästä tutustumaan ilman kumihanskojen paukuttelua. Pelkään silti; se on hormonaalista.

Huomenna tuliaisia. Kuulemma ainakin jotain pahaa syötävää.

Ensimmäinen vilahdus Kiinasta

Tänään pääsimme ensimmäistä kertaa videojuttelemaan maailmalle karanneen perheenpään kanssa, sikäli kun nanjingilaisen kämäisen hotellihuoneen kivikautinen verkko suostui vuorotellen Skype- ja Gmail-chatteja pyörittämään. Välillä toimi pelkkä kuva, välillä pelkkä ääni, mutta tulipahan sanomiset sanottua.

Tosin siinä vaiheessa, kun tuli puhetta kiinalaisesta yhden lapsen politiikasta ja siitä, että joillakin niitä näemmä on kuitenkin enemmänkin, katkesivat yhtä aikaa ääni ja kuva. Tehokas koneisto.

Niin joo, yllä kuva Kiinasta.

Kaupankäynnistä

Kuten tunnettua, uhkailu, kiristys ja lahjonta ovat lastenkasvatuksen tehokeinot. Kaupankäynti on myös olennainen osa, ja sitä harrastavat niin lapset kuin aikuisetkin.

Otetaan esimerkki. Uhmaikäinen eli n. nelivuotias on päättänyt, että tänään eivät kelpaa keitossa lilluvat perunat, vaan ainoastaan porkkanat. Uhmaikäisen äiti on päättänyt, että lapsi saa kovasti himoitsemansa piimälasillisen vasta, kun yksi perunapala on syöty. Siis sellainen kokonainen valmiiksi keitossa oleva, ei mitään itse nakerrettua.

Uhmaikäinen alkaa tinkiä. Yksi porkkana riittää! Ei riitä, sanoo äiti. Uhmaikäinen syö yhden porkkanapalan ja vaatii piimää. Ei tipu. Uhmaikäinen tinkii lisää: no miten olisi kaksi porkkanapalaa? Ei kelpaa, sanoo äiti, mutta uhmaikäinen syö ne kuitenkin ihan vain uhmatakseen.

Uhmaikäinen tinkii yhä: no miten olisi porkkanapala ja pieni perunapalan nurkasta lohkaistu murunen? Ehei, sanoo äiti, muttei se estä uhmaikäistä yrittämästä ja tunkemasta edellä mainittua kombinaatiota suuhunsa.

Tätä jatketaan, kunnes ihan kelvollinen määrä keittoa on kadonnut vastentahtoisen uhmaikäisen suuhun. Lopulta lapsi taipuu syömään sen yhden palan perunaa, ja saa palkkioksi lasillisen piimää.

Kaikki ovat tyytyväisiä.

YH

Sitä luulisi, että tähän ikään ehdittyään ihminen osaisi jo suhtautua leppoisasti satunnaisiin erojaksoihin ja olla sinut ihan oman itsensä kanssa keskenään. Mutta onhan se jo tullut huomattua, etten minä ole sellaisessa kovinkaan hyvä.

Kotifasisti lähti tänään, isänpäivänä, kahdeksi viikoksi Kiinaan selvittelemään ja järjestelemään todennäköistä tulevaa muuttoa. Pieni kuolema. Kyyneliä pitäisi yrittää pidätellä etteivät lapsetkin ahdistuisi, mutta eihän se nyt aina onnistu. Nyt on vasta kuusi tuntia takana ja peräti 12 vuorokautta edessä. Sehän on kokonainen elämä ilman toista ihmistä siinä pöydän toisella puolella, siinä viereisellä tyynyllä.

Ajattelin, että tämä eroaika ei olisi niin kovin vaikea, kun minulla on kuitenkin nuo mukulat seurana. Mutten tajunnut ottaa huomioon empatiaani: iso osa surustani on sitä, että mitenköhän se poloinen osaa olla näistä lapsukaisista erossa niin pitkään, kyllä minua vain ahdistaisi moinen.

Lapseni taas ovat isättömiä. Tuleekohan niille nyt traumoja?

Näitä päiviä

Typerä ilta. Maassa iljettävää harmaata moskaa ja kaikkialla sen yläpuolella vaakasuoraan silmiin ja poskiin lentäviä pistäviä neuloja. Kylmää, märkää, hidasta ja silti vaarallista liikenteessä.

Kävin ampumassakin. Pidemmän tauon jälkeen piti taas käydä kokeilemassa, kuinka kulmarauta taittuu. Ei olisi kannattanut, kaikki opittu oli jo unohtunut. Jäi harvinaisen paska maku suuhun.

Tiedän kyllä, mitä syyttää. Kiinaa. Ai miten niin? No siten, että se vie elämässäni kaiken tilan ja huomion.

Normaalistihan olisin tässä vaiheessa jo saanut pyörään nastat alle, jolloin sotkeminen olisi edes vähän tukevamman tuntuista. Mutta kun se edellinen kuukausi oli niin lämmin ja kohtahan me jo lähdetään sinne Kiinaan jossa ei mitään nastoja tarvita. Ai mikä lumimyrsky? Jaa tuoko?

Ja normaalistihan minä olen onnesta soikeana, kun syksyllä alkaa jossain näkyä vilauskin jostain valkoisesta lumenkaltaisesta. Melkein joulu! Mutta kun tässä on muutakin mietittävää kuin joku joulu. Ei siellä Kiinassa edes vietetä joulua, eikä Nanjingissa pahemmin luntakaan näy.

Ja olihan se tiedossa, ettei Kiinassa ampumaharrastus jatku. Tai ehkä, jos sattuisi pääsemään Puolueen suosioon? Piti se yksi kerta käydä kuitenkin katsomassa, että jos pitäisi yllä kaukosuhdetta ja jatkaisi sitten taas Suomeen palattua. Mutta ei. Ei tästä enää mitään tule. Suuri Mutkaprojekti on päättynyt.

En kuitenkaan jättänyt ruutijumalaa aivan uhritta: mukana oli ystävä, joka tarttui ensi kertaa mutkaan ja näytti olevan varsin kotonaan. Ampumapäiväkirjankin meni aloittamaan. Katson ostaneeni tieni ulos tällä neitseellisellä sielulla.

Väliaika, kahvia ja pullaa

Tiedättekö, mikä on yksi suurimpia huolenaiheitani, kun nyt olen ilmeisesti katoamassa vieraaseen kulttuuriympäristöön? Huumori. Minä rakastan kulttuurisidonnaista huumoria; sen olen jo huomannut työskennellessäni suomalais-malesialais-brittiläis-kirgiisialaisessa työyhteisössä. Minä olen onnellinen, jos voin sanoa aina tasalta lähtee natsi ja tietää, että edes joku ymmärtää mistä puhun.

Tämä tarkoittanee vain sitä, että pienet keltaiset miehet ja naiset joutuvat keväällä katsomaan läjäpäin suomalaista tv-viihdettä.

Stressi

Joskus tuntuu siltä, että kaikki asiat tapahtuvat samaan aikaan. Tämä syksy on ollut yksi näistä hetkistä, ja välillä itsensä on voinut diagnosoida suorastaan stressaantuneeksi. Tai sitten voi olla, että vanhemmiten sitä vain hidastuu niin, ettei enää osaa käsitellä muutoksia yhtä sutjakkaasti kuin nuorena plikkana.

Tätä syksyä on värittänyt esim. kotifasistin väitöskirjan valmistuminen ja väitöskaronkan järjestely. Väitöskirjasta ja -tapahtumasta stressasi lähinnä kotifasisti, mutta kyllähän se nyt muuhunkin perheeseen heijastuu. Karonkan huolehtiminen taas lankesi minulle, mutta kyllähän minä sen tuskan välitän loppuperheellekin.

Omakin työrintama on ollut kaikkea muuta kuin rutiinia: kesällähän tuli loikattua vakaasta suurkonsernista piskuiseen start-uppiin, joka nyt sitten syksyllä käynnisti toimintansa. Työmäärä ei ole ollut millään lailla epäinhimillinen, mutta kyllähän tässä ollaan henkisesti aika varpaillaan. Jännittäviä aikoja.

Koska kotifasisti meni kerran valmistumaan, piti keksiä uutta työtä. Ja se uusi työ on nyt sitten näköjään Kiinassa. Jonne muuttaminen ei ole aivan pikkujuttu. Niidenkin käytännön asioiden pohtiminen lohkaisee melko ison osan aivokapasiteetista. Ja entäs sitten se mandariinikiinan opiskelu? Sitäkin olen toistaiseksi jaksanut tehdä lähes päivittäin.

Jotta asiat eivät olisi liian helppoja, kuuluu syksyyn tietenkin sairastelu. Kuopuksella kolme korvatulehdusta, esikoisellakin yksi. Päälle vielä parit silmätulehdukset ja yksi keuhkoputken tulehdus. Nyt on sentään saatu pikkuisen korvat putkitettua, josko tulehduskierre siihen päättyisi.

Ilmeisesti silkkaa empaattisuuttani olen sitten itsekin syyskuun alusta sairastellut. Tiedättehän, sellaista nihkeää lämpöilyä, ettei oikeasti tarvitse sairaslomaa muttei oikein ole kunnossakaan. Ja pahinta lienee se, ettei syyskuun alusta lähtien ole tainnut tulla nukuttua yhtään kunnon yötä. Koska yskä. Karmeat kohtaukset joka yö. Vähän väliä. Eikä lääkäri keksi mitään vaan määrää antibioottia ja yskänlääkettä joista kumpikaan ei auta.

Nukkua ehtii kyllä sitten haudassakin!

Kaiken tämän narinan päätteeksi on kuitenkin todettava, että lopussa mainittuja sairasteluja lukuun ottamatta kaikki stressin aiheet ovat oikeasti kivoja. On mainiota, että kotifasisti valmistui, ja niissä juhlissa oli hurjan kivaa. On mielettömän hienoa olla töissä näin tuoreessa firmassa ja päästä luomaan asioita aivan alusta. On todella jännittävää muuttaa Kiinaan, ja on hauska päästä oppimaan ihan uudenlainen kieli. Muutto sopiikin juuri nyt erinomaisesti elämäntilanteeseemme.

Miten voikin olla yhtä aikaa niin raastavaa ja niin mahtavaa?

Luopumisen tuskasta

Kolikolla on aina tietenkin myös kääntöpuolensa. On niin paljon asioita, joista en haluaisi luopua.

Asunto. Tämä nykyinen on niin kiva, oikeastaan täydellinen. Sijainti on jees, suuruus ja pohja ovat kohdallaan, joka puolelta tulee runsaasti valoa ja täysremontista on vain pari vuotta.

Lähiympäristö. Niin kiva piha, merikin tuossa kivenheiton päässä. Tuossa on esikoinen oppinut ajamaan pyörällä, tuon aidan yli kuopus laski viime talvena lumikasan päältä aivan liian lujaa pulkalla ja lensi pensaaseen. Ja entäs se iso puu, jonka alla on niin ihana järjestää piknikkejä kesäisin?

Lastenvaatekauppa. Tuossa alakerrassa on se sympaattinen ja edullinen käytettyjen lastenvaatteiden myymälä, jossa olisi voinut asioida enemmänkin mutta jossa ei nyt enää ehdi niin kovin monta kertaa käydä.

Suutari. Vasta keväällä tuohon alakertaan muutti suutari, ensimmäinen laatuaan lähikortteleissa. Sellaista kovasti kaivattiin, mutten ole ehtinyt sitäkään palvelua käyttää kuin pari kertaa.

Lasten päiväkoti. Muksut ovat olleet äitiyslomien päättymisestä asti aina samassa päiväkodissa; asuntokin valittiin aikoinaan sillä perusteella, ettei tarvinnut vaihtaa päiväkotia. Vasta eilen esikoinen oli päiväkotikaverinsa syntymäpäivillä - varmaankin viimeistä kertaa.

Toimisto. Olen jo niin kotiutunut Punavuoreen, etten oikein tajua, miten tehdä töitä jostain Kiinasta käsin. Se saksalainen leipomo, se pesula, se ompelimo, se vuohenjuustokana, se kebabbuffet, se polkupyörähuolto, se Alepa, jossa minulta kysyttiin papereita lonkero-ostoksilla.

Hesari. Miten minä selviän ilman niitä vakituisia kolumneja, mistä saan tietää mitä Suomeen kuuluu? Ei nettilehti vain ole sama kuin paperilehti. Ja mitä väliä, vaikken nytkään ehdi koskaan arkena lukea läpyskää - taittelen siitä sentään bioroskiksia.

Suomalainen televisio. Meillä ei ole digivastaanotinta, mutta netistä näkee kaikkea jännää. Yle Areenan jumitusta ei ilmeisesti pääse juuri ulkomaisista IP-osoitteista seuraamaan, mitenköhän on Maikkarin Diilin laita? Miten kestän, jos en pääsekään katsomaan Linnan juhlia ja Hjallista?

Ruisleipä. Täysjyvä ja täysruis.

Pissa- ja kakkajuttuja

Pikkulasten vanhempia syytetään usein siitä, että he jakavat liian paljon iljettävää informaatiota kertoessaan anekdootteja jälkikasvunsa jätöksistä. Lapsettomat eivät ole tottuneet keskustelemaan kakan koostumuksesta tai pissan volyymistä, joten moiset luonnollisesti yököttävät varomatonta kuulijaa.

Äitinä minäkin kuulun yllätyksettömästi vanhempien kategorioaan. En muista, että olisin hätkähdyttänyt jotain sekaseuruetta jätösjutuilla, mutta outoa olisi, jos sellaista ei olisi koskaan huomaamattani tapahtunut.

Mutta jätöstoleranssini ei ole noussut huomaamattani, vaan olen sen korkeudesta hyvin tietoinen. Pidänpä tämän lisäksi jopa omituisena sitä, etteivät Muut Ihmiset siedä viittauksia ruuansulatuksen loppupäähän. Myöntäkää pois: kyllä sitä teistäkin tulee.

