Vuoden viimeinen kirjoitus

Pääsinpä taas kirjoittamaan, tai lähinnä vaivauduinpa taas kirjoittamaan. Eipä tämä joululoman aika mitään kiireistä ole ollut, mutta läppärin esiin poimiminen tuntuu jotenkin turhan työläältä. Ei näin lomalla tee mieli tehdä muuta kuin syödä, juoda ja lukea kirjoja, joskus vähän heitellä noppaa ja pelata Kimbleä. Nyt on luettu jokunen Pratchett sekä Gaimanin Anansi Boys, ja katsottu runsaasti saksalaista roskaa televisiosta. Etenkin joulun aikaan televisiossa näytettävät dubatut blockbusterit kuten Pearl Harbor ja Rautanaamio ovat olleet suurta hupia nopanheittelyn taustalla. Tosin Ben Affleckin leukaloven ja Leo DiCaprion kulmakarvojen katselu käy joskus työstä, ellei siihen osaa ottaa riittävän camppia asennetta.

Ei tämä ole mennyt ihan silkaksi lokoiluksi, sillä kuluneeseen viikkoon mahtuu myös parin päivän ostosreissu Berliiniin. Matkaan tarttuivat mm.
-lastenvaunut
-vauvan kantoreppu
-musta pääkallokuvioinen vauvabody (ne makeat ”my first black metal t-shirt” ja ”dark child” –vauvapaidat olivat jo loppuneet X-Trasta.)
-juhlakengät Limeksen vuosijuhliin (kaupan viimeinen pari sattui olemaan juuri minun kokoani ja maksoi superalennuksessa 20 euroa... Eihän sellaista tapahdu itselle koskaan.)
-vaatteita Erikille (miesten vaatteiden shoppailu oli minulle uusi kokemus, ja myötämielisen miehen kanssa se oli riemastuttavaa.)

Viikko on myös osoittautunut varsin runsaslumiseksi. Ilmeisesti Suomessakin on saatu nauttia pakkasesta ja lumesta, mutta täällä se on ollut erityisen tervetullutta. Lumi kun ei ole mikään jokavuotinen vieras täällä Pohjois-Saksassakaan. Oliko se nyt maanantaiaamu, kun ikkunan takana olikin aivan satumaisen valkoista ensimmäisen kerran, eikä se siitä ole mihinkään sulanut. Lämpötila on pysynyt nätisti siinä 2-3 asteen tuntumassa koko ajan.

Lunta sataa edelleen koko ajan. Pyryttelyn intensiivisyyttä kuvastaa hyvin pieni kauppareissu. Sillä välin, kun kiersimme kaupassa tekemässä parin päivän ruokaostokset, auto peittyi kokonaan lumeen. Sen pienen hetkisen jälkeen piti kiltisti kaivaa esiin harja sekä rapsutuslasta, jotta pääsisi taas ajamaan kotiin. Kun auto oli kertaalleen putsattu läpi, olisi pitänyt taas aloittaa alusta. Siihen ei kuitenkaan löytynyt haluja, vaan luotimme lopulta ikkunanlämmittimiin.

Saksa nyt on tietenkin aivan sekaisin, täällähän ei ole edes talvirengaspakkoa (tänä vuonna – huomisesta alkaen se pakko kuitenkin jo on). Onkin aika surkuhupaisaa katsella, kun paikalliset yrittävät kesärenkaillaan madella lumisia teitä kolmeakymppiä, ja jokainen jarrutus ja ratin käännös saa auton heittelehtimään holtittomasti. Täällähän ei maaseudulla aurata edes maanteitä, pikkukylien kaduista puhumattakaan. No, olenpa itsekin nähnyt kerran sen ihmeen, kun Erik ajaa kahdeksankympin alueella kiltisti kuuttakymppiä. Yleensä ylinopeutta löytyy vähintään 30 %.

Koska tämä on aivan varmasti vuoden viimeinen kirjoitukseni, Hyvää Uutta Vuotta vain kaikille. Täällä Rothemühlissäkin raketit ovat jo paukkuneet keskipäivän aikoihin, odottakaapas naapurit vain iltaa. Me nimittäin olemme käyneet tyhjentämässä marketin erilaisista raketeista, paukuista, tähtisadetikuista ja serpentiinistä. Uuden Vuoden kunniaksi minäkin aion juoda ensi yönä lasin ritisevän kuivaa kuohuviiniä.

Jouluaskareita Herrmannien malliin

Nyt on lomaa kestänyt hieman yli viikon, ja aikamoiseksi nukkumiseksihan se on mennyt. Nyt aivan joulun alla puuhaa tosin alkaa riittää, kun Herrmannin perheen lapset pyrkivät astumaan äitinsä jalanjäljissä ja valmistamaan perinteisen jouluaterian kaikkien perinteiden sääntöjen mukaan. Aika käsittämätön työ tällaisissa juhla-aterioissa on, vaikea nähdä itseään samanlaisena töissäkäyvänä mutta silti lyhyen joululoman aikana yötä myöten puurtavana perheenäitinä.

Ilmeisesti koko Saksassa on tapana syödä jouluateria vasta joulupäivänä, tai ainakin Herrmannien perheessä näin tehdään. Tänään on siis vielä syöty aivan tavallista ruokaa, mutta kohta kyllä avataan lahjat. No, kyllä sitä ruokaa sitten riittää joulupäivästä eteenpäin, niin kuin muissakin kodeissa.

Meitä matkaajia on ilahdutettu myös yllättävillä joulukeleillä, ainakin aina hetkellisesti. Ruotsin Knivstassa oli aivan käsittämätön lumisade viime viikonloppuna sunnuntain vastaisena yönä. Täysin lumettoman harmaassa maisemassa käytiin nukkumaan, mutta muutaman tunnin kuluttua herättiin 15 sentin lumikerroksen keskeltä. Onneksi lumi oli kunnon pakkaspuuteria, eli auton puhdistaminen ei ollut liian työlästä.

Etelä-Ruotsissa ei sitten ajomatkan aikana ollut lumesta tietoakaan, eikä aivan rannikolla Saksassakaan. Mutta kun lähestyttiin Rothemühliä, alkoivat kinokset kasvaa ja lämpötila laskea. Täällä olikin sitten upea lähes-täysikuu, korkeat kinokset ja viitisen astetta pakkasta. No, seuraavana iltana sekin sitten suli pois, mutta onpa nähty tänäkin vuonna lunta.

Jotta joulu olisi täydellinen, käytiin eilen Erikin veljen Axelin lievästä vastustuksesta huolimatta ostamassa pieni ja nätti joulukuusi. Pääsin rikkomaan Herrmannien perinteisiä lasisia joulukoristeita kuusta pukiessani, mutta ihan hyvä siitä taisi silti tulla. Niitä hopeisia palloja oli kuitenkin niin monta laatikollista, että oli niitä vähän varaa rikkoakin. Eikä kuulemma ollut ihan ensimmäinen haljennut pallo, kertoi Erik. No ei varmaan.

Kuusen ja muiden jouluun liittyvien asioiden ostaminen on muuten välillä osoittautunut yllättävän vaikeaksi täällä Mecklenburg-Vorpommernissa. Olemme nimittäin huomanneet, ettei alueen pikkukaupungeissa juurikaan tunneta käsitettä luottokortti. Paikallisella Visa Electronilla eli EC-kortilla voi kyllä maksaa aivan kaikkialla, mutta mitään kansainvälisesti tunnustettuja luottokortteja täällä ei kelpuuteta. Automaatista sentään saa rahaa, mutta sehän maksaa sitten ylimääräistä.

Minua tämä nyt ei niin kamalasti häiritse, mutta Erikin mielestä se on pöyristyttävää. Alue haluaa muka profiloitua turistiseutuna, muttei edes bensa-asemilla voi täyttää tankkia luottokortilla. Onhan se kieltämättä vähän vaikeaa, jos vain kulkee seudun läpi autobahnia pitkin eikä kanna käteistä mukanaan. Joka välissä Erik muistaa huomauttaa, että sosialistisessa Kuubassakin voi maksaa MasterCardilla mutta Pohjois-Saksassa ei. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin huomautettava, ettei se luottokortti Kuubassakaan nyt ihan lähikaupoissa käynyt.

