5-sormijärjestelmää kaivataan

Olen nopea kirjoittamaan, mikäli saan käyttää 10-sormijärjestelmää. Nyt alkaakin välillä näyttää siltä, että bloggaajan urani jatkuvuus on kiinni uuden kirjoitusmetodin oppimisesta: pitäisi kehittää jonkinlainen 5-sormijärjestelmä. Neila on nimittäin niin paha sylivauva, ettei kahta kättä ole oikeastaan koskaan vapaana.

En minä muista Mellan olleen samanlainen. Neila parkuu ja parkuu, mutta heti syliin päästyään nukahtaa tyytyväisenä. Kaikkein parasta on, jos pää saa vielä retkottaa epäergonomisesti maata kohti ja pikkuruisen käsivarren saa työnnettyä äidin kainaloon. Rääpäleellä ei siis ole mitään hätää huutaessaan, kunhan vain haluaa vähän parempaa palvelua.

Aina välillä yritän huijata ja laskea neidin sohvalle heti, kun kuorsaus alkaa kuulua käsivarrelta. Silloin tällöin harhautus onnistuukin parin minuutin ajan, kunnes Neilikka herää ja tajuaa tulleensa petetyksi. Täytyy vain toivoa, että kohta perheen pieninkin alkaa harjoitella kaikenlaisia uusia liikkeitä, jolloin syli on jo aivan liian tylsä paikka ja kierimiseen soveltuva lattia paljon jännittävämpi.

Olisihan tässä voinut tosiaan kirjoitella useamminkin, jos olisi ollut käsiä vapaana. Olenhan minä Neilan syntymän jälkeen ehtinyt jo käymään kerran Kalliossa baarissa sekä kerran yksissä tupareissa ja jatkoilla tumtum-yökerhossa pilkkuun asti. Minä, imeväisikäisen äiti. Niin, ja olihan tässä yhdet nimiäisjuhlatkin, jotka menivät hyvin siitä huolimatta että jostain käsittämättömästä syystä jännitin niitä etukäteen kamalasti.

Jotenkin ei vain saa sanoja taipumaan mitenkään fiksuun tai kiinnostavaan muotoon. Kuka nyt oikeasti jaksaisi lukea raportteja hiekkalaatikolta, nimiäisjuhlista tai säyseästä baari-illasta? Tai varmasti jaksaisi, jos äitiydestä pöhöttyneet aivoni saisivat muodostettua niistä hilpeitä tapahtumia. Kirjoituksissa kun muoto taitaa mennä sisällön ohi, mitä viihdyttävyyteen tulee. Ihan oikeasti. Joten ehkä en juuri nyt yritä sen kummemmin, kun ei pää taivu.

Sanonpahan vain, että oli muuten hemmetin hieno kevätilma tänä aamuna hiekkalaatikolla, tuli oikein toiveikas olo. Joku päivä ei tarvita enää toppahaalareita! Potalla voi käydä ilman suurempaa akrobatiaa! Joskus voi jopa imettää ulkona! Kun se päivä koittaa, toivotan kaikki tutut ja tuntemattomat piknikille Pikku Huopalahden rantanurmikoille. Ne ovat aika kivoja kesällä.

Viihdettä ja kaiken maailman hömpötyksiä

Minäkin olen näköjään vedettävissä mukaan kaikenlaisiin blogimaailman hömpötyksiin, kun ei näin kotiäitinä ole fiksumpaakaan ajateltavaa.

Kiitos Pintaliitoblogin, sekä tietenkin Helsingin Sanomien. Tämä ei ole kuitenkaan minkäänlainen kannanotto mihinkään suuntaan, tietenkään.

Netti vie, netti tuo

Ensin alkuun: kirous, kirous, kirous. Osaan niin kovin sujuvasti painaa Ctrl-A ja heti perään Ctrl-C (ja tietenkin jatkotoimenpiteenä toisaalla Ctrl-V), mutta mitäs sitten, kun sillä toisella kerralla painaakin vahingossa liian hiljaa sitä Ctrl-nappulaa ja saakin aikaan pelkän pienen c-kirjaimen? Siinä vaiheessa pitäisi hillitä itsensä ja kaikessa rauhassa painaa Ctrl-Z, eikä suinkaan pyyhkiä sitä c-kirjainta ja/tai painaa Ctrl-V ja sen jälkeen vasta ryhtyä harkitsemaan asioita.

No, kuitenkin. Kirjoitetaan sitten uusiksi koko roska, tulikivenkatkun kera.

Piti sanomani, että luinpa eilen taas kerran hauskan anti-Facebook-artikkelin Hesarista (linkki maksulliseen digilehteen). Mokomaa yhteisöpalvelua verrattiin osuvasti Hotel Californiaan: you can check out any time you want, but you can never leave. Tarkoittaen siis, että profiili ei näennäisestä poistamisesta huolimatta katoakaan palvelimelta minnekään. No, minuahan se ei ulkopuolisena kosketa, hehe. Erik on tosin absurdisti veikannut, että kyllä minäkin vielä kuluvan vuoden aikana sinne päädyn. Hah! Sehän nähdään!

Jos kohta netissä joskus vähän pelottaa, on siellä kyllä välillä hauskaakin. Olen aika arka tekemään oikeasti ostoksia verkossa, vaikka käytännössä muodostankin ison osan ostopäätöksistäni verkon avulla ja käyn vain varmuuden vuoksi hypistelemässä konkreettista tavaraa ja luovuttamassa rahani fyysisesti liikkeessä (tai, no, siis sirukortin avulla). Nyt olen kuitenkin vuorokauden sisällä langennut jo kahdesti: eilen ostin netistä kangasta uusia verhoja varten, tänään taas ratkesin Lehden ensimmäiseen paperinumeroon. Viimeksimainittu ei tosin ole vielä täysin varmasti realisoitumassa, mutta eiköhän Lehden ennakkotilaustavoite täyty määräaikaan mennessä.

Neilan nimiäiset ovat jo puolentoista viikon päästä, ja hommia on jäljellä hurjasti. Onneksi Mellan kummitäti sentään lupasi ommella ne verhot, minun maailman huonoimmalla ompelukoneellani kun pystytään lähinnä silpomaan kankaita tunnistamattomiksi mytyiksi. Mutta kohta meillä on kevät!