Ymmärrän, ettei vaipanvaihtoon ja avuttomien rääpäleiden vatsan toimintoihin perehtymättömillä ole ollut juuri tilaisuutta keskustella aiheista aikuisten kesken, jolloin tunnereaktio on luonnollinen. Mutta se on myös niin kovin viktoriaaninen: kakasta puhuminen on vähän kuin -tihih- puhuisi... no siis tiedättehän, siitä. Niinku sillai, sitten papin aamenen jälkeen tietenkin. Kyllähän nyt aikuisen pitäisi pystyä parempaan.

Sitä paitsi pieruhuumori yhdistää kansoja.

Merkkipaaluja

Esikoinen pyysi lupaa päästä päiväkotikaverinsa luo yökylään. Ei herunut. Samainen esikoinen ilmoitti myös muuttavansa kotoa pois saavutettuaan kouluiän. Emme suostuneet, mutta tyttö jätti asian kuitenkin vielä auki odottamaan jatkoneuvotteluja.

Tämä on niitä hetkiä, kun naurun sekaan livahtaa pieni liikutuksen kyynel.

Libertarismista ja varovaisuusperiaatteesta

Tuoreen aselain tiimoilta löysin itseni pitkästä aikaa maailmankatsomuksellisten ajatusten ääreltä. Minun tulkintani mukaan kun koko asekiista tiivistyy kahteen erilaiseen lähtökohtaan: toisten mielestä aseet ovat erityisen luonteensa vuoksi poikkeus, jonka olemassaolo (hallussapito, käyttö jne.) pitää erikseen perustella. Toisten mielestä taas aseet ovat lähtökohtaisesti neutraaleja objekteja, joiden kieltäminen pitää erikseen perustella.

Itse olen parin viime vuoden aikana huomannut ajatusmaailmassani liukuman ensiksi mainitusta leiristä jälkimmäiseen. Samalla maailmankatsomukseni on muuttunut kautta linjan kohti sitä suuntaa, että kaikki on sallittua, ellei sen kiellolle löydy erityisen hyviä perusteita. Tästä syystä olenkin ollut jo sovittamassa libertaristin viittaa harteilleni.

Minun tulkintani libertarismista ei tietenkään tarkoita, että kaikki olisi sallittua - monellekin kiellolle löytyy kyllä hyviä perusteita. En silti tiedä, huolisivatko Oikeat Libertaristit minua leiriinsä, sillä jonkinlainen varovaisuusperiaate nimittäin tuntuu kategorisen suvaitsevaisuuden rinnalla aivan yhtä intuitiivisen oikealta. Kautta evoluution on lajimme tainnut säilyä hengissä osittain sen ansiosta, että olemme älynneet suhtautua penseästi kaikenlaiseen uuteen ja tuntemattomaan. Jos se haisee pahalta, jätetään se suosiolla syömättä.

Onko kenelläkään ideoita, miten yhdistää nämä kaksi periaatetta toimivaksi maailmankuvaksi?

Niin helppoa, mutta niin vaikeaa

Olen uppoutunut viime aikoina melko intensiivisesti mandariinikiinan opiskeluun iki-ihanan ChinesePodin avulla. Tähänastisella kokemuksellani voin vain suositella sitä kiinnostuneille: viikon ilmainen testijakso koukuttaa kyllä maksulliseksi tilaajaksi, jos on yhtään tarvetta oppia kieltä itsekseen.

Aluksi ajattelin, etten missään nimessä kykene opiskelemaan niitä karmeita kirjoitusmerkkejä - en ainakaan ennen kuin olen oppinut auttavasti puhumaan kieltä. Päätavoitteenani onkin ollut lähinnä selviäminen suullisista ravintola- ja kaupassakäyntitilanteista. Mutta jossain vaiheessa pelkkä pinyinin opettelu alkoi tuntua pöhköltä, ja päätin sitten kuitenkin yrittää oppia edes muutamia perusmerkkejä. Ja katso, ei niiden opettelu olekaan mahdotonta; se on vain hirvittävän tuskallista ja hidasta. Nyttemmin olen luopumassa kokonaan pinyinistä, ainakin toistaiseksi.

Traagista tässä on se, että jos kieltä kirjoitettaisiin niiden merkkien sijaan vain pinyinillä, olisi kyseessä ehkä helpoin ikinä oppimani kieli. Sanoja ei taivuteta persoona-, sija- tai aikamuodoissa, lisäksi pronomineja ja partikkeleja käytetään hyvin säästeliäästi (persoonapronomineja lukuun ottamatta, tietty). Tähän voisi tietenkin todeta, että juuri koska ne merkit ovat niin monimutkaisia, on kieliopin pakko olla hyvin yksinkertaista.

Teille kaikille, jotka odotatte tai pelkäätte Kiinan valloittavan koko maailman: jos Keskimaa jossain vaiheessa luopuu elämää vaikeuttavista kirjoitusmerkeistään ja siirtyy pinyiniin, ei keltaisen väen maailmanvalloituksen tiellä ole enää yhtään mitään. Ei niin yhtikäs mitään.

Vihreää valoa?

Kun Kiinasta vastataan, että tervetuloa tänne post-doc-pestiin, niin kai se sitten tarkoittaa, että sinne ollaan menossa. Sieltä myös kovin ystävällisesti vakuutellaan, että ymmärretään miten iso päätös tämä on perheelliselle ja luvataan, että arvon tohtori voi venyttää lopullista päätöstä ihan hyvin yli ensi kuussa koittavan tutustumisreissun. Vaikka arvon tohtori on jo kertonut, että tulossa ollaan, jos vain huolivat.

Mutta pidetään nyt tästä näkemyksestä kiinni ja neuvotellaan hyvä palkkapaketti. Eivät kai ne osaa suomea ja lue blogiani? Älkää vain kertoko niille, että kyllä me tullaan joka tapauksessa.

Kirkosta ja homonstelusta

Kun kaikki muutkin sanovat jotain Ylen homoillasta, pitää minunkin varmaan seurata virran mukana ja tuottaa aiheesta oma lastuni. Yritän tehdä sen lyhyesti. Mielipiteeni homonstelusta lienee kuitenkin jo tiedossa.

Minua häiritsee keskustelussa sen omituinen lähtökohta: kovasti väitetään puhuttavan homoliittojen, -adoptioiden ja minkä tahansa homonstelun sallimisesta yhteiskunnassa ja lain tasolla, ja sitten keskitytään haukkumaan kirkon suvaitsemattomuutta.

1. Kirkko on oma pieni salakerhonsa, jolla on omat kirjallisiin lähteisiin ja vanhurskaisiin auktoriteetteihin perustuvat sääntönsä. Kirkolla on mielestäni täysi vapaus suhtautua niin nolla- tai kaksituhattalukulaisesti kuin kirkko vain haluaa. Jos kirkko ei tykkää homoista, olkoon niin. Minun ei tarvitse tykätä kirkosta, mutta en koe asiakseni mennä määräilemään kirkkoa tämän omien sisäisten asioiden hoidossa. Jos olet kirkon jäsen, tervemenoa muuttamaan puljun menoa sen omien vaikutuskanavien kautta. Älä huutele meidän pakanoiden keskellä.

2. Jotta edellinen voisi olla täysin totta, kirkon ja valtion suhteet pitäisi katkaista kokonaan. Jos kirkko ei saa vihkiä avioliittoon vaan ainoastaan siunata, en pidä ongelmana siunauksen kieltämistä vaikkapa kaikilta vasenkätisiltä. Kaivakoon kirkko oman hautansa.

Lähtökohtana ennakkoluulot

Ajatus Kiinaan muuttamisesta riemastuttaa, kauhistuttaa ja huolestuttaa. Koko muutto kun tuli vähän puskasta, enkä tunne kiinalaista kulttuuria lainkaan. Kaikista tuntemistani ihmisistä sinne olen nyt sitten kai muuttamassa minä, joka en ole koskaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta Aasian asioihin. Jokunen aasialainen leffa on toki tullut katsottua R&A-festareilla, mutta nekin ovat enemmän tuolta Japanin ja Korean suunnasta. Kiina - mitä ihmettä minä siitä muka tiedän?

Tiedon sijaan minulla onkin ennakkoluuloja. Nobel-palkinnon myötä nyt onkin kovasti tapetilla se ensisijainen: en erityisemmin pidä Kiinan ihmisoikeustilanteesta. Toinen on sitten työn kautta relevantimpi: en erityisemmin pidä Kiinan kopiointikulttuurista.

Koska olen kuitenkin naiivi, hyväntahtoinen ja mukavuudenhaluinen, uskon varsin palkitsevan ja miellyttävän elämän olevan kuitenkin mahdollista näistä olosuhteista huolimatta. Aion olla vakaasti sitä mieltä, että paikalliset ihmiset ovat miellyttäviä. Pakkohan niiden on olla, kun siellä nyt ollaan todennäköisesti pari vuotta viettämässä. Muutenhan siitä tulisi kurjaa, eikä minulla ole aikomusta tehdä kurjia asioita.

Saksalaisuudesta, suomalaisuudesta ja ruotsin kielestä

-Isi, miks sä muutit Suomeen?
-Koska äiti asuu täällä.
-Mutta et sä kuulu Suomeen kun sä olet saksalainen.
-Aijaa, miten niin en kuulu?
-No kun sä et osaa yhtään ruotsia.
-Ethän säkään osaa ruotsia.
-Mä olenkin suomalainen.

Mä en nyt tiedä kasvatetaanko meillä persujen vai rkp:n äänestäjää.

Pelottavasta puheesta

Kuten kaikki nettiaktiivit jo tietävät, oikeusministeri haluaisi kiristää netin keskustelupalstojen valvontaa. Tuija Braxilla on selvä motivaatio suunnitelmilleen: "Tämä perustuu esiin tulleeseen eriarvoisuuteen ja siihen, että todella pelottavaa puhetta sisältävien viestien kirjoittajia ei saada aina kiinni." (Sitaatti Hesarin maksulliselta puolelta)

Minäkin olen huomannut, että netistä totisesti löytyy pelottavaa puhetta. Sydäntä kylmäsi mm. perjantaina, kun Suomen islamilaisen neuvoston edustajat vastasivat mielipidepalstalla (linkki maksulliselle puolelle) Heidi Hautalan ja Husein Muhammedin taannoiseen tekstiin siitä, kuinka islamiakin tulee saada kritisoida julkisesti. No eipäs saa, totesivat neuvoston edustajat. Heidän mielestään kristinusko esiintyy vain myönteisten tai neutraalien uutisten yhteydessä, kun taas islamia aina vain mollataan mainitsemalla uskontopoloinen ikävien uutisten yhteydessä. Pedofiilikohu, paaviuutiset, naispappeus, homoliitot, anyone?

Suurimman vilunväristyksen aiheutti tämä lausahdus: "Ei voi vain kirjoittaa tai uutisoida, vaan jutun mahdolliset seuraukset kuuluvat myös toimittajille." Se kalskahti erityisesti korvaan, kun sitä ennen oltiin viitattu Muhammed-pilapiirroskohuun ja todettu, että "episodi esiintyi mediassa usein kysymyksenä sananvapaudesta, jota pitää kunnioittaa, mutta joka ei ole eikä voikaan olla mikään absoluuttinen vapaus."

Pelkotiloja aiheuttavat myös tällaiset puheet: "Lausuntopalaute oli runsasta. Klassiset sananvapaustahot olivat suorastaan järkyttyneitä, että me edes kysyimme tällaista. Vastaavasti oli paljon tahoja, joiden mielestä tämä on aito ja suuri ongelma." (Tuija Brax, ks. aiempi linkkini maksulliseen Hesariin) Ikäviä nuo tuollaiset klassiset sananvapaustahot, jotka tulevat ja marisevat toisten lakiesityksistä. Maailma olisi niin paljon yksinkertaisempi ilman klassisia sananvapaustahoja.

Ilmeisesti minun pitäisi olla huojentunut, sillä näiden pelottavien puheiden lausujat ovat hyvinkin tiedossa. Mutta jäävätköhän he kiinni?

Kärsivällisyydestä

Minä en ole koskaan ollut kärsivällisyydellä pilattu. Suhtaudun vihamielisesti kaikenlaiseen byrokratiaan sekä ihmisten päättämättömyyteen, mikäli moiset ilmiöt millään tavalla hidastavat omaa kulkuani. Lisäksi inhoan maailmaa, kun yksinkertaiset luonnonlait, kuten ajan etenemisnopeus tai maantieteellinen etäisyys, estävät minua tekemästä mitä haluan juuri silloin kuin haluan.

Nythän on niin, että perheemme suunnittelee muuttoa Nanjingiin, Kiinaan. Asia putkahti tarjottimelle viime viikolla, kun pian väittelevä kotifasisti sai post-doc -työtarjouksen kyseisestä kaupungista. Pikaisesti minä sitten selvitin, että voisin jatkaa nykyisessä työssäni etänä Kiinasta käsin, joten ei kun vain nimeä sopimukseen!

Mutta kun ei. Ensinnäkään se tarjoukseksi tulkittu ei ollutkaan tarjous vaan silkkaa hyväntahtoista spekulaatiota; kukaan ei ole itse asiassa kysynyt kiinalaisten mielipidettä asiasta. Lisäksi kukaan ei ilmeisesti edes voi kysyä, koska näemmä sähköposti, Skype ja puhelinverkot eivät ole vielä levinneet Kiinaan, eikä kukaan edes tiedä kenen kanssa asiasta oikeastaan pitäisi puhua.

Nyt sitten näyttää siltä, että ainoa tapa edetä asiassa on lentää sinne Kiinaan. Kahdeksi viikoksi. Jos ei arvon Herr Doktor viivy niin kauan, pitää lennot maksaa omasta pussista. Ei huvittaisi. Eikä kyllä huvittaisi jäädä kahdeksi viikoksi yksinhuoltajaksi kotifasistin matkaillessa, mutta eipä ole toisaalta varaa lähteä koko perheen kesken palkattomalle lomalle jonnekin Kiinaan.