Loma loma, lomalomalomalomaloma...

...lomaloma, lomaloma loma! Kuka tunnisti biisin? No sehän on tietenkin Ismo Alangon Kamaan ja Tavaraan. Eräs suosikkibiiseistäni näin viimeisinä työpäivinä, ja etenkin lukion abivuoden lukuloman alkaessa tuota tuli hoilattua.

Niin, eli kohta pitäisi lähteä kohti Helsinki-Vantaata ja ruhtinaallista kolmen viikon joululomaa. Ensin lennän Tukholmaan, jossa Erik jo odottaakin oman autokullan kera. Viikonloppu menee pikkiriikkisessä Knivstassa sukulaisten luona, mutta sunnuntaina ajetaan Trelleborgiin, ylitetään lautalla meri, rantaudutaan Saksan Sassnitzissa ja ajetaan yötä vasten Rothemühliin Erikin isän luo. Siellä sitten meneekin aikaa, kun vain lojutaan nojatuoleissa, luetaan Pratchetteja ja juodaan glühweinia (se on hyvää myös alkoholittomasta viinistä tehtynä).

Takaisin sieltä lähdetään joko ennen vuodenvaihdetta tai sen jälkeen, fiiliksestä riippuen. Puolan kautta ajetaan Baltiaan, ja kai sitä pitäisi hetkinen viivähtää Tartossa eräänkin tuttavan luona. Kotiin täytyy hipsiä loppiaisen jälkeen.

Ei paha.

Puolivälissä matkaa

Tänään on sitten saavutettu Virallinen Keskimääräinen Puoliväli, eli raskaudesta on tänään laskennallisesti ohi tasan maagiset 20 viikkoa. Teille asiaan vähemmän perehtyneille kerrottakoon, ettette valitettavasti voi tällä perusteella laskea minä viikonpäivänä olen harrastanut seksiä. Sen sijaan tiedätte nyt, minä päivänä minun viimeiset kuukautiseni alkoivat.

Tästä on siis toiset neljä ja puoli kuukautta jäljellä H-hetkeen, mikäli kaikki menee tilastojen mukaan ja hyvin. Aika on mennyt hurjan nopeasti, ja varsinkin viime päivinä kehitys on tuntunut rajulta. Tuntuu siltä, että viimeisen reilun viikon ajan on tapahtunut enemmän huomattavia muutoksia kuin koko sitä edeltävänä aikana.

Vasta itsenäisyyspäivänä nassikka potkaisi ensimmäisen kerran niin, että minäkin sen tunsin. Mutta tämän viikon ajan viikarilla on ollut kauhea meno päällä, eikä se tunnu pysyvän enää hetkeäkään paikallaan. Se vie jo vähän keskittymiskykyä töissäkin, kun olio muistuttaa jatkuvasti olemassaolostaan. Ikään kuin se kaipaisi huomiota, ja kyllä se sitä sitten iltaisin saakin. Nyt kun Erik ei ole kotona kuuntelemassa juttujani, höpöttelen illat pitkät vauvalle. Varmaan aika koomisen näköistä ja kuuloista.

Vatsakin tuntuu yhtäkkiä vain ilmaantuneen. Olenhan minä sen kovettumisen huomannut jo pitkään, mutta nyt tässä viimeisen viikon aikana koko tuntuu kasvaneen kohisten silmissä. Jotkin vaatteet alkavat jo kiristää, ja napa on nousemassa vatsamakkaroiden välistä koko maailman tietoisuuteen. On vaikea päättää, missä kohtaa pitäisi hameen ja housujen vyötäröä: Pyrkisikö pitämään vaikkapa sukkahousut siinä entisellä paikalla navan päällä tai hieman sen alapuolella, vai joko ne pitäisi nostaa korkeammalle kylkiluiden tasolle? Vähän kustakin asennosta ja viimeisen ruokahetken ajankohdasta riippuu, mikä milloinkin on miellyttävintä.

Jossain vaiheessa täytyy varmaan ostaa äitiysvaatteita, vaikka ajatus jotenkin ärsyttää. En ole koskaan tutustunut äitiysvaatevalikoimiin tai hintoihin, mutta olen varma, että meitä tulevia äitejä yritetään kusettaa. Joudun varmasti maksamaan tuhottomasti jostain vaatteesta, jota voin pitää ehkä kahden kuukauden ajan. Mitä järkeä?

Minun pitäisi varmaan olla päinvastoin aivan innoissani. Kaikki naisethan pitävät vaatteiden ostamisesta, ja onhan se nyt vain niin iiiiiihanaa ostaa äitiysvaatteita kun vain vauvat pyörivät mielessä. Right? Ehkä löydän jotain söpöjä pitsi- tai flanellipaitoja, joissa on vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä kukkia, ehkä myös elefantteja.

Tyhjän kodin kotkotuksia

Vaikka olenkin tottunut palaamaan työpäivän jälkeen tyhjään kotiin, tuntuu se tällä viikolla normaalia oudommalta. Yleensähän Erik menee töihin minua myöhemmin ja palaa kotiinkin myöhemmin, eli jää aamulla vielä kotiin hengailemaan minun kiitäessäni Vantaankoskelle. Mutta tämän viikon Erik viettää jälleen Tukholmassa kurssilla, kun taas minä jäin tällä kertaa kotiin. Lennän kyllä perjantaina perästä, ja taas hetken sukuloituamme Ruotsissa jatkamme matkaa autolla Saksaan päästäksemme joulun ajaksi sukuloimaan hieman lisää. Sieltä sitten Puolan ja Baltian kautta takaisin Suomeen, mutta se onkin jo uusi tarina.

Olen siis tämän viikon arkipäivät yksin, mikä on aika tylsää. Raskaushormonit ovat selvästi valloillaan, kun sunnuntainen eron hetki tuntui pieneltä kuolemalta. Kummallista, miten juuri raskaana ollessa yksinäisyys tuntuu jotenkin tavallista syvemmältä, vaikka juuri nyt ei ole koskaan yksin. Erityisesti tänään kovaan salsaamiseen intoutunut vauva tosin lievensi yksinäisyyden vaikutelmaa.

Mieliala kuitenkin koheni varsinaisen erotilanteen mentyä ohi, ja arki tuntuu jo ihan leppoisalta. Mutta on kummallista palata kotiin, kun kaikki on tismalleen siinä kunnossa kuin lähtiessä. On jotenkin tylsää ja yllätyksetöntä, että jokainen raolleen jätetty ovi ja pöydällä lojuva lusikka on aivan samassa kulmassa kuin töihin lähtiessäni. Kyse ei ole siitä, että normaalisti kämppä olisi joko siivottu tai sotkettu poissaollessani. Jotenkin elämä vain tuntuu, no, elollisemmalta, jos joku muukin siirtelee ovia ja tavaroita tässä asunnossa. Jo se, että naulakossa hengarit ovat hieman siirtyneet, antaa vaikutelman elämästä. Nyt mikään ei liiku ilman minua, kaikki on niin kovin staattista. Pitäisiköhän jättää läpiveto päiväksi, jotta edes jokunen paperi vaihtaisi paikkaa.

Markkinointihenkeä Postissa

Kävin tänään hoitamassa asioita Postissa, suomeksi sanottuna siis lähettämässä kirjeitä ja paketteja. Ajankohta ei ollut luonnollisesti mitä parhain, onhan nyt viimeinen viikko halpojen joulukorttien sekä lahjapakettien lähettämiselle. Kurvin pisteen ruuhkaa lisäsi tietenkin myös se, että olin liikkeellä hieman kello neljän jälkeen.