Katsokaas, kun minä olen jo ottanut selvää mm. muuttokuorman kuljetuksen kiemuroista, paikallisesta hintatasosta, polkupyörien saatavuudesta, Shanghai-Nanjing-junan aikatauluista, liikennekulttuurista, parhaista ulkoilureiteistä, asunnon minimivaatimuksista, länsimaisten ruokien parhaista shoppailupaikoista, verotuksesta ja alkuasukkaiden englanninkielentaidoista. Tällä välin toisessa päässä ketjua ei vielä edes muisteta, että mikä se nyt olikaan niistä lukuisista Nanjingin yliopistoista se jonka kanssa me sitä yhteistyötä tehtiin ja olikos meillä joku yhteyshenkilö. Kyllä ne varmasti tuollaisen reippaan nuoren miehen sinne töihin ottavat, mutta kattellaan ny vielä. Onhan tässä monta kuukautta aikaa.

Niin että voipi olla, että muutamme talvella Kiinaan, mutta voipi olla olemattakin. Pirustako sen tietää.

Gallup: Maahanmuuttokriitikot ja muut punaniskat roimassa johdossa

Tuoreimman gallupin perusteella ääneni on menossa ylivoimaisesti eniten persuille; muutospunaniskatkin päihittivät hilkulla vihreät. Nk. suurten puolueiden kannatus on lähinnä marginaalista. Vasemmiston kannatus on huomattavan pientä, sikäli kun kansan syviin riveihin ja tehtaan lattiaan vetoavia persuja ei tähän lokeroon lasketa. Kepu ei saanut edes sääliääniä.

Katsotaan, miten tilanne etenee vaalien lähestyessä.

Vaalilupauksista ja käsien sitomisesta

En osaa politiikkaa. Asiakokonaisuudet ovat liian suuria, termit ovat vieraita ja faktat karkailevat käsistä. Niinpä pyrinkin pitämään pääni kiinni tällaisista asioista, paitsi silloin kun en pyri.

Menemättä kovin yksityiskohtaisesti politiikan sisältöön aion nyt kuitenkin hieman puolustella demareita. Kyllä vain, demareita. Ja ennen puolusteluani tunnustan, että olen saattanut saada vaikutteita vakoilemiltani demareilta.

Demarithan asettivat tässä hiljattain muutamia kynnyskysymyksiä ja tavoitteita omalle mahdolliselle hallitustaipaleelleen ensi eduskuntavaalien jälkeen. Näistä tavoitteista ja niiden toimivuudesta voi kukin sitten olla mitä mieltä huvittaa, siitähän sitä poliittista keskustelua saadaan.

Mutta kun ei. Nyt on sitten kovasti harmittanut se, että joku menee asettamaan tällaisia tavoitteita ja vielä ennen vaaleja. Sitoi kätensä. Kävi konkreettiseksi. Tuollaisista lupauksistahan voi jäädä vielä kiinnikin! Hullun hommaa tuollainen lupaileminen.

Pohjanoteeraus oli mielestäni viimeisimmän Talouselämän pääkirjoitus "Keinot pyhittävät tarkoituksen":

Hämmentävä on vaatimus, että työllisyysmäärärahoja on nostettava. Voisi luulla, että puolueen tavoitteena on työllisyyden lisääminen tai työttömyyden vähentäminen. Sosiaalidemokraatit tekevät kuitenkin päämäärän siitä, mikä jollekin muulle on keino.
Naulitessaan tavoitteen työllisyysmäärärahoista demarit eivät siis piittaisi siitäkään, että työllisyys olennaisesti parantuisi.

Pikkaisen pirun raamatunluennan makua tuossa tulkinnassa. Toimittajakulta, kun ei niillä edustajilla ole sellaista nappulaa, jota myötäpäivään kääntämällä työllisyys lisääntyy ja vastapäivään kääntämällä vähenee. Ne ovat katsos juuri noita tuhmia pahoja keinoja, joilla sitä työllisyyttä yritetään lisätä.

Juu, voi olla, että demareiden keinot ovat syvältä. Mutta olisit sitten sanonut niin, etkä valittanut, että joku yrittää nyt ehdottaa keinoja. Ja itse asiassa toimittaja taitaa jopa myöntää, että osa demareiden keinoista saattaisikin olla peräti hyviä. Mutta kun ne on niitä keinoja!

Ja kun demarit julkeavat olla hetken aikaa sanomatta, että me tehdään tää lasten vuoksi työllisyyden parantamiseksi, niin sehän tarkoittaa sitä, etteivät demarit ajattele lainkaan lapsia työllisyyttä. Vaikka se olisi niin mainio erottautumiskeino.

Ajoituksen mestarit

Tavataan puhua ruuhkavuosista, mutta joskus ne tuntuvat kiteytyvän suoranaisiksi ruuhkaviikoiksi. Sekä minulla että kotifasistilla on nyt jännät paikat.

Maanantaina nykyisen työnantajani useamman vuoden valmistelutyö on kulminoitumassa siihen, että varsinainen liiketoiminta käynnistyy ja rahankulutus alkaa muuttua rahanteoksi. Nyt alkaa se, mitä tässä itsekin on tullut treenattua ja odotettua keväästä asti.

Entäs sitten se kotifasisti? No miehellä alkoi jo tällä viikolla konferenssi, joka syö huomattavan ison osan ajasta ja etenkin illoista. Sitten olisi vielä sellainenkin pieni juttu kuin väitöskirja, joka menee ensi viikolla painoon. Pitäisi saada alkuviikosta koko roska luettua läpi ja viime hetken viilaukset viilattua. Sitten pitäisi ryhtyä organisoimaan sitä väitöskaronkkaakin.

Kokeneimmat ja kyynistyneimmät arvaavatkin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jep, molemmat lapset paukauttivat tunti sitten kovan kuumeen päälle. Päiväkotiin ei ole mitään asiaa muutamaan päivään.

Valokuvaustilanteista

Noissa valokuvissa minä olen yleensä se tyyppi, joka piileskelee muiden takana mutta näyttää fiiliksen ja tilanteen vaatiman korrektiuden mukaan joko keskisormea rystypuolelta tai etu- ja keskisormea kämmenpuolelta.

Naimisissa

-Äiti, eikö poikamies tarkoitakin aikuista, joka ei ole nainen?
-Joo, ja sellaista, joka ei ole naimisissa.
-Missä on naimisissa?
-Se ei ole mikään paikka, vaan ennemminkin sellainen lupaus, jonka kaksi aikuista tekee toisilleen.
-Missä se naiminen on?
-No vaikka missä... mutta se ei siis ole oikeasti mikään paikka.
-Onko siellä talo?
-Se ei siis tosiaan ole mikään paikka, vaan lähinnä sopimus: sovitaan, että ollaan yhdessä.
-Pääsenkö mäkin naimisiin?
-Ei, lapset ei pääse naimisiin.
-Miksen mä IKINÄ pääse naimisiin?
-Kyllä sä aikuisena pääset, jos haluat. Mutta lapsena ei vielä voi mennä naimisiin, kun lapset ei ole tarpeeksi kypsiä sitoutumaan yhteen ihmiseen sillä tavalla eikä se ole niille hyväksi.
-Ai sillä tavalla niinku marjoja ei saa syödä, jos ne ei ole kypsiä?
-Joo, just sillä tavalla.

Libertarismi, tuo uusi musta

Ajattelin ryhtyä libertaristiksi; niinpä perehdyin aiheeseen peräti lukemalla yhden Wikipedia-artikkelin.

Libertarismin hyviin puoliin kuuluu sen joustavuus: on näemmä sekä vasemmisto- että oikeistolibertaristeja, anarkokapitalisteja unohtamatta. Tämä mahdollistaa aika suuren heilunnan ja kuitenkin tilaisuuden irtisanoutua pölhöimmistä fundamentalisteista. Äärimmäisillään vasemmistolibertaristit kannattavat käytännössä kommunismia yksityisomaisuuden suhteen ja anarkokapitalistit jättäisivät lainsäädännän ja -valvonnan voittoa tavoittelevien yritysten haltuun.

Minun näkökulmastani molempien esiteltyjen ääripäiden ideologiat perustuvat virheelliseen ihmiskuvaan: minä kun satun uskomaan, että yksi inhimillisen toiminnan tärkeimpiä (en sanonut tärkein tai ainoa, antakaa niiden olkiukkojen vain maata) motiiveja on ahneus. Vasemmistolibertaristit tukahduttaisivat tämän puolen (erittäin epälibertaristista!), kun taas oikeistolibertaristit päästäisivät pedot liikkeelle vailla minkäänlaisia rajoitteita.

Niinpä onkin helppo todeta kummatkin hourupäiksi ja kertoa edustavansa libertarismin kultaista keskitietä. Minuun kolahti erityisen paljon se huomautus, että kyse on poliittisesta, ei moraalisesta ideologiasta: vaikka jokin on sallittua, sitä ei tarvitse välttämättä pitää hyväksyttävänä. Ja vaikka jokin ei olisi Oikein, ei sitä tule valtion tasolla lähteä silti aina kieltämään.

Luonnollisesti tämä uusi itsemääritelmäni ei oikeasti kerro kenellekään yhtään mitään. Paitsi ehkä sen, että yksilönvapaudet kunniaan. Mutta sen me taisimme jo kaikki tietääkin.

Valitusvirsi

Valitan hieman vastatakseni paremmin minulle asetettuja odotuksia.

-Sadeviitasta ei ole sanottavaa hyötyä, jos sen pitää repussa kaatosateen ajan. Mutta kuka hölmö nyt kesken hyvän vauhdin pysähtyy tavallisen veden takia tienposkeen penkomaan reppuaan? Näin hyvä sadeviitta menee ihan hukkaan (ellei joku vastaantulija tarjoudu rakentamaan kanssani telttaa).

-Helikopterilla ei saa lentää tarpeeksi matalalla, jotta merikonttien lastaamisesta saisi riittävän hyvää kuvamateriaalia ilmasta käsin.

-Päiväkotimaksut nousivat sitten tämän kuun alusta.

-Aniharva on kiinnostunut opastamaan minua oikealle tielle, vaikka kaipaan yhä huomiota ja huolenpitoa.

-Jos saa olla töissä luova, ei osaa enää olla illalla kotona luova. Tai sitten minä en vain ole enää vanhemmiten kovin luova ihminen, mutta sellaiseen johtopäätökseen en haluaisi aivan vielä ajautua.

-Pikatukussa ei ole oikeasti merkittävästi halvempaa tavaraa kuin lähi-Alepassa.

-Internet on täynnä valkoista kohinaa, josta on hyvin vaikea poimia todellisia helmiä. Toisaalta tämä koskee suurelta osin myös ei-internetiä.

Isänmaallisuudesta ja eräästä poikkeuksesta

Joskus kerroin, etten ole oikein ikinä päässyt kiinni siihen tunteeseen, jota isänmaallisuudeksi kutsutaan. Nyt luulen, että olen saattanut kuitenkin hipaista jotain sen kaltaista; kuitenkin lähinnä tuohtumuksen kautta.

Se surullisenkuuluisa Newsweek-juttu nostatti ne tavanomaiset kommentit, ja huomasin ärsyyntyväni heti. Valivali marmar, voi että kun on tämä oikeasti niin kamala maa ja eivät ne mistään mitään tiedä. Ja sitten tietenkin se klassikko, että "jos tämä nyt on oikeasti maailman paras maa, niin onpas kyllä aika kamala maailma!"

Pitääkö sitä jukolauta aina olla valittamassa? Katsokaa nyt ihan oikeasti ympärillenne, onko tämä nyt oikeasti niin poskettoman kurjaa? Hesarin mielipidepalstalla joku sanoikin osuvasti, että yksilöinä suomalaiset vakuuttavat olevansa elämäänsä tyytyväisiä, mutta jotenkin kollektiivina maa on heidän mielestään murheen alhossa. Siis minullahan on itselläni aivan sattumalta kaikki hyvin, mutta noilla muilla on kyllä varmasti kurjaa. Meidän perheessä on kaikki hyvin, mutta naapurin kakarat voivat varmasti pahoin.

Kotimaa ja työpaikka lienevät ne kaksi asiaa, joista tykkääminen on jotenkin noloa. No, minä satun pitämään molemmista.

Tämän todettuani joudun kyllä myöntämään, että orastavassa isänmaallisuudessani on ainakin yksi särö: en voi sietää suomalaista pöytiintarjoilemattomuuskulttuuria. Minä haluan mennä kahvilaan perheeni kanssa, istua rauhassa alas ja antaa tilaukseni tarjoilijalle sen sijaan, että kuljettaisin jotain kiikkerää tarjotinta vapaata pöytää etsien ulkovaatteissaan hikoilevien mukuloiden kitistessä jaloissa. Minä haluan myös istua baarissa mukavasti pöydän äärellä ystävieni seurassa sen sijaan, että ilta tulisi vietettyä kukin omalla vuorollaan tiskille jonottaen.

Jos joku päivä muutamme Saksaan, se tapahtuu juuri edellä mainitusta syystä. Paitsi jos täkäläiset ravitsemusliikkeet oppivat paremmille tavoille.

Houkutuksista

Koska firmalla on Twitter-tili, olen joutunut viime aikoina tutustumaan aiempaa tarkemmin siihenkin pörinään. Se yököttävä, sisällöttömiä nasevia iskulauseita, itsekorostusta, mielenkiinnottomia statuspäivityksiä ja silkkaa spämmiä sisältävä so-last-season-hype. Juuri se.

Himottaisi jotenkin kamalasti ryhtyä tviittaamaan yksityishenkilönäkin.

Minulla on niin vähän sanottavaa, ihan hyvin sen voisi tiivistää 140 merkkiin.

Mikä siinä on, että karmeudet niin vetävät puoleensa? Miksi kaikkea tyhmää tuntuu olevan aina pakko kokeilla? Miksei tähän ikään ehtiessä osaisi jo käyttäytyä ihmisiksi ja pysyä poissa hömpötyksistä.

Nyt kyllä hillitsen itseni.

Nykynuorisosta

Nykyään nuoriso (otos: kaikki perheen nelivuotiaat) ei enää osoita käytöstapoja ja kiitollisuuttaan isälleen sanomalla "kiitos" (esimerkiksi isänsä ojentaessa tikkarin). Ehei, nykyään kuuluu näemmä sanoa "hyvä poika".

Ei sillä, hyvähän se on että kehutaan, haukkumisen tai murrosikäisen murahtelun sijaan.

Suuri Kannatuskysely

Joulu on ihan pian, olen nimittäin saanut jo ensimmäisen joululahjanikin. Ja jos joulu on kerran ovella, ovat kevään eduskuntavaalitkin aivan nurkan takana. Entä miten eduskuntavaaleihin tavataan valmistautua? No tietenkin mittauttamalla eri puolueiden kannatusta.

On siis aika käynnistää ensimmäinen Suuri Kannatuskysely ja tiedustella konsensuksen hengessä, mitä puoluetta minun tulisi ensi EK-vaaleissa äänestää. Odotamme varmasti kaikki suurella jännityksellä, millä tavalla oma äänestyskäyttäytymissuunnitelmani muuttuu matkan varrella!

(Edit: Juu, ei tämä äänestys vieläkään näytä toimivan kaikissa syötteenlukijoissa. Hophop, linkille.)

Veteen piirretty viiva

Kuopus söi hyvillä mielin juustokakkua; olipa saanut jo melkein lautasensa tyhjäksi. Pysähtyipä sitten tuijottamaan lusikkaansa ja tajusi, että sehän on likainen. Hirvittävän likainen!

Koska lusikka oli yltä päältä juustokakussa eli liassa, ei tyttö suostunut enää syömään annostaan loppuun.

Sosiaalinen media, aargh

Minulla on pitkä ja vaikea suhde sosiaaliseen mediaan, kuten joistain vanhoista teksteistä voi päätellä. Nyt sen parissa on töiden vuoksi tullut vietettyä entistä enemmän aikaa, eikä se kaikki ole kuulkaa herkkua ollut.

Tuoreena yritysbloggaajana (ei tämä blogi, vaan firman, höhlät) tietenkin lähden intoa puhkuen etsimään hyviä vertailublogeja. Onhan se vähän erilaista kirjoittaa B2B-blogia (se on sitten business-to-business teille korporaatiojargoniin perehtymättömille) kuin B2C-blogia (jep, se cee on kuin onkin consumer), mutta kyllähän nykyaikana sellaisiakin löytyy jo enemmän kuin napa vetää.

Arvatkaa, mistä ne kaikki, siis ihan kaikki, kirjoittavat? Siitä, miten kirjoittaa B2B-blogia. Kymmenen vinkkiä B2B-blogin aloittamiseen! Seitsemän tavallisinta sudenkuoppaa B2B-blogia kirjoitettaessa! Näin hyödyt tehokkaimmin B2B-blogistasi!

Liityin LinkedInissä noin miljoonaan sosiaalista mediaa, B2B-markkinointia ja muuta spindoktorointia käsittelevään ryhmään; vertaistuki se vasta on poikaa! No, fiksumpi olisi ehkä jo osannut odottaa, mistä niissä ryhmissä puhutaan. Näin perustat B2B-blogin (lue blogiani ja osta konsultointipalvelujani)! Näin saat markkinointieurot tehokkaaseen käyttöön B2B-blogissasi (lue blogiani ja osta konsultointipalvelujani)! Viisi syytä kirjoittaa B2B-blogia (lue blogiani ja osta konsultointipalvelujani)!

Yksi häiskä oli kirjoittanut lupaavalta vaikuttavan blogitekstin, jossa hän irvaili netin kaikenkarvaisille "sosiaalisen median asiantuntijoille", jotka yhden blogin perusteella pitävät itseään PR-ammattilaisina ja alkavat kaupata palvelujaan. Tuokion mollattuaan hän alkoi sitten kaupata omia, parempia palveluitaan.

Aloitin yhdessä ryhmässä keskustelun ja kysyin, osaisiko kukaan sanoa yhtään B2B-blogia, jossa kirjoitettaisiin varsinaisesta asiasta eikä B2B-blogien kirjoittamisesta. Kukaan ei vastannut.

Ne kaverit myyvät niitä palveluja vain ringissä toisilleen, veikkaan. No, minun ovelleni on ainakin turha tulla kolkuttelemaan.

Sivumelun totaalikielto!

Perjantain Hesarin autosivujen kolumnissa (linkki maksulliselle puolelle) vapaa toimittaja Tuike Alitalo käsittelee melua. Ihan kiinnostava aihe, kyllähän sitä aina välillä kaiken maailman lehtipuhaltajat ja pärriään pärisyttävät ikiteinit ottavat aivoon yöunien katketessa. Kaupungissa aihe on tärkeä muttei millään muotoa yksinkertainen, joten on kiinnostavaa nähdä, mitä autosivuilla asiasta sanotaan.

Hupsu minä, oikeasti aihe onkin äärettömän simppeli ja ratkaisu suoraviivainen.

Kun tupakan terveyshaittoja ryhdyttiin torjumaan, kehitettiin käsite sivusavu. Se kuvaa, miten tupakoimaton henkilö altistuu savulle tahtomattaan. Kukaan ei kehitellyt tupakansavulle tiheysmittaria, vaan lähdettiin ykskantaan siitä, että kaikki savu on yhtä pahaa. Miksei meluun voida suhtautua samoin?

Seuraava askel pitäisi olla sääntelymalli, jossa jokainen saa meluta miten paljon haluaa, mutta sivumelua ei saa aiheuttaa eli altistaa toisia tahtomattaan melulle.

Kaikki melu on pahaa, joten kaikki muiden ihmisten korviin kantautuva melu tulee kieltää. Mutta tietenkään ei pidä kieltää ääniä, ainoastaan melu. Ääniä ovat kaikki objektiivisesti miellyttävät asiat, kuten vaikkapa minun suosikkibiisiäni soittava katuhanuristi, omien lasteni iloiset leikin äänet, minun uusin mp3-ostokseni, minun suosikkielokuvani takaa-ajokohtaus, minun asiallinen nalkutukseni sekä minun imaginäärisen pumppuhaulikkoni sykähdyttävä pauke.

Melua ovat sitten sinun skootterisi surina, sinun aipodisi kuulokkeista hyökkäävä räppi, sinun kovaääninen puhelinkeskustelusi, sinun rullalautasi kolina, sinun kotiovesi paukahdus sekä sinun kanta-astuntasi. Noin muutamia mainitakseni.

Syy ja seuraus

Kotifasistilla on kaulassaan iso Thorin vasara, ja esikoinen omistaa siitä pienemmän version. Tämä kummisedältä lahjaksi saatu koru on ollut olemassa jo nimiäisistä lähtien, mutta jostain syystä juuri tänään esikoinen keksi ruveta leikkimään sillä.

Ensin tyttö halusi tietää tarkkaan, mikä esine hänen korunsa oikeastaan onkaan. Vastuullisina vanhempina kerroimme vasaran varsinaisesta käyttötarkoituksesta Neiti tiedusteli yksityiskohtaisesti, miten sitä taivaankantta oikein voi lyödä ja pääseekö sinne lentokoneella.

Teoriaosuuden päätyttyä tyttö ryhtyi töihin, ja alkoi hakata pienellä vasarallaan kaikkea vastaan tulevaa. Nyt on lommoja pöydässä, lattiassa ja keittiön laatikostossa (?!).

Tähtäyksessä on selvästi vielä treenattavaa, sillä Turussa on kuulemma tänään ollut julmettu pauke ja jylinä.

Pessimistin kliimaksi

Kuten aika moni on saattanut jo väsyksiin asti kuulla, olen melko hiljattain aloittanut uudessa työpaikassa, ja olen muutoksesta yhä pähkinöinä. Keräämäni elämänkokemuksen perusteella uskallan väittää, että uuden yrityksen käynnistäminen on adrenaliiniasteikolla useita kertaluokkia ylempänä kuin vakiintuneen yrityksen toimintaan osallistuminen. Sanalla sanoen olen ammatillisen onneni kukkuloilla.

Mikä on aika huolestuttavaa. Kukkuloiltahan pääsee vain alas. Tarkoittaako tämä riemu nyt sitä, että elämäni on tästä lähtien vain kurjempaa?

Saamari.

Illalla

Ilta-aurinko pilkottaa puiden välistä ja värjää kuivan, tomuisen ilman oranssiksi. Tuuli rapisee hiljaa heinänkorsissa yrittäen rikkoa rauhan ja hiljaisuuden, tuloksetta. Verannan lattia narahtaa hänen tuolinsa alla, kun hän nostaa verkkaisesti kättään kallistaakseen kymmenen gallonan stetsoniaan auringon eteen. Vanhoilla silmillä on turha tuijotella suoraan aurinkoon, laskevaankin.

Kaukaa kuuluu katkeilevaa hurinaa; naapurin chevrolet kyntää hiekkatietä kylän kuppilasta kotiin. Toivottavasti vanha romu ei tällä kertaa koukkaa minun ojani kautta, hän hymähtää mielessään. Hänen oma ford rangerinsa uinuu ladon takana auringonpaahteelta suojassa; eipä sen kopissa tule enää nykyään kovin usein istuttua. Vähäiset ruokaostokset kun saapuvat kotiin kauppapuksunkin kyydillä, joten miksi nähdä vaivaa tällä iällä.

On avolavalla toki kovaakin ajettu, hän muistelee ja hipaisee kyljellään lepäävään vanhan luotto-winchesterinsä piippua. Hän potkaisee tomuiset lännensaappaat jalastaan, kallistaa tuolin seinäänsä vasten ja alkaa kaivella tikulla hampaankolojaan.

Muistot tulvivat hänen mieleensä välittömästi silmäluomien sulkeutuessa. Fordin räminä, öljytyn winchesterin tuoksu ja adrenaliini ympäröivät häntä jälleen. Räminän vaiettua, kädet vakaana hän muistaa taas, miten aika tuntui pysähtyvän kauriin syöksyessä pusikon läpi - kunnes eläin oli maassa ja lumous vaihtui onnistumisen riemuksi. Hän siristää silmiään ja harkitsee hetken leikkimistä aidan nokassa odottavien peltipurkkien kustannuksella, mutta päättää hieman kaihoisasti valpastunutta olkapäätään pyöräyttäen jättää harjoitukset päivänvaloon.

Auringon laskettuakin ilma on yhä painostava, eikä hän harkitsekaan siirtymistä sisälle. Hieman kurottamalla hän ylettää tuolinjalan vieressä seisovaan bourboniinsa ja kaataa lasillisen - pullon suusta juovat vain ne raukat, jotka menettivät pelipöydässä kaiken talosta vyönsolkeen, hän toteaa itsekseen.

Ilman menetyksiä ei hänkään ole näihin vuosilukuihin päässyt, mutta sai silti elää hyvän elämän. Eikä se toki vieläkään ohi ole, vaikka muistot ovatkin kasautuneet ja ympäristö seestynyt. Veranta on oikein hyvä tavoite ihmiselle ja saavutuksista kuuluu nauttia, hän päättää hymyillen ja nukahtaa lasin tyhjennettyään.

Kahvakuula

Tarpeeksi pitkään tehokkaalle ja yllättävän monesta suunnasta tulevalle indoktrinaatiolle altistuttuani lopulta menin ja ostin kahvakuulan. Jos se ei ole vielä tarpeeksi vaivaannuttavaa, mitäs tästä sanotte: kyse on Extreme Duudsonit -teematuotteesta, jossa lukee "Isäntä".

Sen verran pitää nyt kuitenkin selitellä, etten todellakaan vapaaehtoisesti valinnut Isäntä-versiota. Muunlaisia ei vain ollut kyseisessä kaupassa tarjolla, eikä huvittanut lähteä etsimään muualta. Nyt täytyy sitten varmaan vain kuulailla kieli koko ajan poskessa, paitsi että se voisi olla kielen kannalta vaarallista. Hmm.

Loma tuli, loma meni

Onnistunut loma koostui kahdesta erinomaisen menestyksekkäästä ja iloisesta palasesta eli Saksan-reissusta ja mökkeilystä sekä niiden väliin osuneista ihastuttavista kesähäistä. Ei siitä sen enempää.

Lomaltapaluuahdistuksen aika. Kun eivät ilmeisesti kaikkien rahojen onnistunut tuhlaaminen, kotona odottanut laskupino ja parvekkeelle kuihtuneet kukkaset vielä korpea tarpeeksi, on joku räkänokka mennyt taas puhkomaan pyörästäni takakumin. Onhan tässä tietenkin muutama päivä aikaa korjata se ennen töihin palaamista, mutta kuka nyt jaksaisi tällaisessa helteessä vaihtaa pyöränkumeja. No, kai se kohta taas sataa räntää.

Ja samperin natiaisissakin on energiaa enemmän kuin koskaan ennen. Ihan kuin ne olisivat muka nukkuneet paljon, vaikka tiedän vanhoissa luissani paremmin.

Nyt ei jaksa edes potkia seinää.

Osmo ja pyssyt

Loman vuoksi luin vasta tänään vanhan suosikkini Osmo Soininvaaran tekstin aseista. Minä olin jo oppinut pitämään Soininvaaraa vihreiden järjen valona, mutta ainakin tämän korttelin matkalta on lampuista näemmä päässyt polttimo palamaan. Kotifasistin mielestä Soininvaara on toki edelleen vihreiden järjen valo, minkä on tietenkin tarkoitus kuvata hänen vihreitä koskevia yleisiä mielipiteitään.