Paikan markkinahenkinen asiakaspalvelu kuitenkin yllätti ja jossain määrin ilahduttikin. Olin hädin tuskin saanut itseni pakkausmateriaalihyllyn eteen, kun virkailija tuli tiedustelemaan etsinkö kenties postipakettia. No sellaistahan minä juuri etsin, jotta saisin lahjamateriaalin postitetuksi Keski-Suomeen. Täti ryhtyi sitten kovasti markkinoimaan ilmeisen tuoretta Kotipaketti-palvelua, johon sisältyy paketin lisäksi myös kustomoitu toimitus saajan kotiovelle. Paketin vastaanottajalle siis soitetaan etukäteen ja sovitaan toimitusajankohdasta.

Koska minun pakettini sattui olemaan juuri sen verran paksu ettei se aivan kaikista postiluukuista mahtuisi, lankesin sitten tähän hieman tyyriimpään mutta varmempaan toimitusvaihtoehtoon. Markkinointi kannatti ainakin minun tapauksessani: enpä olisi moista vaihtoehtoa edes harkinnut ilman hienoista tuputusta.

Asiakaspalvelu jatkui ihanteellisesti: Täti näytti kuinka paketti taivutetaan, tai itse asiassa taivutti sen oikeaan muotoonsa kokonaan itse. Sitten kouraani lykättiin lähetyskortti, jonka sain täyttää samalla, kun täti teippasi pakettini kiinni ja jotenkin käsittämättömällä tavalla palveli samalla lukuisia muita asiakkaita. Lopuksi Postin täti sitten pahoitteli, että minun on nyt mentävä jonoon maksamaan paketti. Hän kun ei voi käsitellä maksuja, tietenkään, ilman kassakonetta ja muuta tilpehööriä.

Kun sitten seisoin yllättävän lyhyen ja ripeästi etenevän jonon hännillä, tämä samainen täti mainosti jo uudelle asiakkaalle kaikkia kivoja saatavilla olevia Postin joululahjoja. Löytyy ihanan joulusia cd-levyjä ja vaikka mitä tavaraa, kannattaa katsella, josko jokin vielä pistäisi silmään. Ja asiakashan katseli.

Onhan Posti toki mainostanut itseään iät ja ajat, mutta noin kova markkinahenkisyys sai huvittumaan. Eipä ollut siis ainakaan Kurvin postissa joulun alla byrokraattista virastohenkeä, vaan kaupallisilla kulutusmarkkinoilla sielläkin elettiin. Sellaista se taitaa olla nykyään vähän joka puolella.

Triptyykki valokuvina

Kun nyt kerran pääsin vauhtiin, niin voisin laittaa viimein nämäkin kuvat tänne blogiin. Armas triptyykkinihän valmistui jo kaksi viikkoa sitten, mutta tämä valokuvien postaaminen on jotenkin yllättävän rasittavaa. Nytkään en voi olla lainkaan varma siitä, miltä nämä sitten lopulta näyttävät itse blogissa, eri selaimista puhumattakaan.

No, joitain valokuvia on nyt siis tuotu julkisuuteenkin. Triptyykki sai myös kaipaamaansa huomiota viikko sitten järjestämissämme tupareissa, ja erityisesti triptyykin mieltä lämmittivät pohdiskelut hahmojen sukupuolesta. Aika harva osasi sanoa mitään oikeanpuoleisen hahmon sukupuolesta, suurin osa (vaan eivät kaikki) tuntui pitävän vasemmanpuolista ilmiselvästi miehenä kun taas keskimmäinen herätti eniten keskustelua.

Ja mikäs sen mukavampaa, kun tarkoitus todellakin oli saada aikaan jotain androgyyniä. Sukupuolen pitäisi siis pysyä peitossa myös triptyykin nimessä, mutta siitä tulikin yllättävän vaikeaa. Jos minulla olisi jokin peruste antaa taulurykelmälle englanninkielinen nimi, se voisi olla "Parent, Child and the Unholy Spirit". Mutta koska suomenkielisellä maalaajalla ei ole mitään järjellistä perustetta moiseen (ne antamani nimet, jotka ovat ulkomaankielisiä, perustuvat yleensä maalausten taustalla kuuntelemieni ulkomaankielisten kappaleiden nimiin ja sanoituksiin), en voi käyttää moista nimeä.

Mutta suomeksi sana parent on aivan idiootti: vanhempi. Mikä ihmeen nimi se sellainen olisi: Vanhempi, lapsi ja epäpyhä henki. Niinpä joudun kuin joudunkin antamaan taulun hahmoille sukupuolet nimessä, mutta tietäkää tämä: niihin kannattaa suhtautua hyvin varauksellisesti ja lähinnä symbolisesti. Sitä paitsi, nythän voitte sitten ryhtyä kiistelemään siitä mihin hahmoon mikäkin nimen osa viittaa.

Taulun nimi on siis: Äiti, poika ja epäpyhä henki. Eikö se maistukin ihan hyvältä suussa?

Kenen on maksettava lapsista?

Eilisessä Talouselämässä nostettiin esiin eräskin ikuisuusaihe, joka absurdiudessaan ylittää ymmärrykseni: vanhemmuuden kulut. Artikkeli käsitteli laajemmin vanhemmuuden ja työelämän yhdistämisen karikoita, ja mielestäni valitettavan ohimennen sivusi noita kustannuskysymyksiä. Linja vaikutti kuitenkin inhimilliseltä: "Suomen käy köpelösti, ellei maksu- ja joustohalua lapsen hyväksi löydy vähän kaikilta."

Artikkelin ohessa vanhemmuuden kulujen jakamista ennenkin liputtanut, naisvaltaisen alan työnantaja Sirpa Mansner toivotti tervetulleeksi selvitysmies Janne Metsämäen ehdotuksen vanhempainvakuutusmaksusta. Ehdotuksen mukaan kaikilta työnantajilta kerättäisiin puoli prosenttia palkoista, ja tämän rahan avulla kustannettaisiin vanhempainvapaat niin äideille kuin isillekin.

Yllätyksenä ei tule, että asiaa ponnekkaasti vastustanut Elinkeinoelämän keskusliitto on taas äänessä teollisuustyönantajan edut mielessä. EK:n Lasse Laatunen toteaa: "Tämä merkitsisi sitä, että työnantajien sosiaalimaksut nousisivat 0,3 prosenttyksikköä, mikä on vastoin niitä raameja, joista sovittiin tupossa". Siis häh? Mansnerin toteamus saa Laatusen kuulostamaan aika idiootilta: "[J]os nyt osa työnantajista maksaa 15 prosenttia, niin olisiko se niin paljon, jos kaikki maksaisivat puoli prosenttia?" Hyvä kysymys.

Tämä asia ylittää ymmärrykseni siksi, etten voi käsittää, miten nyky-yhteiskunnassa joku voi vielä vastustaa vanhemmuuden kulujen tasausta. Minun silmissäni moinen vastustus olisi sama asia kuin vastustaa naisten äänioikeutta. Kuka oikeasti voi enää ajatella, että naisten työnantajien ja sitä kautta synnytysikäisten naisten on otettava koko vastuu tämän kansakunnan jatkumisesta? EK:n Laatunen toteaa, ettei EK ole ajamassa nykyisten etuuksien poistoa. Oi Armollinen Keskusliitto, kiitos Teille siitä!

Tottahan toki ongelma muuttuisi hieman pienemmäksi, jos isät jäisivät nykyistä useammin äitien sijasta vanhempainvapaalle. Ruotsissa keskustellaan niinkin radikaalista ratkaisusta kuin pakosta: syntyvien lasten isien olisi pakko jäädä kotiin puoleksi vuodeksi. Itse karsastaisin kyllä tuollaista joustamatonta ratkaisua, vaikka tarkoitus olisi varmasti hyvä. Mutta koska isien vanhempainvapaiden suosion kasvattaminen vaatii selvästikin yleisempää asennemuutosta, miksei tasa-arvoon voitaisi mennä niillä keinoilla, joita meillä on käytettävissä?