Seuraavassa tiivistelmä kirjoituksesta sekä etenkin sen kommenttiosiosta. Aihe on vanha, mutta oman blogimerkintäni oikeuttakoon valtaisa pettymykseni Soininvaaraan.


Osmo: Luvallisten käsiaseiden määrä Suomessa korreloi positiivisesti luvattomien käsiaseiden määrän kanssa Suomessa. Siispä käsiaseet tulisi kieltää Suomessa, tai ainakin niiden lukkoja tulisi säilyttää ampumaradoilla.

Kommentaattorit: [ne tavanomaisimmat argumentit]

- Moisesta korrelaatiosta ei ole näyttöä; sitä paitsi laittomia aseita tulee ulkomailta viimeistään kotimaisen virran tyrehtyessä.

- Kyseessä on rakas harrastus.

- Lukkojen säilytys ampumaradalla ei juuri ratkaise ongelmia, mutta synnyttää tukun uusia.

- täyskielto ei tuottanut toivottua lopputulosta UK:ssakaan.

Osmo: [hiljaisuutta]

Osmo: [avaa uuden näkökulman:] Mitä jollain revolverilla muka voi tehdä?

Kommentaattorit: No vaikka metsästää tai ampua erilaisissa kilpailuissa [lista linkkejä Wikipediaan ja lajijärjestöjen sivuille], omia lajeja revolvereillekin katsos riittää.

Osmo: [tarkentaa:] Mitä hyödyllistä jollain revolverilla muka voi tehdä? Sehän on suunniteltu vain ja ainoastaan ihmisten tappamiseen eikä sillä osu hyvin.

Kommentaattorit: No sitä samaa hyödyllistä kuin vaikkapa nopeilla autoilla, miekoilla, jousipyssyillä tai vanhoilla polkupyörillä... Ja mikä nyt kenenkin mielestä on hyödyllistä, kaikki muuko sitten kiellettäisiin?

Osmo: [hiljaisuutta]

Osmo: [avaa jälleen uuden näkökulman:] Melkein kaikki aseiden omistajat rikkovat lakia, kun eivät suostu säilyttämään pyssyjään lain edellyttämissä kaapeissa.

Kommentaattorit: Mistäs Osmo on tällaisen tilastotiedon aseharrastajien laittomuuksista omaksunut, kun ei ole itselle tullut vastaan? Ja kai Osmo tiesi, että kaappia edellytetään vasta yli viiden aseen kohdalla? [linkki Finlexiin]

Osmo: [hiljaisuutta]


Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että 95 lukemani kommentin ketjussa Osmo vastasi yhteen argumenttiin: siihen, jossa vaadittiin aseita kaikille ihmisille väkivallan ehkäisymielessä. Eli kyllä Osmo noita kommentteja selvästi luki läpi, mutta vastasi vain siihen yhteen helppoon.

Minua ei haittaa se, että Osmo on jostain eri mieltä kanssani. Mutta olen tottunut odottamaan argumentaatiota hiljaisuuden sijaan. Jos Osmolla on vastaukset kommenteissa esitettyihin väitteisiin, olisin erittäin kiinnostunut lukemaan niistä. Muistanette, että minut on helppo puhua ympäri.

Postikortti Euroopasta

Ihan vain pienenä väliaikatietona kerrottakoon, että nyt on stetsoni täältä Berliinistä löytynyt. Joskin se on sellainen turisteille ja häthätää täysikäisille wanna-be-rockabillyille suunnattu mustaksi lakatusta oljesta tehty, mutta yrittäkääpä itse kulkea villahattu päässä keskellä kivikaupunkia, kun varjossa on +38C. Eikä siellä varjossa voi koko ajan olla. Seuraavalla reissulla sitten lämpimämpi myssy, okei?

Kerrottakoon myös, että vehnäolutta vihannut kotifasisti on täällä ollessaan alkanut pitää mokomasta juomasta, kuten myös allekirjoittanut. Mutta on se kieltämättä vähän neitien juomaa, sellaista situkkaa. Tämä mielenheilahdus johtuu yksinomaan vuvuzeloista: sellainen piti saada, mutten urheilun vihaajana voinut vain mennä ja ostaa. Niinpä piti ostaa kuusiopakkaus olutta, jonka kylkiäisenä nyt vain sattui tulemaan vuvuzela. Ja se olut oli vehnäolutta - siitä se sitten lähti.

Makeaa mahan täydeltä

Lapset pitävät kaikenlaisista kivoista ja poikkeuksellisista asioista. Erityistä iloa saavat aikaan erilaiset ruuat, erilaiset kulkuvälineet, erilaiset ihmiset ja erilaiset kyläilypaikat. Kaikkia näitä onkin viime aikoina riittänyt, sillä pariin viime viikkoon sisältyvät mm.

-oma mökki

-isomummola

-mumman ja papan mökki

-lukuisat uimamahdollisuudet järvissä, puroissa ja saaveissa

Tänään pesue tuli pitkästä aikaa kotiin, ja runsaasti riemua tuottavia asioita ovat päivän aikana olleet mm.

-jälleennäkeminen

-juustokakku

-keinut, kiipeilyteline ja hiekkalaatikko

-esikoisen kummitädin tapaaminen

-esikoisen kummitädin vauvan paijaaminen

-Myyrä

Lapset tietävät jo odottaa seuraavan viikon sisällä seuraavia asioita:

-merenranta

-taksi

-lentokone

-U-Bahn

-S-Bahn

-Strassenbahn

-Saksan-pappa eli Opa

-Saksan-setä

Millä tavalla tähän kaikkeen hemmotteluun on sitten reagoitu? No, esimerkiksi näin:

-Mumman ja papan kyydillä kotiin saavuttuaan kuopus saa itkuraivarin. Kuopus haluaa päästä näkemään vauvan. Soitan kummitädille ja tuppaudun kylään, koska vauva olisi nyt nähtävä. Sillä välin esikoinen saa itkuraivarin, koska haluaa nähdä kummitädin. Kuullessaan näkevänsä kummitädin ihan pian saa esikoinen uuden itkuraivarin, koska olisikin oikeastaan mieluummin mennyt tänään uimarannalle ja vasta huomenna kummitädin luo.

-Vartin pyörämatkalla kuopus huutaa kurkku suorana koko ajan ja vaatii päästä näkemään esikoisen kummitädin. Tilannetta ei helpota tieto siitä, että matkalla ollaan ja jäljellä on enää muutama minuutti.

-Kummitädin luona molemmat kyllästyvät ja vaativat päästä kotiin. Pihalla saavat itkuraivarin, koska olisivat tietenkin halunneet jäädä kiipeilytelineeseen eivätkä lähteä kotiin. Saavat kiipeilytelineessä itkuraivarin, koska haluaisivat kiivetä samasta kohdasta yhtä aikaa. Saavat itkuraivarin joutuessaan pyörän kyytiin. Huutavat kotimatkan ajan.

-Esikoinen saa kotona itkuraivarin, sillä olisi halunnut pastan sijaan risottoa. Ei suostu syömään lautastaan tyhjäksi, mutta pitää itsepintaisesti kiinni jälkiruokaoikeudestaan. Ei saa tahtoaan läpi, joten jatkaa itkuraivariaan. Syö lopulta lautasensa tyhjäksi, koska jälkiruoka hupenee uhkaavasti.

-Esikoinen saa itkuraivarin, sillä maitolasi on tyhjä, eikä isi suostu täyttämään lasia. Isi täyttäisi, jos esikoinen pyytäisi, mutta esikoinen ei moiseen aio alentua. Puolen tunnin vääntämisen jälkeen esikoinen nöyrtyy pyytämään lasin vettä.

-Esikoinen saa ruuan jälkeen itkuraivarin, koska isi makaa sohvalla, vaikka hän olisi halunnut maata sohvalla.

-Esikoinen saa itkuraivarin kuullessaan, että lentokoneeseen pääsee vasta ylihuomenna, ei jo huomenna. Tyhmä lentokone!

-Esikoinen saa saumattomasti toisen itkuraivarin kuullessaan, että U-Bahniin, S-Bahniin ja Strassenbahniin pääsee vasta viikon kuluttua. Typerä pohjoissaksalainen maaseutu, jossa ei ole edes raideliikennettä.

Life is peaceful there

Olen huomannut itsessäni hiljattain kolme toisistaan täysin irrallista mielihalua. Olen kuitenkin nyt havahtunut pohtimaan, etteivät ne ehkä olekaan niin irrallisia.

1. Haluan pumppuhaulikon. Tämä tuskin kaipaa selityksiä, tottahan jokainen pumppuhaulikolla edes kerran elämässään ampunut haluaa takaisin siihen olotilaan.

2. Haluan stetsonin, ison mustan stetsonin. Olen jo parin kesän ajan etsinyt täydellistä kesähattua, sillä olen hattuihminen. Hatuton hattuihminen. Viime viikolla tajusin, että iso musta stetsoni olisi juuri sitä, mitä nyt kaipaan. Ajattelin etsiä sellaisen ehkäpä Berliinistä reilun viikon päästä, ellei Helsingissä tule mitään kätevää vastaan.

3. Näin jossain amerikkalaisessa tv-sarjassa jonkun ajavan pickupilla, niin kuin amerikkalaisissa tv-sarjoissa taajaan tavataan tehdä. Tämän yhden kohtauksen aikana päässäni kuitenkin yhtäkkiä kilahti: aloin haluta avopakettiautoa, aivan silmittömästi. Sellaisen saadakseni voisin jopa opetella ajamaan autoa.

Prioriteetteja

Kuten tunnettua, kaltaiseni sitoutunut perheenäiti ei pahemmin omasta rauhasta pääse kotona nauttimaan. Edelleen saattaa olla tunnettua, että tällä viikolla sitä rauhaa on ensimmäisen kerran neljään vuoteen sitten ollutkin, oikein monta päivää putkeen.

Kyllähän sitä on vuosien varrella kasannut itselleen kamalasti haaveita siitä, mitä sillä täydellisesti omaan käyttöön pyhitetyllä ajallaan tekisi. Maalaisi tietenkin tauluja, lukisi kaikki ne lukemattomat kirjat, sisäistäisi Hesarista myös ne tavallisesti vähemmälle huomiolle jäävät kuivat artikkelit, kävisi elokuvissa, tapaisi ystäviä, kävelisi rannalla ja istuisi puistoissa syömässä jäätelöä.

Arvaatteko, mitä olen tosiasiassa kaikella tällä ajallani tehnyt?

Tiesin, ettette arvaisi: katsonut America's Next Top Modelia.

Kahdeksan yötä ja kahdeksan päivää

Kahdeksan vuorokautta. Niin kauan pitäisi osata olla ilman lapsiaan; pidempään kuin koskaan aiemmin. Itse palasin juhannuksenvietosta junalla Helsinkiin töihin, kun taas mukulat jäivät kotifasistin kanssa mökille.

Ja voitte uskoa, että pani itkuksi. Siis minä, eiväthän lapset nyt niin. Koko junamatka oli yhtä nyyhkimistä ja nikottelua, eikä se kuulkaa kotonakaan mitään herkkua ole näiden ensimmäisten tuntien aikana ollut.

Erityisen vaikeita tilanteita ovat olleet nämä:

Viikko ennen tiedossa olevaa eronhetkeä. Mitenköhän sen kestää? Itkettää eikä uni tulee illalla moneen tuntiin.

Edellisenä iltana ennen tiedossa olevaa eronhetkeä. Siitä tulee varmaan ihan kammottavaa. Itkettää eikä uni tule moneen tuntiin.

Eron hetki. Juoksen juna-aseman portaat alas ja vilkutan hätäisesti, jotta hetki menisi ohi nopeammin. Itkettää.

Junaan istuminen. En uskalla katsoa ikkunasta ulos, jos vaikka näkisin jälkikasvuni. Toisaalta itkettää ajatuskin siitä, että siellä lapseni saattaa yrittää vimmatusti vilkuttaa, eikä äiti edes katso. En katso. Itkettää.

Käytävällä kävelee lapsi. Itkettää. Suljen silmät ja täytän korvani nappikuulokkeilla.

Emämunaus: piti sitten valita taustamusiikiksi Tori Amos. Maailman kurjuutta valittava, hiljaista tuskaansa huokaileva naisääni. Itkettää.

Lähellä istuu lapsiperhe, jonka leppoisa jutustelu kuuluu läpi piristäväksi kuvittelemani Volbeatinkin. Itkettää.

Juna-asemalta kotiin kävellessäni joudun kulkemaan läpi lasteni päiväkodin pihan. Itkettää.

Käyn ostamassa ruokaa lähikaupasta. Ruokaa yhdelle hengelle, kun tavallisesti ostan koko pesueelle. Itkettää.

Keittiöstä huomaan, että lastenhuoneen lattia on palikoiden ja leikkijunien peitossa. Itkettää.

Olohuoneen hyllyssä lapset hymyilevät leveästi valokuvassa. Itkettää.

Soitan hyvänyönpuhelun mökkiväelle. Esikoinen sanoo ikävöivänsä äitiä, ja kuopuskin hänen mukaansa kuulemma ikävöi, vaikka onkin vähän tuhma. Purskahdan itkuun, jolloin kotifasisti päättää olevan parasta lopettaa puhelu pian ja lähettää minut tekemään jotain leppoisampaa.

Yksikään lapsi ei keskeytä suihkuani. Itkettää.

Voisiko joku vaihtaa nämä mitkäliehormonit johonkin ihanmihintahansa, sanotaan seuraavan kahdeksan vuorokauden ajaksi? Otan ne kyllä mielelläni takaisin sitten myöhemmin.

Kapasiteetin riittämättömyydestä

Olen alkanut epäillä, että innostuksen summa on elämässä kutakuinkin vakio. Vai miten pitäisi tulkita se, että työ innostaa ihan täysillä (ja raastaa ja riemastuttaa ja turhauttaa ja - no kyllä te tiedätte), enemmän kuin mikään työnteko on hyvin pitkään aikaan (koskaan?) innostanut. Sen sijaan parina viimeisenä vuonna harrastuksista ehkä eniten riemua tuottaneet bloggaus ja ampuminen ovat nyt selvästi matalasuhdanteessa.

Bloggaamisesta en ole kuitenkaan huolissani; kyllä tässä on kaikenlaisia jaksoja tämänkin bloggausuran aikana ehtinyt tulla, ja kun aihepiiriä ei ole mitenkään rajattu, ei varsinaista loppuakaan ole näköpiirissä. Kyllä se juttu tulee kun on tullakseen, ei sitä tarvitse mitenkään pakottaa.

Mutta ampumisen takkuilu harmittaa oikeasti. Enää ei jaksa käydä HSC:llä takomassa niitä samoja reikiä niihin samoihin pahveihin niillä samoilla mutkilla, mutta harrastuksessa eteneminen vaatisi jotenkin liian paljon vaivaa. Pitäisi sitä SRA:ta varmaan nyt oikeasti alkaa treenata, mutta en ole saanut vieläkään itseäni raahattua yhdenkään kiväärin ääreen.

Kaikki on kiinni yksinkertaisesti siitä, ettei yhtään huvita lähteä sompailemaan ypöyksin jonnekin Santahaminaan. Nyt ei ole edes (pääasiassa) kyse siitä, että pelkäisin kaikkien nauravan minulle (nauravathan ne, mutta pellenä on ihan kivakin olla). Kyse on siitä, etten minä edes löydä perille! Eikä missään ole kivaa opaskirjasta, jossa näytetään satelliittihybridikartoin että tuossa on bussipysäkki, tuosta kävelet vasemmalle ja sitten vähän matkan päässä on sellainen koppi, jossa on joku tyyppi, jolle sanot koodisanan, ja sitten kaikki hoidetaan sinun puolestasi.

Olen siis törmännyt kynnykseen. Kynnys ei ole ylittämätön, mutta koska kaikki mukavuusalueeni ylittävä kapasiteetti on jo suunnattu huikeaan urakehitykseeni, ei vapaa-ajalle jää enää jäljelle aloitteellisuudesta kuin rippeitä. Ja nekin suuntautuvat lähinnä pohdintaan rantareittiä vai kaupunkireittiä, maitoa vai karpalovissyä, pitsaa vai possupataa.

Pitää varmaan taas lähteä jonnekin Turkuun.

Marssiraportti

Perjantaina taivaalta pulppusi inhaa vettä, elohopea valahti alas ja tuulikin kävi aukomassa päätään, vaikkei toki aivan samassa mittakaavassa kuin eilen lauantaina. Ihanuudesta huolimatta pakkasimme muksut autoon ja lähdimme sille paljon puhutulle marssille. Tiedättehän, yötön yö, kesä ja kärpäset.

Ensimmäinen takaisku tuli jo kotitalomme alaovella: kuopus oli psyykannut itsensä jo hirmuiseen marssiflow'hun ja oli raivoissaan, kun joutuikin nousemaan auton kyytiin. Eihän nyt autolla voi mennä marssimaan! Autolla kuitenkin menimme. Haloo, joku Vantaa.

Esikoisen käämit taas paloivat ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun seisoskelimme parikymmentä minuuttia kylmästä hytisevän marssilauman hännillä odottamassa omaa lähtövuoroamme. Hyvin tyttö kuitenkin käyttäytyi, sillä hienoinen marina kyllä kalpeni sille, kun kuopus kiipeili aitojen yli, potki kanssaseisojiaan ja jankutti jatkuvasti, että milloin me äiti oikein mennään sinne marssimaan.

Tilanne olisi voinut olla sietämätön, ellei tytärten pieni ikä ja koko olisi ollut jokseenkin kaikkien muiden osanottajien mielestä tavattoman hellyttävää. Muita lapsia ei marssilla juuri näkynytkään, joten meidän perheemme sai kyllä enemmän kuin oman osansa huomiosta. Ylpeät pikkulapset pääsivätkin maaliviivan ylitettyään poseeraamaan useammallekin kameralle.

Kymmenen kilometrin marssilla oli puolivälissä taukopaikka, jossa lapsoset ensin täytettiin mehulla ja sitten tyhjennettiin bajamajassa. Taukopaikka oli kaikenlaisen karmeuden kliimaksi, kun kumpikin rääpäle kitisi, inisi ja ulisi niin märkää kuin väsymystä. Mutta kun päästiin taas matkaan, kitinä vaihtui riemunkiljahduksiin ja säihkyviin silmiin. Ja ikävä maanpinta rattaisiin sekä isin hartioihin.

Noista ei kyllä ota hullukaan selvää. Miten kymmenen kilometrin kävelymatkalle voikin mahtua koko pienen ihmisen tunneskaala? Miten nelivuotiaan mielestä voikin olla metsässä niin hirveää, mutta kuitenkin ihan parasta ikinä? Ja seuraavana päivänä tytöt olivat pettyneitä, kun tiedossa ei ollutkaan enää uutta marssia. Onneksi neideillä on sentään hienot diplomit ja mitalit esiteltävänään.

En minä kyllä enää sateessa tällä kokoonpanolla lähde marssimaan, mutta kauniilla ilmalla voisi harkita.

Keski-ikäinen heräteostos

Keski-ikäistyminen tuntuu vain kiihtyvän, sen verran omituisia alkavat heräteostokseni olla. Jos joku olisi kymmenen tai vaikkapa vain viisi vuotta sitten väittänyt, että joku päivä vaihdan pelkistettyä skandinaavisuutta huokuvan, tummasta puusta tehdyn suorakulmaisen ruokapöytäni ja yksinkertaisen suoralinjaiset mustat tuolini vaaleapuiseen talonpoikaistyyliä henkivään pyöreäpöytäiseen ruokailuryhmään, olisi varmaan saanut kuonoonsa. No, muu sisustus taitaa nyt vaatia hienosäätöä.

Rakastuin kierrätyskeskuksessa pöytään ja tuoleihin ensisilmäyksellä, ja kovasti ne miellyttivät kotifasistinkin silmää. Vasta kaupat tehtyäni ymmärsin, mikä ruokaryhmässä niin ihastuttaa: tuon pöydän ääressä haluan ruokkia lastenlapseni.

Minähän olen aina halunnut eteläeurooppalaiseksi matriarkaksi, jonka ison pöydän ääreen koko suku kerääntyy aina sunnuntaisin syömään. No, nyt minulla on jo se pöytä.

Skeptikko

Muistatteko, kun esikoinen alkoi epäillä puhallusta kaikkeen kipuun auttavana helpotuskeinona? Tätä tietä ei ole onneksi jatkettu sen pidemmälle, vaan perinteinen hoito on yhä tytölle kelvannut. Mutta skeptisismin siemen näkyy juurtuneen, sillä tänään hammaspesun jälkeen neiti ilmoitti, ettei ole koskaan onnistunut näkemään hammaspeikkoja peilistä. Tämä on luonnollisesti iso pettymys, kuvaileehan äiti aina hyvinkin graafisesti karkuun juoksevia ja viemäriin päätyviä hammaspenteleitä.

Toistaiseksi tytölle riitti selitykseksi se, että vain aikuiset näkevät hammaspeikot. Luulen kuitenkin, että asiaan tullaan vielä palaamaan.

Streptococcus mutantis ei Googlen kuvahaun perusteella näytä valitettavasti kovin painajaismaiselta tapaukselta. Miksei se voisi näyttää vaikkapa pölypunkilta? Huolellisesti laaditulle strategialle on nyt kuitenkin selvästi tarvetta.

Terveisiä kaupungista

Ei voi aina keksiä mitään nokkelaa sanottavaa, jos kaikki luova energia on suunnattu työntekoon. Mutta ihan viitteellisesti voin kertoa teille, että elämä on ihmisen parasta aikaa. En mitenkään valita, että saan aamuisin (en liian aikaisin, vaan juuri sopivaan aikaan) polkea töihin pitkin merenrantaa ja katsella purjeveneitä sekä haistella vastaleikattua nurmikkoa. Valituksen aihetta ei löydy siitäkään, että kyllä tuolla Eiran-Ullanlinnan-Punavuoren tuntumassa näkyy olevan ihan kivoja lounaskuppiloitakin.

Elämänlaatua taitaa parantaa sekin, että voi ohi polkiessaan napata seuraavan aamun sämpylät tai illallisen jälkiruuat koko monikulttuuriselle perheelleen saksalaisesta leipomosta. Ja ihan mukavahan sitä on katsella auringossa hymyileviä ihmisiä fillaroidessaan leppoisasti ydinkeskustassa vailla minkäänlaista kiirettä. Tai jos haluaa kuitenkin vähän nostaa sykettä, voi suhauttaa taas sitä rantareittiä.

Sitä paitsi minulla on deadline. Tänä perjantaina. Ja minä pidän deadlineista.

Sijaistoimintoja

Perjantaina oli viimeinen työpäivä vanhassa työpaikassa, huomenna on ensimmäinen työpäivä uudessa työpaikassa. Nyt kyllä jo jännittää. Sen verran feminiiniä itsestäni löysin, että suuntasin ajatukset pois liian pelottavasta uudesta alusta ostamalla korkokengät. Puhtaan tarpeeton heräteostos.

Kyllä se vähän helpottikin.

Miehistä, naisista ja aikuisista

Tiesittekö, että

• Miehet osaa laittaa ruokaa, naiset ei. Jos miehet ei käske, naiset ei saa laittaa ruokaa;
• Naiset osaa leipoa miehiä paremmin;
• Miehet osaa ajaa autoa naisia paremmin, paitsi mumma ajaa yhtä hyvin;
• Naiset ui miehiä paremmin, paitsi miehet ui uimapatjalla naisia paremmin;
• Miehet osaa korjata lamppuja, naiset ei;
• Isi on aikuinen ja tietää kaikkea.

Mitään en tunnusta

Lomailo

Toukokuun hellejakso pehmensi pään niin, että koko ajan tuntuu ihan lomalta ja/tai juhlalta. Kevyenhilpeää sekavuutta lisää se, että jäljellä on enää yksi viikko vanhassa työpaikassa ja sen jälkeen siirtymä Uuteen ja Tuntemattomaan. Sellaiset asiat ovat kovin vaativia meidän keski-ikäistyvien jähmeille aivoillemme.

Työpaikan vaihdoksesta huolimatta minäkin pääsen nauttimaan kesälomasta, kaikkiaan neljä ihanaista viikkoa heinäkuussa. Lentoliput Saksaan onkin jo varattu ja vaikka moinen lähimatkailu ei trendikkäiden maailmankansalaisten aikoina olekaan mitenkään kova juttu, minä nautin matkan odotuksesta vanheneva sydän hypähdellen.

Lapset ovat nimittäin varmasti aivan pähkinöinä päästessään lentokoneeseen. Edellisestä kerrasta on kaksi vuotta, eivätkä ne esikoisen väitteistä huolimatta todellakaan muista siitä mitään. Sen sijaan lentokentällä mukulat ovat rampanneet useamminkin vieraita tuodakseen ja viedäkseen sekä lentäviä busseja bongaillakseen.

Keskenkasvuinen puujalka

Mitä meteorologinimiin tulee, Asko Hutila on oikeasti vieläkin parempi kuin Pekka Pouta. Haluan nyt kovasti kuitenkin luottaa Askoon.

Värikkäitä miehiä

Meinasi mennä maidot väärään kurkkuun esikoisen touhuja kuunnellessa: päiväkodissa on opetettu uusi jännä juoksuleikki "Kuka pelkää värikästä miestä".

Mitä tuohon nyt voisi sanoa. Eihän se kuulosta edes poliittisesti korrektilta, vaikka sellaista ilmeisesti tavoitteleekin. Tai ehkä päiväkodissa on tosi pelottavia sinisiä miehiä.

Teemapäivä

Olen ilokseni huomannut, että kyllä minussa edelleen asuu pieni idealisti, joka ei pyri laskelmoimaan eikä rationalisoimaan valintojaan. En tiedä lainkaan, minkä laidan puoluetta seuraavissa vaaleissa äänestäisin, mutta yhden asian tiedän: en voisi äänestää ehdokasta, joka jollain tavalla vastustaa homoliittoja ja homoutta ylipäänsä. Näin kansainvälisenä homofobian vastaisena päivänä aiheesta onkin soveliasta kirjoittaa blogimerkintä.

Jos ihan vaikuttamisen logiikasta lähtee liikkeelle, ei homoystävällisyyden nostaminen ylimmäiseksi kriteeriksi tunnu ehkä ihan rationaaliselta. Todennäköisyys, että vaikkapa kaupunginvaltuutetun homomielipiteillä olisi valtuuston tyypillisimmissä päätöstilanteissa minkään maailman merkitystä, on hyvin pieni. Eduskunnassa sentään säädetään vähän enemmän ihmisten yksityiselämään laajasti liittyviä lakeja, mutta sielläkin enin aika menee aivan muiden aiheiden parissa.

Tässä yhdessä ainoassa selkeässä mielipiteessäni lieneekin kyse juuri sen yksinkertaisuudesta. Melkein mistä tahansa muusta voidaan kyllä väitellä, ja liberaali feministikin voi heikkoina hetkinään miettiä, että olisiko niiden lasten sittenkin parempi olla kotona äidin kanssa ja ehkä ne tiukkapipoiset alkoholipoliittiset linjaukset ovat sittenkin meidän omaksi parhaaksemme. Mutta samaa sukupuolta olevien keskinäisten parisuhteiden sorsiminen on niin yksiselitteisen käsittämätöntä, että minun ja homofoobikon ihmiskuvista täytyy löytyä jokin perustavaa laatua oleva ero, joka ei liene kurottavissa umpeen.

Ongelmana tässä yksinkertaisuudessa on se, että kuvittelemiani olkiukkoja on todellisuudessa hyvin harvassa. Suurin osa ihmisistä ja poliitikoistakin taitaa mennä siihen perussuvaitsevaiseen ja perusvarautuneeseen kategoriaan, jossa kaikkea uutta ja omituista vähän ihmetellään ja pikkaisen pilkataan muttei lopulta viitsitä sillä niin kamalasti vaivata päätään.