Täytyy toki myöntää, ettei tämä asia ole omalla kohdallani kuitenkaan kauhean akuutti. Luonnollisesti raskaus nostaa tällaiset teemat esiin, mutta olen kyllä mielessäni ja pienessä seurassakin vaahdonnut näistä vanhempainvapaiden kustannuksista jo pidemmän aikaa. Me tulemme Erikin kanssa kyllä hyvin toimeen taloudellisesti, molemmilla on töitä ja me taitamme peistä siitä, kumpi meistä SAA jäädä kotiin lapsen kanssa. Ratkaisu tulee luultavasti olemaan jonkinlainen puolipäiväinen vuorottelu.

Mutta kyllä minua harmittaa katsella Toimitusjohtajan hikikarpaloita yhä useamman naisen ilmoittaessa äitiyslomastaan. Työpaikassani valtaisa enemmistö on kaltaisiani nuoria naisia parhaassa perheenperustamisiässä, ja kyllä se näkyy avokonttorissa isojen vatsojen määrässäkin. Kun firma vielä tarjoaa kolmen kuukauden palkallisen äitiysloman, nousevat kustannukset nopeasti yli tuon puolen prosentin. Miksi ihmeessä juuri minun työnantajani pitää huolehtia teollisuuspamppujen eläketurvan maksajista ja tulevista työntekijöistä?

Näin kauniina aamuna ei pitäisi paasata, mutta kun tämä yhteiskunta vain osaa olla paikoitellen niin vino.

Lisää kuvia androgyynistä vauvasta

Eilen oli toinen ultraäänikuvaus, ja vauvasta saatiin lisää mainioita kuvia. Loput kuvat löytyvät samasta vanhasta osoitteesta. Oheisessa kuvassa näkyy mainiosti pää oikealla sekä vilkuttava käsi. Oli mukava nähdä taas pitkästä aikaa tuo pieni otus.

Pettymys oli kuitenkin karvas, kun sain tietää Kätilöopiston olevan vankkumaton kannassaan: sikiön sukupuolta ei täällä Helsingissä selvitetä etukäteen, vaikka vanhemmat sen haluaisivatkin tietää. Perusteluksi annettiin jotain laimeaa "no kun se on kuitenkin epävarmaa" ja bla bla bla.

Mistäköhän siinäkin on kysymys? Onko se tätä "varo, kahvi on kuumaa" -kahvikuppivaroitustekstin kaltaista ylireagointia? Luulevatko ne, että aion haastaa ne oikeuteen mahdollisen virheellisen arvion jälkeen? Erikin mielestä kyse taas oli "pohjoismaisesta sosialismista": kun kerran kaikki eivät voi saada tietää sukupuolta (kätilön mukaan 25 %:ssa tapauksista ei voida edes antaa arviota huonon näkyvyyden vuoksi), ei sitä kerrota kenellekään.

Nyt pohdin sitten, olisiko ylimääräistä rahaa heitettäväksi yksityiselle lääkärille. Luultavasti ei, taitavat nuo taksat olla kuitenkin aika korkeita ja rahalle on parempaakin käyttöä. Suunnitelma B onkin sitten odottaa seuraavaan neuvolatapaamiseen, johon sisältyy myös lääkärintarkastus. Ainakin viimeksi neuvolalääkäri katsoi tilannetta myös ultralla, ehkä voisin nytkin pyytää tällaista toimenpidettä. Mutta ehkä neuvolalääkäreillä on sama tiukkapipoinen ohjeistus kuin Helsingin seudun kätilöillä. Sen näkee sitten tammikuussa.

Ensimmäinen potku

Jälkikasvu vaikuttaa erityisen isänmaalliselta, sillä uskoisin tunteneeni vauvelin ensimmäisen potkun eilen illalla. Neuvolan mukaan potkujen alettua yleensä tajuaa, että tätähän minä olen jo jonkin aikaa tuntenut. Jossain vaiheessa se vain ylittää kai huomiokynnyksen rajan.

Eilen sitten makoilin sängyssä ja yritin päättää, onko kyseessä todellakin sikiön liikehdintä vaiko pelkkä vatsassa kiertävä ilma. Varmuuteen en ikinä päässyt, niin hentoisia tönäisyjä ne liikkeet olivat. Enpä siis vieläkään voi olla aivan varma raskaudestani, kun eivät nuo aistimukset niin pomminvarmoja olekaan. Kuinka kauan tässä pitää odottaa, ennen kuin asiasta ei ole epäilystäkään? Painokaan ei ole noussut yhtään, eikä masu ulkopuolisin silmin näytä kovin vauvamaiselta. Kukaan ei siis näe raskauttani päälle päin, miten tyhmää! Vieläkään en voi istua raitiovaunussa invapaikalla hyvällä omallatunnolla, en vaikka korkokengät kivistäisivät.

Eilen pipareita leipoessani näytin kyllä jo aivan äidiltä, kun jauhoinen essu pullotti taidokkaan sitomisen ansiosta juuri oikeasta kohtaa. Minkäköhän ikäisten lasten kanssa voi jo leipoa? Kahden viikon ikäinen sintti ei varmaan saa maistella raakaa taikinaa. Miksi kaikkea pitää odottaa niin kauan?

Multimediavauva

Tänään oli kolmas neuvolavisiitti, jonka avulla päästiin taas tutustumaan uuteen perheenjäseneen entistä syvällisemmin. Nyt 18. viikolla on kuitenkin kuljettu jo jonkinmoinen matka siitä ensimmäisestä sinisestä viivasta raskaustestissä, ja koko olio alkaa konkretisoitua entistä selvemmin.

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä sai läjän infomateriaalia, joista sai imeä tietoa eri kehitysvaiheista ja vähän byrokratiastakin. Siinä vaiheessa täytyi jo ryhtyä ajattelemaan tulevia muutoksia ja haaveilemaan masun kasvusta.

Toisella käynnillä taas oli terveydenhoitajan tapaamisen ohella myös lääkärintarkastus, ja ylellisenä lisäbonuksena pieni vilkaisu ultraääneen. Tavallisesti vauvan pääsee käsittääkseni näkemään vasta virallisessa synnytyssairaalan ultrassa, mutta Kallion terveysasemapa tarjosi tällaisen lisäpalvelun jo ennen varsinaista ultraa. Printattuna vauvakuvat saatiin toki vasta synnytyssairaalasta muutamaa viikkoa myöhemmin.

Nyt kolmannella kerralla päästiin sitten kuuntelemaan mikrofonilla vauvan sydänääniä, ja siellähän se pikkuelin mennä puuskutti kuin pieni juna. Neuvolatäti myös lupaili, että aivan piakkoin minun pitäisi päästä tuntemaan vauvan liikkeitä ja potkuja. Aistivalikoima siis lisääntyy taas yhdellä.

Nykyaikainen teknologia onkin tuonut meille suoranaisia multimediavauvoja, on ärsykkeitä niin silmille kuin korvillekin. Ennen muinoin piti kai vain uskoa olevansa raskaana, kun tulee paha olo ja kuukautiset jäävät pois. Nyt todistusaineistoa on vaikka muille jakaa, ja niinhän minä olen tehnytkin.

Silti on vaikea uskoa olevansa raskaana, varsinkin kun vatsan pienestä kasvusta ja kovettumisesta huolimatta mahtuu vielä kaikkiin vanhoihin vaatteisiin. Kaikkien näiden multiärsykkeidenkin keskellä taidan tarvita sitä kaikkein konkreettisinta, eli otuksen potkujen tuntemista. Vai uskonkohan minä vielä silloinkaan? Ehkä se ihminen ei yksinkertaisesti tunnu todelliselta ennen kuin sitä pääsee pitämään sylissään.

Triptyykki on viimein valmis

Kuten otsikkokin kertoo, olen saanut triptyykin valmiiksi! Olipa itsenikin aika vaikea uskoa, että ylipäänsä saisin jonkin kolmen taulun projektin valmiiksi, enkä uskonut pystyväni siihen vieläpä tämän viikonlopun aikana. Ja sain sen valmiiksi peräti lauantaina, eli huomenna sunnuntaina voin tehdä jotain muuta. Käsittämätöntä!

Valokuvaa valmiista kombosta en valitettavasti voi vielä näyttää, sillä kamera on (taas kerran) karkuteillä. Tällä kertaa Erik on lähtenyt jonnekin Forssan seudulle suolle vaeltamaan, ja otti jostain käsittämättömästä syystä kameran mukaansa. Ihan kuin siellä pilkkopimeässä ryteikössä saisi minkäänlaisia kuvia, varsinkaan kun halvan taskukameramme patterit eivät kestä näinkään kylmää ilmaa. No, ehkä pojilla on hupaisia kuvia teltan sisältä, esimerkiksi.

Tällä kertaa ovat sentään malttaneet jäädä sinne metsään koko viikonlopuksi. Kun sama poppoo ensimmäisen kerran lähti kokeilemaan yhdessä Suomen loppusyksyistä luontoa pari vuotta sitten, tulivat polot kylmästä vapisten takaisin heti ensimmäisen yön jälkeen. Sellaista se on, jos lähtee pakkasyöksi ulos nukkumaan kesämakuupussissa. Nyt varusteet taitavat olla hieman soveltuvammat, ja yksi uusi lisäkin on tällä reissulla keksitty: alkoholi. Erik otti taskumattinsa mukaan, ja tänään kävivät tekstiviestin mukaan Alkossa täydentämässä varastoja. Pimeällä ei kuulemma ole mitään muutakaan tekemistä. Mitä denoja!

Täällä Helsingissä minä taas mietin, mikä olisikaan seuraava projektini. Voisin esimerkiksi pyöräyttää piparitaikinan huomista varten, tai sitten voisin ryhtyä maalaamaan vihreää menninkäistaulua lastenhuoneeseen. Miten kurjaa, että päätös täytyy tehdä jo tänään: piparitaikinan kun täytyy seistä jääkaapissa yön yli. No, ehkä taivun taulun kannalle, pipareiden leipominen kun on turhan työlästä yksin. Erik saa mieluummin toimia peltimestarina minun sotkiessa käteni taikinaan.

Tämän keskiviikon neurooseja

Taas tänään tuli mieleen, miten tuskaisia työmatkat oikein ovatkaan. Älkää vain ymmärtäkö väärin, olen ehdottomasti joukkoliikenteen kannalla enkä usko yksityisautoilun olevan sen riemastuttavampaa. Ehkä asia on peräti päinvastoin, mutta jokaisen ihmisen on revittävä stressinsä omasta elämänpiiristään. Minun kohdallani se on jokapäiväinen työmatkailu junassa.

Koska työpäiväni alkaa käsittämättömän aikaisin, on aamuistani muodostunut kaavamaisia ja rutinoituja, suorastaan robottimaisia. Kello soi aina tiettyyn aikaan, suoritan tietyt samat aamutoimet kelloon vilkuilematta täsmälleen samassa ajassa, kävelen metroasemalle, nousen joka aamu samaan metroon, jonka viemänä päädyn joka aamu samaan lähijunaan. Työpaikkani on sijainnut Vantaankoskella puolisentoista vuotta, ja sinä aikana matkustus on todella vakiintunut tiettyyn muottiin. Istun aina samassa paikassa niin meno- kuin paluumatkallakin.

Viime kesänä ensimmäiset ongelmat alkoivat ilmaantua. Minun aamujunassani alkoi vierailla eräs harmaahapsinen mies, joka ilmeisesti tuli paikalle aina muutamaa minuuttia minua ennen ja istui juuri siihen minun paikalleni. Useiden kuukausien ajan vilkuilin hänen takaraivoaan sekavassa mielialassa joka aamu, kunnes päätin hyväksyä tosiasian: tuo junaturisti on vienyt minun paikkani, enkä minä kehtaa moisesta asiasta valittaa ääneen. Turha siis stressata asiasta.

Mutta tänä aamuna hermojani raasteltiin entisestään: harmaahapsinen turisti istui tietenkin yhä minun paikallani, mutta nyt minun toissijaiseksi muodostuneelle paikalleni oli ilmaantunut joku punatakkinen nainen. En ikinä käytä missään yhteydessä sanaa "ämmä", mutta nyt kirosin koko matkan mielessäni tämän ruman sanan tahdissa. Kuinka paljon ärsytystä varhaisaamun työmatkustajan on tarkoitus kestää? Minä, joka olen käyttänyt samaa junaa puolitoista vuotta ja toden totta ansainnut rauhallisen ja intiimin istumapaikan.

Koska tuon tietyn junan suosio on muutenkin vain mystisesti kasvanut viimeisen puolentoista vuoden aikana ja rauhattomuus lisääntynyt, harkitsen vakavasti siirtyväni jatkossa käyttämään kymmenen minuuttia myöhemmin lähtevää junaa. Silläkin pääsen töihin hyväksyttävään aikaan, vaikken toki niin ajoissa kuin itse haluaisin.

Paluumatkat eivät ole enää niin ratkaisevia, sillä lähden töistä hyvin vaihteleviin aikoihin. Eräs asia kummastutti kyllä tänäänkin junassa: estottomasti matkapuhelimeen jutustelevat ihmiset. Toisaalta kadehdin moista suoruutta, itse kun en suostu käymään minkäänlaisia puhelinkeskusteluja julkisella paikalla. Tosiaalta hämmästyttää: eivätkö ne ihmiset tajua, että muuten täysin hiljaisessa junanvaunussa kaikki heidän yksityisasiansa ovat muiden kotimatkaviihdettä? Miten he kestävät sen?

Tämä on varmaan sukua sille ilmiölle, joka saa ihmiset (suomalaiset) sulkemaan ikkunoidensa verhot. Kylven kyllä yhteissaunassa alasti enkä koe olevani kauhean ujo siinä mielessä, mutta tunnen oloni epämukavaksi alusvaatteisillani ikkunan ääressä pimeän laskeuduttua. Tämä siitäkin huolimatta, ettei meidän yhdennentoista kerroksen ikkunamme takana todellakaan ole yhtään ketään katsomassa. Ja vaikka olisikin, vastuu olisi katsojalla. Ei tarvitse tuijottaa, jos se häiritsee, mutta mitäpä minä siitä välittäisin.

Olen sentään oppinut pitämään verhot nykyään auki, toisin oli edellisessä asunnossa. Parin metrin päässä sijaitseva naapurin ikkuna oli viimeinen pisara. Ehkä minä vielä opin.

Turruttavat iltapäivät

Eilen meni sitten koko päivä hotellihuoneessa, kuten lupasinkin. Illaksi sentään löytyi mukava fiini kortteliravintola, joka tarjosi mainioita lihapullia ripauksella inkivääriä sekä maanmainiota kurpitsakeittoa kantarelleilla.

Valitettavasti ainoa mukaan ottamani romaani loppui jo iltapäivään mennessä, eikä jotenkin yhtään tehnyt mieli lukea tenttikirjaa. Nettiseikkailun lomassa tuli sitten vilkaistua ruotsalaista iltapäivätelevisiota, ja aika järkyttäväähän se oli.

Ehdottomasti ravisuttavin kokemus oli Oprah Winfrey Show, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. Tämä täysin huumorintajuton, materialistinen ja aivoton nainen puhui ihmisyyden yleismaailmallisuudesta ja asioiden (=autojen ja moottoripyörien) lahjoittamisen tärkeydestä pelkästään kiljuvista varhaiskeski-ikäisistä naisista koostuvalle yleisölle. Jotkin kohtaukset olivat kuin suoraan The Fast Show'n sketseistä, paitsi että nyt ne oli tarkoitus ottaa aivan tosissaan. Kun Cameron Diazin bimbokaveri kertoi itku kurkussa Nepalin matkastaan ja siitä, kuinka "me olemme kaikki samanlaisia, kaikki ihmisiä, jotka haluavat samoja asioita, vaikka näyttäisimme erilaisilta", mitä tekee Oprah? Kamera zoomaa suoraan naamaan ja Oprah sanoo kameraan: "Powerful." (Vrt. Fast Show'n jazzjuontaja). Ja kun vuoden viihdyttäjäksi valittu miespuolinen vieras yrittää olla hauska ja vitsailee Michael Jacksonin verranneen itseään Nelson Mandelaan, taas nähdään kameran zoomaavan Oprahin naamaan, Oprahin kääntävän katseensa kameraan ja sanovan opettavaisen painokkaalla äänellä: "And that's just WRONG."