Luulen kuitenkin, että kristillisdemokraatit ovat automaattisesti poissa laskuista, ja perussuomalaisetkin ovat vähän turhan riskialtis seurue.

Säpinää kesäiltoihin

Olen aina otettu, kun löydän itseni kohdistetun ja poikkeuksellisen osuvan markkinoinnin kohteena. Nytkin on oikein mukavaa, että maailman parhaan ruotsalaisbändin levy-yhtiö kertoo minulle sähköpostitse suosikkibändini uudesta singlestä ja videosta. Henkilökohtaisesti olisin kyllä toivonut uuden albumin ensimmäiseltä sinkkulohkaisulta hieman energisempää polkkapoljentoa voimaballadifiilistelyjen sijaan, mutta toisaalta video kuitenkin ilahduttaa.

Kerran sadassa vuodessa

Mökkiviikonloppu oli kaikin puolin niin täydellinen, että kehuvat adjektiivit ja myönteiset superlatiivit uhkaavat loppua kesken. Muistan kyllä kevätsiivoushetkiä, jolloin järvi on vielä ollut jäässä ja mökki niin kohmeessa, ettei se ole vuorokauden lämmitykselläkään muuttunut kuin juuri ja juuri elinkelpoiseksi. Muistan myös hiirenpapanaläjiä, joita on saanut lapioida pois kuivakaapista ja aterinlaatikosta.

Vaikka hyvin vähähiirisiä vuosia on ollutkin, en muista, että koskaan aiemmin olisi selviydytty täysin papanoitta. Enkä takuulla muista elohopean kivunneen 29 celsiusastetta plussan puolelle varjossa. Ja vaikka hyvän kirjan ja viileän oluen kanssa laiturilla yliluonnollisen kuumassa auringonpaahteessa lojuminen olikin varsin herkullinen tovi (siivoamisen sijasta kun saikin viettää viikonlopun lähinnä lomaillen), sitäkin enemmän mieltä taisi lämmittää kahden alaikäisen nakupellen rantaleikkien seuraaminen. Kaupunkilaislapset olivat suorastaan humaltuneet siitä tiedosta, että kerrankin sai juosta ilman housuja, kirkua ja läträtä niin paljon kuin sielu sietää.

En olisi villeimmissä haaveissanikaan osannut toivoa, että keskellä toukokuuta mökkireissun suurin ongelma olisi suojautuminen auringolta. (Ja juu, kyllä niillä oli sentään t-paidat, hatut ja hillittömät määrät aurinkorasvaa.)

Mökki

Ei ihan kehno keli sattunut kevään (kesän?) ensimmäiselle mökkiviikonlopulle. Kyllä sitä kelpaa hiirenpapanoita lakaista kun on ulkona yli 20 astetta lämpöä ja lapset kirmaavat iloisina pitkin metsiä. Tai tällainen on ainakin suunnitelma.

Heipähei kaupunki, olehan siivosti.

Strömsö

-täytekakun marsipaani ei kestä kakun täytettä vaan sulaa silmissä
-juustokakun kiille ei ehdi jähmettyä ajoissa
-suklaamuffinssit lässähtivät
-suklaamuffinssien kuorrutteen ensimmäinen versio oli niin kovaa, että rikkoi vatkaimen; toinen versio jäi liian löysäksi ja valuu sotkien joka paikan
-porkkanamuffinsseista tuli pakastimessa tahmeita
-porkkanamuffinssien kuorrute maistuu kyseenalaiselta
-liljannuput eivät ehtineet yön aikana avautua, vaikka kukkakaupan täti lupasi; sen sijaan kukat kukoistanevat mökkiviikonloppumme aikana keskenään

Yritä tässä nyt sitten järjestää jotain synttärijuhlia, saamari.

Missä on keltainen lehdistö kun sitä tarvitaan?

Olen ihan vilpittömästi hieman yllättynyt ja vähän pettynytkin, etten ole törmännyt vieläkään missään otsikkoon "Homo ja muslimi eivät kelvanneet, työnantaja valitsi epäpätevän - katso kuvat!". Olen kai lukenut vääriä lehtiä.

Neljä

Pieni esikoiseni on jo aika iso, nimittäin tasan neljä vuotta. Äidin sydän pakahtuu ylpeyteen edelleen, onhan nelivuotias jo niin kovin taitava, itsenäinen ja silti vielä äidin oma pikkutyttö. Liikutuksen kyynel silmäkulmassani katselin esimerkiksi neidin ihastuttavaa valintaa juhlapäivänsä vaatetukseksi: vaaleanpunainen prinsessamekko, lyhyt musta nahkatakki ja selkään keijukaisen siivet. Sellaisessa univormussa ei voi mikään mennä pieleen pienen ison tytön elämässä.

Pää on mennä pyörälle siitäkin ajatuksesta, että jälkikasvuni vanhin on jo selvästi lähempänä koulun aloitusta kuin syntymäänsä. Ei sen kai pitäisi enää yllättää, osaahan pimu jo kirjoittaa nimensä niin oikein- kuin väärinpäinkin; lisäksi reipas lapsukaiseni polkee nykyään jo ihan itse omalla pyörällään kodin ja päiväkodin välisen 2,5 kilometrin matkan mennen tullen. Kerrossänkyynkään ei nykyään kiivetä pikkulasten tapaan tikapuita pitkin, vaan tyylikkäästi sängyn päädystä. Neiti osaa myös kaulita marsipaania pitkiä aikoja laittamatta yhtään palaa suuhun.

Ja mikä ihaninta, lapsi haaveilee pääsevänsä joku päivä ihan itse pesemään pikkusiskonsa vaipat pyykkikoneessa.

Painajainen

Näin viime yönä ahdistavaa unta, että minulla oli ikioma nettistalkkeri. Tämän seurauksena ryhdyin unessani välittömästi operoimaan verkossa pelkällä nimimerkillä, mutta korjausliike tuli auttamatta myöhässä – hullu oli jo ikkunan alla.

Joku teistä lähettää nyt selvästikin pahoja viboja.

En koe silti oppineeni mitään.

Äitienpäivästä

Olen nyt neljän vuoden kokemuksella huomannut, etten oikein osaa viettää äitienpäivää. Tai siis tottahan toki meilläkin vietetään äitienpäivää, mehän vietämme kaikkia mahdollisia kissanristiäisiä, sillä elämässä ei ole koskaan liikaa juhlia. Mutta en ole löytänyt itsestäni sitä varsinaista motiivia, sen juhlan sielua. Ehkä asiaan vaikuttaa sekin, että oma äiti on ollut haudassa jo toistakymmentä vuotta. Ei ole aikuisiältä kokemusta kenenkään muun kuin itsensä juhlistamisesta.

Perinteisen näkemyksen mukaan äitienpäivä lienee se yksi päivä vuodessa, kun äitien ei tarvitse puurtaa keittiössä miestä ja lapsia hyysätäkseen. Mikäli juhlapäivä on juuri näiden työjuhtien lepopäivä, ei minunlaisellani laiskurilla ja erinomaisella kotityödelegaattorilla ole tänään mitään asiaa heittäytyä pitkäkseen ja nostella maljoja.

Tietenkin voisi ylipäänsä juhlia äitiyttään ja riemuita lapsistaan, mutta miten ihmeessä se muka eroaisi tavallisesta päivästä? Ymmärrän juhlistamisen siinä tapauksessa, että lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa ja tulevat juhlistamaan vanhaa äitimuoriaan; silloin kaikki tilaisuudet kokoontua yhteen ovat tervetulleita. Kortit ja muut etämuistamiset ovat myös ihan ymmärrettäviä kauniita symboleja.

Mutta tässä elämäntilanteessa noita mukeloita tulee nähtyä joka päivä ja niiden ihanuus on mielessä koko ajan. On oikeasti aika mahdoton ajatus, että yhtenä päivänä vuodessa sitä miettisi ja rakastaisi lapsiaan vielä tavallista enemmän. Sellaisen esittäminen tuntuisi vain tekopyhältä teeskentelyltä.

Syntymäpäivät ovat helpompia; ne voi pyhittää yksinkertaisesti itsekkyydelle ja hemmottelulle. Jokainen on syntynyt joskus, jokainen viettäköön halutessaan oman egonsa pönkityspäivää. Se on kuitenkin tasapuolista, jokaisen vuorohan tulee tasan kerran vuodessa. Mutta mitä ihmettä äitiydestä voi irrottaa tavallisen arjen yläpuolelle sanomatta samalla, että tavallisessa arjessa on jotain vikaa? Mikä on se äitiyden suuri saavutus, joka pitää erikseen nostaa esiin?

Tämä kaikki saa minut kiusaantumaan.

Mitä te muut oikein äitienpäivänä juhlitte?

Sadeviitta

Kun ottaa huomioon, että poljin koko viime kesän ja tänäkin vuonna jo kuukauden töihin niin paahteessa kuin myrskyssäkin, on aika yllättävää, että ostin vasta tänään sadeviitan.

Kyseisessä vermeessä on se erityisen kätevä puoli, että työmatkan uuvuttaessa siitä voi käden käänteessä väsätä makuupussin ja vetäytyä pusikkoon lepäämään. Ja jos matkan varrella sattuu tapaamaan muita saman sadeviitan omistajia, voi heidän kanssaan pystyttää vaikkapa yhteisen teltan.

Huutava vääryys

Moni teistä saattaa tietää, että rakastan tositelevisiota; osan korviin on voinut kiiriä sekin trivia, että työelämäsuuntautuneena eräs suosikkirealityistäni on The Apprentice, suomeksi Diili.

Katsoin eilen kahdeksannen Trump-Diilin päätösjakson, joka oli samalla toisen julkkis-Diili-kauden päätösjakso. Ei nyt mennä yksityiskohtiin, mutta sanonpahan vain, että maailmassa ei ole enää oikeudenmukaisuutta.

Minulla ei ole ollut illuusioita siitä, että tämänkaltaisissa ohjelmissa millään tavalla esitettäisiin todellisuutta, edes todellisuutta kyseisen sarjan kuvauksissa sattuneista tapahtumista. Mutta minulla on ollut kohtalainen usko sarjan käsikirjoittajien haluun tuoda eteemme yksinkertainen ja helposti seurattavissa ja perusteltavissa oleva draaman kaari. Tosi-tv-sarjat seuraavat omia sääntöjään ja lainmukaisuuksiaan, jotka toki vaihtelevat eri sarjojen välillä.

Kun haluan palkita kisaajat katteettomista syytöksistä, lapsellisista raivokohtauksista, ilmiselvien totuuksien kieltämisestä ja kaksinaismoralismista, katson vaikkapa parinhakusarjoja, isoveljiä, stailausohjelmia, selviytymmisseikkailuja ja laulukilpailuja. Tuollaiset asiat ovat hyvinkin tervetulleita niihin tosi-tv-sarjoihin, joihin ne lähtökohtaisesti kuuluvat.

Diilissäkin näitä puuhia ja piirteitä on viihdyttävä katsella, mutta ensimmäistä kertaa voitto jaettiin näiden pohjalta. Hyvästi ammattitaito, organisointitaidot, tuloksentekokyky, aikuismainen käytös, rationaalisuus ja todelliset teot. Kisan säännöt muuttuivatkin kesken kauden.

Jumalauta.

Ja voitteko kuvitella, kotifasisti yritti vielä illalla puolustella tehtyjä ratkaisuja vetoamalla ihmisten "erilaisiin mielipiteisiin". Tottahan toki erilaisia mielipiteitä on, joidenkin mielestä esimerkiksi neljä plus seitsemän on kolmetoista (kymmenen ylitykset OVAT vaikeita). Minä kuitenkin varaan itselleni oikeuden kutsua sellaista ihmistä ihastuttavan Jesse Jamesin sanoin tyhmäksi.

Tarvinnut kotifasistillekaan sitten loppuillasta enää puhua.

Ei ole ei

Ei ole kuulkaas ollenkaan kiire, ei ole pää ajatuksia täynnä eikä ole langanpätkiä solmittavana ennen uuteen työpaikkaan vaihtamista. Paniikki ei laisinkaan iske, kun yrittää ajatella, mitä kaikkea pitäisi ehtiä vielä tehdä, tai kun ajattelee, mitä sitä tulevaisuudessa päätyykään tekemään.

Ei laisinkaan väsytä, vaikka valoisina öinä lapset kukkuvat (uusi jännittävä kerrossänky lisäsi kierroksia entisestään) ja itsekin jotenkin vain kieriskelee sängyssä kyettömänä löytämään unen päätä. Ihan normielämäähän tämä. Ei ole, ei.

Jostain kai sekin kertoo, jos ei ole pahemmin aikaa tai henkistä kapasiteettia roikkua verkossa.

Mutta en minä valita, en suinkaan. Johonkin uuteen aamuun tästäkin herätään, ja minä olen uutuuksien perässä laukkaava aamuihminen.

Puhelinongelmia

En ole koskaan pahemmin kiinnostunut kännyköistä enkä vertaillut erilaisia kilkkeitä. Jo usean vuoden ajan käytössäni on ollut firman puhelin, jonka joku muu on valinnut puolestani ja vain lykännyt käteen. Järjestely on sopinut vallan mainiosti. Aiemmat itse ostamani puhelimet taas ovat olleet mahdollisimman halpoja ja vähäkilkkeisiä: kunhan niillä on voinut soittaa ja lähettää tekstiviestejä.

Nyt minulla onkin ongelma: uudessakin työssä on firman luuri, mutta nyt se pitää valita itse. Kaikista maailman kännyköistä. Juuri se minun tarpeisiini parhaiten sopiva.

Onko minulla tarpeita? Millä tavalla nykyaikaiset puhelimet niihin vastaavat? Herranen aika sentään.