Siinä vaiheessa rupesi pelottamaan kotiäitien ja työttömien puolesta. Pääasiassahan juuri nämä ryhmät katsovat televisiota keskellä päivää, ja tuollaista sontaa heille siellä tarjotaan. Yritä siinä sitten työttömänä pysyä yhteiskuntakelpoisena, ja kakkavaippoja vaihtaessa muistaa pitää itsensä aikuisena ja ajattelevana ihmisenä.

Miten minä selviän äitiyslomastani? Vähäisten yöunien ja jatkuvan huolehtimisen vuoksi hoitovapaalla ei varmaankaan jaksa oikein tutustua Dostojevskin tuotantoon, mutta onko tuo aivoja grillaava iltapäivätelevisio ainoa vaihtoehto puoli tuntia lepoa kaipaavalle äidille? Kykenenkö minä muutaman kuukauden kotonaolon jälkeen enää minkäänlaiseen älyä vaativaan työhön tai yhteiskunnalliseen toimintaan?

Tänään ajattelin paeta iltapäivägrilliä ja lähteä nauttimaan aurinkoisesta pakkaspäivästä Tukholmassa. Moderna Museet vaikutti olevan sopivan kävelymatkan päässä, ja vakiokokoelmaanhan pääsee ilmaiseksi sisään. Ehkä minä liityn äitiyslomallani uudestaan Kiasman ystäviin, onkohan se paikka vauvaystävällinen?

Skandinaavista sadetta

Hääpäivä on jo päässyt käyntiin, Erik istuu Tukholman yliopistolla luennolla ja minä lorvailen hotellihuoneessa nautiskellen riistohintaisesta 24 tunnin internetyhteydestä. Viikonloppuna sukuloitiin Tukholman Sollentunassa ja Upsalan Knivastassa, sunnuntaina taas tultiin itse Stockholm Cityyn. Enpä ole itse asiassa koskaan viettänyt Tukholmassa näin pitkää aikaa kerralla. Ainoat kaupunkivisiitittini ovat niitä muutaman tunnin risteilypyrähdyksiä, muuten Ruotsin-reissailuni on kohdistunut vain Upsalan seutuun ja satunnaiseen Lapin-matkaan.

No, onneksi täällä ei sentään pääse kadehtimaan länsinaapureita kivasta säästä, kun pilvet ovat olleet aivan yhtä synkkiä ja sade aivan yhtä märkää kuin Helsingissäkin. Eilen jaksoin vielä rämpiä päivällä kaupungilla ja tuhlata rahaa kenkiin ja muuhun mukavaan, mutta tänään pysyttelen suosiolla hotellin sisällä läppärin ja romaanin äärellä. Kunnes sitten tietenkin illalla lähdetään Södermalmille syömään jotain hyvää, niin kuin eilenkin.

Mikäköhän siinä muuten on, että aina Viking-risteilyillä pitää tallustella sen muutaman tunnin ajaksi tuonne vanhaan kaupunkiin ja Norrmalmin H&M-kauppakeskittymään? Södermalm olisi paljon lähempänä satamaa ja myös eilisen perusteella huomattavasti kiinnostavampi kaupunginosa. Vanhassa kaupungissa ei enää nykyään jaksa kiinnostaa muu kuin scifikauppa, vaikka onhan se varmaan nätti ja kaikkea. Mutta kun päiväsaikaan kaksi kolmesta vastaantulijasta puhuu suomea ja kaupoissa voi maksaa (ylihintaa) euroilla, ei siellä oikein jaksaisi hengailla.

Mutta niinhän minäkin eilen tein, ennen kuin pääsin Södermalmille. Kävelin hotellilta ensin shoppailemaan Norrmalmin kauppoihin ja ostin saappaat Din Skosta, ihan kuin niitä ei muka Suomessa olisi. Ja sitten pyrähdin vanhaan kaupunkiin, jossa tosin viivähdin vain scifikaupan valikoman tarkastamiseen menevän ajan. Enkä edes ostanut mitään, kun en ollut varma dvd-soittimemme kyvystä pyörittää USA:sta tuotuja levyjä. Pitänee lähettää Erik takaisin hakemaan se Blade Runner, kun se joulukuussa palaa kaupunkiin jatkamaan tuota kurssiaan.

Tukholman turuille humputtelemaan

Muutaman tunnin päästä voi taas jättää armaan Helsingin hetkiseksi, kun matkustamme Erikin kanssa Tukholman seudulle pienelle hääpäivälomalle. Erikillä sattui olemaan Tukholmassa työhön liittyvä kurssi, joten se saa matkat ja majoituksen ilmaiseksi. Itsekin pääsen punkkaamaan epäilemättä halvassa hotellihuoneessa käytännössä ilmaiseksi, joten vain yhden ihmisen lentojen hinnalla pääsemme ylläpitämään illuusiota matkailuharrastuksesta. Ja kun päivärahat otetaan huomioon, tästä reissustahan pääsee saamapuolelle! Köyhänäkin voi siis matkustaa, toim. huom.

Viikonloppu menee ensin sukuloimassa Sollentunassa, katsotaan miltä näyttää ruotsalainen lähiöidylli. Sunnuntai-illasta eteenpäin majoitumme hotellissa, jossa epävirallisten huhujen mukaan saattaisi peräti olla huonekohtainen internetyhteys. Mikäli oikein lykästää, saatan päästä raapustelemaan jotain blogiinkin Erikin istuessa luennolla.

Tai sitten vietän ansaittuja ylityövapaapäiviäni nukkuen ja lukien Kauko Röyhkää. Eläkäämme jännityksessä.

Herrmanneja maailma pullollaan

No niin. Tänään kävin sitten taas toimitusjohtajan kanssa pienen palkankorotusneuvottelun, mutta älkää kysykö miten se meni. Koska asia on nyt näillä näkymin loppuunkäsitelty, voidaan kaikki luurangot kaivaa esiin kaapista. Töissä en ole vielä uutista kertonut, mutta eihän kukaan sieltä kuitenkaan lue tätä blogia... Muille sidosryhmille teksti lieneekin jo vanhaa kauraa.

Herrmannien lukumäärä maailmassa on ensi keväänä lisääntymässä (jälleen, vastahan minusta tuli yksi pari vuotta sitten). Ohessa kuva uusimmasta tulokkaasta, jonka pituus kuvan ottamishetkellä oli jotain kymmenen senttimetrin luokkaa. Laskettu aika on 04.05.06, ainakin sen muistaa helposti.

Toisaalta yllättävän vaikeaa ja toisaalta yllättävän helppoa pitää raskaus salassa sen vähimmäissuosituksen eli kolmen kuukauden ajan. Kaverit arvaavat heti, jos kieltäytyy alkoholista ja briejuustosta, mutta vetoamalla ylitöihin ja väsymykseen ja pysymällä kotona kaikki säilyy autuaasti piilossa. Töissä kukaan ei huomaa yhtään mitään, ellei jotenkin erityisesti asiaan kiinnitä huomiota. Jos ei sitä aurajuustoa otakaan leivälle, niin kukapa sitä jaksaisi huomata

Vaikeinta on yksinkertaisesti pitää suunsa kiinni jostain näin isosta asiasta. En voi ikinä ymmärtää naisia, jotka mieluiten pitävät asian salassa niin kauan kuin se vatsan koon puolesta on mahdollista. Miten kukaan voi olla hölisemättä moisesta asiasta, ainakaan jos lapsi on odotettu ja suunniteltu? En minä ainakaan!

Niinpä olikin kätevää viettää kolme viikkoa heti alkuraskaudesta siellä Kuubassa, jossa kukaan ei kysellyt eikä kenellekään tarvinnut selitellä mitään. Tosin siinä vaiheessa kun huomasin, ettei mikään ruoka pysy sisällä ja iso osa matkasta meni vesiklosetin puolella, se kätevyys tuntui kiistanalaiselta... Yrittäkääpä itse aamu(ja päivä- ja ilta- ja yö-)pahoinvoinnissa matkustaa kuoppaisilla kuubalaisteillä jousittamattomissa (tai vaihtoehtoisesti liian hyvin jousitetuissa) autoissa auringon paahteessa. Minä kärsin matkapahoinvoinnista normaalistikin ja popsin lääkkeitä, nyt autuaat pilleritkin ovat kiellettyjä.

Kun pahoinvoinnista on hiljalleen päästy eroon, on tilalle astunut väsymys. Sysimusta sää ei varmasti helpota asiaa, kun mikään määrä yöunta ei tunnu riittävältä. Harvoinpa olen näin kiltisti mennyt sänkyyn ennen iltayhdeksää ja nukahtanutkin heti, mutta eipä siitä tunnu apua olevan. Illalla töiden jälkeen olo muistuttaa lähinnä zombieta, kun ei jaksa muuta tehdä kuin lojua tyynyllä ja katsella televisiosta jotain mahdollisimman aivotonta. Luojan kiitos Muotidiili on alkanut!

Tästäkin illasta on jälleen tulossa aivotonta löhöilyä, kuinkas muutenkaan. Yllätyksekseni sain eilen maalattua triptyykin kolmatta osaa hieman, päämääränä saada koko pläjäys valmiiksi reilun kolmen viikon päästä järjestettäviin tupareihin mennessä. Saa nähdä, miten tällainen aikataulujen asettaminen toimii. Ylihuomenna kyllä lähden Tukholmaan muutamaksi päiväksi, joten seuraavana viikonloppuna edistystä ei ainakaan tapahdu.

No, eipä se taida niin vakavaa olla. Maalaan ja teen kaikkea kivaa sitten, kun jään äitiyslomalle. Right...

Edistystä harrastuksissa

Nyt näyttäisi siltä, että maalausharrastus on taas nousemassa pinnalle. Takana on Kuuban matka ja sen aiheuttama väsymys, sekä ennen kaikkea muutto ja tavaroiden uuden paikan löytäminen. Nyt kun olen kuitenkin saanut niin paljon aikaiseksi, että levitin keskeneräiset tauluni työhuoneeseen, voisi harrastus taas jatkua.

Muutosta on aina paljon hyötyä vanhojen tavaroiden kannalta. Nytkin tavaroita pakatessani ja purkaessani kävin mm. läpi vanhoja luonnoksia, ja löysin vuosien takaisen vesivärikyhäelmän. Yllätyksekseni tuo luonnos sattui osumaan hyvin yksiin valmistelemani triptyykin kanssa, ja antoi mainion ratkaisun kolmannen osan ongelmaani. Nyt olen saanut jo hiilellä luonnosteltua kolmannenkin taulun kankaalle, pitäisi vain päästä maalien kanssa vauhtiin.

Eipä tämä tietenkään vielä tarkoita sitä, että oltaisiin jo selvillä vesillä. Kaksi ensimmäistäkin triptyykin osaa ovat vielä kesken, ja tauluja penkoessani löysin vielä yhden keskeneräisen väkerryksen, jonka voisin viimeisteltynä hyvinkin ripustaa työhuoneen seinälle. Nimittäin nyt kun huoneita on tullut lisää, ei kaikille seinille riitä esiintymiskelpoisia maalauksia. Tuosta vanhasta voisi kuitenkin saada jotain aikaan, se nimittäin sopisi hyvin yhteen työhuoneen uuden maton sekä yhden vanhan taulun kanssa. Noin niin kuin värien puolesta ainakin.

Siispä minulla on monta maalausprojektia kesken, mutta ainakin kaikkiin niihin on nyt ideoita. On se kai parempi kuin monta tylsää keskeneräistä taulua, joiden jatkaminen ei edes kiinnosta. Sellaistakin sattuu. Nyt kun olen päättänyt olla tekemättä (kovinkaan paljon) ylitöitä, luulisi jopa arki-iltoina löytyvän aikaa harrastuksille. Paisuva syysväsymys on tietenkin jo harrastus sinänsä.

Musiikki on kaupallista

Päivän Kauppalehti onnistui jälleen hämmästyttämään, tällä kertaa kirjoittaessaan Nightwishista. Kyllä, tämä koko Suomea kohahduttava uutinen on saanut myös lähes aukeaman verran tilaa Kauppalehdestä.

Tapansa mukaan lehti ottaa luonnollisesti taloudellisen näkökulman tähänkin teemaan, sehän on talouslehden tehtävä. Toimittaja Essi Lindqvistin kirjoittama kommentti Tarja Turusen lähdöstä on kuitenkin hämmästyttävän kyyninen.

Minä en itse halua ottaa mitään kantaa kiistaan Tarja vs. Tuomas, en tiedä kuinka bisnes-orientoitunut Tarja todella on tai kuinka sydänverellä työtään Tuomas todella tekee. Lindqvistin mielestä Tarja on kuitenkin oikeassa, koska bisnestähän se kaikki vain on. Minun tulkintani mukaan kommentissa hieman jopa irvaillaan naiivien bändin poikien kustannuksella, lainataanhan siinä Kauppalehden ideologiaa ilmeisesti vastustava pätkä Holopaisen suusta: "henkisen korvauksen pitäisi olla aina maallista arvokkaampi".

Lindqvist uskookin, että Tarja pärjää, koska Tarja on karismaattinen. Ja ilmeisesti ennen kaikkea siksi, että Tarja haluaa rikastua, mikä on aina ihailtava piirre ihmisessä.

Voipa toki olla, että Tarja todella ymmärtää rahan päälle, haluaa sitä lisää ja saa sitä lisää, kun taas bändin pojat kuihtuvat kasaan naiivissa ideologiassaan. Mutta onko se oikeasti kaikki, mitä on? Onko musiikkiteollisuus todellakin vain bisnestä bisneksen joukossa? Eikö ole edes mahdollista, että joku oikeasti haluaa tehdä taidetta, ilmaista itseään? Eikö musiikki ole mitään muuta kuin rahanarvoinen kulutushyödyke? Ei ilmeisesti ainakaan Kauppalehden näkökulmasta.

Kotinetin autuutta ja kotibileitä

Netti tuli viimeinkin eilen illalla kotiin, ja sen ansiosta voinkin nyt istua lauantaiaamuna kahdeksalta kirjoittamassa blogia. Hämmästyttävää.

Heräsin hieman ennen kahdeksaa, luulisin, ja säikähdin yläkerrasta kuuluvaa mölyä: huonoa musiikkia ja puheensorinaa. Täällähän piti olla hyvä äänieristys! En usko, että Vaasankadulla ei muka koskaan olisi järjestetty bileitä, mutta siellä emme kuitenkaan paksujen kiviseinien ansiosta kuulleet koskaan mitään muuta kuin tupakointiparvekkeella kävijöiden meteliä. Kauhistus! Onko täällä sittenkin ohuemmat seinät?

Sitten huomasin olevani muutenkin varsin virkeä, en kai vain vieläkään osaa oikein nukkua uudessa kodissa. Jokainen yö on tähän mennessä ollut hieman katkonainen, toivottavasti tässä joskus oppii tavoille.

No, virkeä kun olin, kävin parvekkeella tarkistamassa, josko möly tulisikin yläkerran naapurin parvekkeelta. Ja sieltähän se! Oletettavasti baarista palannut porukka oli vetäytynyt parvekkeelle auringonnousua katsomaan ja pitämään hauskaa. Se oli aikamoinen huojennus, kyllähän nyt heti makuuhuoneen ikkunamme yläpuoliselta parvekkeelta möly kantautuu makuuhuoneeseen, se on vain normaalia. Joskus jatkossa, jos meteli käy sietämättömäksi, riittää siis vain pyytää bilettäjiä siirtymään sisätiloihin. Itse bileitä kun en kehtaisi keskeyttää.