Nyt pitää sitten surffailla ahkerasti kännykkäsivustoilla, ehkä jopa käydä hipelöimässä puhelimia jossain fyysisessä kaupassakin. Alustavien tutkimusten perusteella olenkin ajatellut painottaa seuraavia ominaisuuksia:

- kosketusnäyttö
- helppo käyttöliittymä
- nopea ja helppokäyttöinen nettiselain
- kohtalainen mp3-soitin

Joo joo, tiedetään. iPhone. Mutta kun minä en oikeasti pidä Applesta, vaan pelkään yhtiön valloittavan maailman ja orjuuttavan jokaisen eloonjääneen vähän samaan tapaan kuin arvelen Googlen, Facebookin ja S-ryhmänkin tekevän (Kuitenkin käytän kaikkien kolmen viimeksi mainitun tuotteita jokseenkin päivittäin, toim. huom.). Apple on kuitenkin vieläkin hurahtaneempi kultti, eli omppujengillä on hyvä etumatka Siriukseen.

Tästä voi tulla vielä iso projekti.

Syvässä päässä

Allekirjoitin eilen uuden työsopimuksen ja irtisanouduin tänään nykyisestä työstäni. Hyvästi jättimäinen mediakonserni työsuhdeturvineen ja -etuineen, terve start-up-yritys joustavine toimenkuvineen ja epävarmoine tulevaisuuksineen. Uusi työ alkaa toukokuun lopussa.

Ei siis tarvitse kysyäkään: kyllä pelottaa. Mutta sitähän tässä vähän haettiinkin, vaihtelua ja jännitystä. Yli kuusi vuotta on tullut työskenneltyä samassa firmassa, jossa työyhteisö on pysynyt melko samana vaikka tehtävät ovat vuosien varrella vakavoituneetkin. Työt aloitin lapsettomana opiskelijana, joten voisin kai sanoa kasvaneeni aikuiseksi niiden kuuden vuoden aikana. Siltä nyt ainakin tuntuu.

Shokki ehti iskeä eilen viimeistään siinä vaiheessa, kun fillaroin työsopimusta allekirjoittamaan. Ei lähtenyt sillä kertaa höpötystä tytöstä, kummastelivat tulevat työtoveritkin. Ei hätää, se oli vain sitä järkytystä se. Turtuneen umpimielisyyden jälkeen illalla kuvaan astuikin sitten levoton paniikki ja tärinä.

Jotenkin tuntuu siltä, että muut ihmiset vaihtavat työpaikkaa viileän rauhallisesti ja asiallisesti. Sehän on vain työtä, business as usual, mitä siitä turhia hötkyilemään. Minulle tämä taas on ihan megalomaaninen tapahtuma.

Osaankohan minä mitään? Entä jos olenkin vain hyvä kehumaan itseäni mutta surkea tekemään töitä? Mitä jos saan potkut jo koeajalla?

Ei tarvitse kysyäkään: olen aivan innoissani.

Mars!

Yllätin itsenikin, kun päädyin ilmoittamaan koko perheeni tänne. Yötön yö, sotilasmusiikkia, viikko kesälomaan, mikä voisi olla sen mukavampaa?

Nyt pitää ihan tosissaan alkaa hommata niitä maastovermeitä. Onneksi esikoisella on sentään se kenttälippis ja kotifasistilla maiharit. Jos vaikka naamioisi kuopuksen rattaat maastoverkolla?

Maa, johon kukaan ei kai ole tervetullut

Vihaan byrokratiaa, kuten valtaosa ihmisistä. Byrokratiaa on jokseenkin aina liikaa, eikä se ole mikään suomalainen erityispiirre. Tämän myöntää myös byrokratiaan törmännyt itävaltalaismaahanmuuttaja päivän Hesarissa mielipidepalstalla (maksullinen digilehti). Kirjoittajaa kuitenkin harmittaa suomalainen byrokratia niin maan vietävästi.

Otin tekstin henkilökohtaisesti, sillä olen itsekin ollut juuri se suomalainen tyttöystävä, joka auttaa saksankielistä EU-kansalaista asettumaan Suomeen. Siitä on nyt kymmenisen vuotta.

Tulin unelmieni maahan ja petyin

Olen nyt asunut vuoden Suomessa. Opiskelin sitä ennen suomalais-ugrilaisia kieliä ja ruotsia kotimaassani Itävallassa. Tulin tänne suomalaisen tyttöystäväni takia ja koska halusin asua ja tehdä työtä maassa, jossa puhuttuja kieliä olin opiskellut vuosia yliopistossa.

Suomessa asuminen ja työskenteleminen oli suuri unelmani. Tiesin kyllä, että byrokratiaa ei ole vain kotimaassani, ja että maahanmuuttajalla on edessään paljon ongelmia viranomaisten kanssa. Mutta en olisi koskaan uskonut, että Suomessa on näin vaikeaa olla ulkomaalaisena. Ajattelin aina, että kielitaitoisena ja korkeasti koulutettuna löytäisin varmasti töitä.

En saanut verokorttia, koska minulla ei ollut vakituisia töitä. En saanut töitä, koska minulla ei ollut verokorttia. Minulla ei myöskään ollut sosiaaliturvatunnusta, koska ei ollut vakituisia töitä. Minulle suositeltiin, että ottaisin lähdeverokortin ja maksaisin melkein 40 prosenttia veroa – siis enemmän kuin kukaan suomalainen.

En voinut kuitenkaan juuri käyttää tätä verokorttiani, koska kukaan ei antanut minulle töitä. Etsin kuukausia aktiivisesti, mutta usein en saanut minkäänlaista vastausta.

Kukaan ei usko minun osaavan tarpeeksi suomea. Olen kuitenkin kirjoittanut suomen sanaston, joka ilmestyy kesällä maineikkaassa saksalaisessa oppikirjakustantamossa. Puhun suomen lisäksi myös sujuvaa ruotsia.

Muutama työnantaja kysyi minulta työhaastattelussa työlupaani, jota en edes tarvitse, koska olen EU-kansalainen. EU:ssa pitäisi olla vapaa liikkuvuus.

Monet työnantajat lupaavat suullisesti työpaikan ja sitten peruvatkin sen, vaikka suullinen sopimus on lain mukaan yhtä pätevä.

Olen tehnyt tämän vuoden aikana vain muutamia lyhyitä opettajan sijaisuuksia. Pidempiä en edes voisi saada, koska minulla ei ole suomalaista opettajan pätevyyttä. Mitään pidempiaikaista työpaikkaa en ole saanut.

Kelakorttia en voi saada, koska ei ole vakituista työpaikkaa. Itävaltalainen passini ei kelpaa mihinkään, sillä siinä ei lue sosiaaliturvatunnustani. Siksi tyttöystäväni pitää usein maksaa, jos ruokaostokset maksavat yli 50 euroa ja maksaisin pankkikortilla.

Kukaan ei halua uskoa, että itävaltalainen passini on tasa-arvoinen EU-dokumentti. Ajokorttiani pidetään väärennöksenä, koska se on vain paperinen.

Tutkimuksia väitöskirjaani (jota teen kotimaani yliopistoon) varten en olisi voinut tehdä ilman tyttöystävääni. En saa kirjastokorttia, enkä voi lainata lähdekirjallisuutta.

Ulkomaalaisena olen Suomessa aina toisen luokan ihminen. On ihan sama, miten hyvin puhun kieltä ja miten hyvin olen sopeutunut Suomeen. Ajattelin, kun tulin, että hakisin joskus Suomen kansalaisuutta, mutta iloni on täysin pilattu. Olen päättänyt muuttaa takaisin Itävaltaan. Tyttöystäväni haluaa tulla mukaan.

Olemme kurkkua myöten täynnä maata, jossa asuu vähemmän ulkomaalaisia kuin yhdessä Wienin esikaupungissa, ja joka ei halua maahanmuuttajia riippumatta heidän iästään, koulutuksestaan, kielitaidostaan tai kotimaastaan.

En kadu sitä, että opiskelin suomea. Voin puhua sitä tyttöystäväni kanssa. Mutta suomen kielen taidosta minulle on varmasti enemmän hyötyä kotimaassani, jossa voin opettaa sitä vieraana kielenä ja kirjoittaa suomen kielen oppimateriaalia. Mutta en halua asua maassa, johon en ole tervetullut.

Harald Molan
kääntäjä ja tietokirjailija
Espoo

Josko muutama kommentti.

1. Kirjoittaja on asunut Suomessa peräti vuoden, mutta vakituista työpaikkaa ei vieläkään ole. Arvatkaapas mitä: minun jännittävällä ulkomaalaismiehelläni ei kymmenen vuoden oleskelunkaan jälkeen ole vakituista työpaikkaa. Itse asiassa tunnen jopa useita syntyperäisiä suomalaisia, joilla ei ole vakituista työpaikkaa. Erityisen tyypillinen ongelma tämä on akateemisissa piireissä.

Kääntäjilläkään ei käsittääkseni ole työmarkkinoilla kissanpäiviä, eikä kääntäminen suomen ja saksan välillä ole kovinkaan harvinainen taito pääkaupunkiseudulla. Erityisesti suomen kielen taito ei Suomessa ole mikään suhteellinen etu työmarkkinoilla, vaikka toki tarpeellinen onkin.

Ja ettei saanut edes opettajan työtä, kun ei ollut pätevä. Vähäx törkeetä! Mä ainakin haluisin, mix mun pitäis olla pätevä ku mä kuitenki osaan, kato ny ku mä osaan! Joskin pätevätkin opettajatkin saavat tehdä pääkaupunkiseudulla vuosikausia sijaisuuksia ennen kuin omaa virkaa pukkaa, jos silloinkaan. Ja heistäkin aika moni on aloittanut juuri niillä lyhyemmillä sijaisuuksilla.

2. Verokorttia ei saa, kun ei ole töitä, ja töitä ei saa, kun ei ole verokorttia. En väitä ymmärtäväni, mistä tässä on kyse; en ole ikinä itse tai mieheni välityksellä törmännyt moiseen. Semminkin, kun seuraavassa kappaleessa kirjoittaja kertoo, että lähdeverokortin tavallista kovemmalla veroprosentilla kyllä saisi. Kirjoittaja ei ilmeisesti tiedä, että verokorttiin merkitty veroprosentti ei vaikuta lopulliseen verosummaan: liikaa perityt verot palautetaan ja liian vähän perityt karhutaan jälkikäteen. Ulkomaalainen ei siis maksa suomalaista enemmän veroja.

Mutta ainakaan omalta siipaltani ei koskaan rekrytointivaiheessa kysytty verokorttia. Ehkä maailma on muuttunut näiltä osin. Jos nyt vaikka tyytyisi siihen lähdeverokorttiin, hommaisi sen työpaikan (jos se tosiaan oli siitä verokortista kiinni) ja vaihtaisi sitten tavalliseen verokorttiin (jos se tosiaan oli siitä työpaikasta kiinni).

3. Paperinen ajokortti ei kelpaa henkilötodistukseksi. No voihan harmi. EI SITTEN TULLUT MIELEEN ETTÄ JOS VAIKKA SEN MUUTAMAN KYMPIN SIJOITTAISI SIIHEN MUOVILÄPYSKÄÄN EIKÄ VAIN HAKKAISI PÄÄTÄÄN SEINÄÄN?! Että jos maata vaihtaa, niin voisi joitain pieniä myönnytyksiä tehdä ihan arjen sujuvuuden nimissä. Ei minunkaan jännittävä ulkomaalaismieheni edes yrittänyt kymmenen vuotta sitten Suomeen paperisella ajokortilla, vaan vaihtoi sen hyvissä ajoin paremmin tunnistettuun ja hyväksyttyyn EU-korttiin. Mitäköhän ne Itävallassa sanoisivat suomalaisesta paperiajokortista näin 2010-luvulla? Ja kuriositeettina: muovinenkaan ajokortti, ei edes kotosuomalaisen, ei ole virallinen henkilötodistus vaikka moni sen hyväksyykin.

4. Kaupassa ei saa maksaa yli 50 euron ostoksia, sillä kassaneidit eivät hyväksy ulkomaisia henkilötodistuksia vailla suomalaista sotun loppuosaa. Niin varmaan, kukaan ulkomaalainen turistihan ei ole koskaan ostanut Suomesta kortilla mitään yli 50 euron hintaista. Meidänkin mamuperheellämme on toki kokemusta hämmentyneistä kassaneideistä, jotka suomalaisella pankkikortilla maksettaessa kysäisevät suomalaisen sotun perään. Tähän mennessä jokaiselle on kuitenkin riittänyt ystävällinen toteamus, että valitettavasti ulkomaisissa henkkareissa ei sellaisia ole. Inttämään ei ole tarvinnut ryhtyä.

5. Työnantaja kysyi työlupaa, vaikka EU-kansalainen ei sellaista tarvitse. Se oli ilmiselvä henkilökohtainen loukkaus, eikä esimerkiksi osoitus työnantajan pykälien tietämättömyydestä. Siksipä työnantajalle ei suinkaan tule kertoa asioiden oikeaa tilaa ja jatkaa haastattelua vaan ampaista ovet paukkuen ulos huoneesta huutaen rasistisaatanaa.


Hei ihan oikeasti. Maasta toiseen muuttaminen on stressaava projekti, joka myös EU:n sisällä vaatii kaikenlaista paperinpyörittämistä. Välillä se paperinpyörittäminen sekä jonottaminen maahanmuuttoviraston tiskillä käy korpeamaan, mutta elämä on kummasti helpompaa, kun ne hommat on saanut tehtyä. Luulisi korkeasti koulutetun ihmisen tajuavan, ettei ulkomaille muuttaminen nyt vain ole mikään netti-ilmoituksella hoituva kotikunnan vaihto. Toivonkin totisesti mielipidekirjoituksen saavan seurantauutisen siinä vaiheessa, kun kirjoittajan suomalainen tyttöystävä on muuttanut niskojaan nakellen Itävaltaan.