En ole koskaan joutunut valittamaan naapureistani, tai ehkä en ole kehdannut. Kuunnellessani kavereiden kertomuksia kauhunaapureista tarinat tuntuvat kyllä sen verran hurjilta, ettei minulla ole koskaan ollut vastaavia ongelmia.

Eikä yksikään naapuri ole koskaan valittanut mistään minun tekemisistäni, niin hämmästyttävältä kuin se kuulostaakin. Valmistujaisbileissäni alakerran naapuri kyllä tuli pimputtamaan ovikelloa, mutta kävikin ilmi, että häntä häiritsevä meteli tuli jostain aivan muualta. Meidän bileitämme hän ei ollut kuullut ennen kuin vasta porraskäytävässä, ja sillä perusteella suunnistanut ovellemme. Sellainen oli Vaasankadun äänieristys!

No, täällä on nyt asuttu viikon ajan. Katsotaan, millaiseksi talon metelitaso muodostuu. Yllätykseksemme tässä talossa on kävellyt vastaan hyvin paljon 20+-ikäistä porukkaa, vaikka voisi kuvitella tämän vetävän puoleensa enemmän perheitä ja 30+-väkeä (kuinka moni parikymppinen perheetön opiskelija asuu kolmiossa?). No, se tietänee vilkkauden lisäksi myös suvaitsevaisuutta toisten vilkkaudelle....

Hätä kädessä

Nyt alkaa jo hieman paniikki kasvaa: netti ei ole vieläkään saapunut kotiin (vai tietoyhteiskunta), eikä töissäkään ehdi työnteolta surffailla. Blogi alkaa kuolla käsiin, kun mistään ei ehdi kirjoittamaan. Miten nykyään voi vielä olla mahdollista, että laajakaistan saapuminen kestää vähintään kolme viikkoa? Miten ihminen ylläpitää yleissivistystään ja sosiaalisia taitojaan, kun yhteydet ulkomaailmaan on katkaistu?

Parempia aikoja odotellessa, takaisin töihin.

Työpaikkakulttuurin yllättävä avoimuus

Tänään kokeilin jotain, mitä en ole ennen yrittänytkään: menin puhumaan Toimitusjohtajalle. Ihan totta, en ole vastaavalla tavalla kävellyt Toimitusjohtajan luo ja esittänyt asiaani, en, vaikka meillä on avokonttori eli Toimitusjohtaja istuu samassa tilassa oman pöytänsä äärellä.

Kokemus oli yllättävän miellyttävä, vaikka olin etukäteen vähän jännittänyt. Meillä töissä kun on ollut pienoista kaaosta viime aikoina, ja sairaslomalle jääneen esimieheni minulle antama lupaus ylennyksestä on jäänyt roikkumaan jonnekin limboon. Nyt en enää kuitenkaan kestänyt odotusta ja jännitystä (puhumattakaan uhkaavasti lähestyvästä uuden kämpän entistä korkeammasta vuokrasta), ja marssin Toimitusjohtajalle kertomaan haluavani ja tarvitsevani kyseisen ylennyksen.

Osittain tästä ansiosta alkoikin heti tapahtua: Toimitusjohtaja kuunteli ymmärtäväisenä ja kutsui uuden esimieheni heti pieneen neuvotteluun. Eipä kestänyt kuin puoli tuntia, ja ylennys oli minun, vieläpä takautuvasti kuluvan kuun alusta.

Kunpa olisin tiennyt kaiken olevan oikeasti noin helppoa, olisin mennyt Toimitusjohtajan juttusille jo aiemmin! Seuraavaksi pitänee sitten marssia sinne pyytämään palkankorotusta jo ylennyksen mukana tulevan lisäksi, kun on kerran vauhtiin päästy.

Tämähän on suorastaan huumaavaa!

Puuhaa on riittänyt

Syksy on taas tullut, eli tekemistä on ollut aivan riittämiin. Kuubasta palattuani olen paiskinut ylitöitä, lukenut tenttiin sekä järjestellyt ja pakannut tavaroita ensi lauantain muuttoa varten. Tässä syksyssä on taas kaikki potentiaali tekemisen sietämättömään keveyteen, eli voisin taas löytää itsestäni pienen työnarkomaanin. Ehkä muuton jälkeen saan lisättyä tähän aikatauluuni vielä maalaamisen... Triptyykki on yhä kesken.

Kavereita en ole juurikaan ehtinyt näkemään, eli jostain on täytynyt leikata. Nyt olen myös väsyneempi kuin muistan viime syksynä olleeni: töistä palatessani nukahdan yllättävän usein junaan, vaikken koskaan nuku kulkuneuvoissa. Se hieman häiritsee tenttiinlukua, sillä nukahtamispisteessä on vaikea sisäistää kirjan asioita. Monta muuta asiaa väsyneenä voi kyllä tehdä, kuten esimerkiksi töitä.

Saa nähdä, kuinka kauan tätä kestää. Töissä on ennenkokematon työvoimapula ikävän tapaturman ja muiden äkillisten lähtijöiden vuoksi, mutta nyt olemme saaneet rekrytoitua lisää väkeä. Uutukaisille voi varmaan kohta sysätä jo suuret taakat harteilleen, jotta me vanhat pääsemme taas normaaliin työaikarytmiin. Tentti on parin viikon kuluttua, mutta voihan sen jälkeen aina ryhtyä lukemaan seuraavaan tenttiin. Muutto on nyt viikonloppuna, mutta eiköhän tavaroiden järjestelemisessä mene vielä tovi. Minä kun en halua jättää kämppää sekaisin, uudessa asunnossahan on parasta juuri sisustaminen! No, rahaa sentään ei ole Kuuban matkan ja takuuvuokran jälkeen yhtään, eli kovin yltiömäiseksi ei sisustuspuuhani pääse.

Jotta tämä kaikki olisi mahdollista, täytyy minun lopettaa tämä turhanpäiväinen raapustelu toistaiseksi.

Suomi ja loputkin Kuubasta

Eilen perjantaina palattiin sitten lopulta Suomeen, ja aikaerorasitus vaivaa nyt aika lailla. Huolimatta vuorokauden kestäneestä matkustuksesta lähes kokonaan ilman unta (en osaa nukkua lentokoneessa) sain kotona unen päästä kiinni vasta Kuuban aikaa 10-11 maissa illalla eli Suomen aikaa 5-6 maissa aamulla. Tänään herätyskello herjasi ensimmäisen kerran puoliltapäivin, mutta ylös sängystä pääsimme vasta kahden jälkeen. Uni ei tietenkään riittänyt, mutta ehkä tänään pääsisi nukkumaan vähän aiemmin.

Bloggaus jäi sitten loppumatkasta kokonaan väliin. Nettikahviloiden etsiminen on oma työnsä, lisäksi netin käyttö on Kuubassa varsin kallista nopeuksiin suhteutettuna: kuuden dollarin tuntimaksulla pääsee leikkimään puhelinlinjoja käyttävällä modeemilla, ja kaista on pahimmassa tapauksessa vielä jaettu 4-5 koneen kesken. Kerrankin jouduin odottelemaan 15 minuuttia pelkästään sähköposti-ikkunan avautumista. Yritä siinä nyt sitten blogata ja lukea posteja.

Viimeksi kirjoittelin Guardalavacan turistirannoilta. Kyseessä oli siis paikka, jossa kuubalaisia näkyi ainoastaan tarjoilijan, taksikuskin ja hotellivirkailijan uniformuissa. Guardalavacasta lähdettiin lyhyen taksikyydin jälkeen liftaten kohti päinvastaista paikkaa, eli kuubalaisten omaa lomakohdetta Silla de Gibaraa. Tänne leirintäalueelle matkatessamme emme tosin tienneet sen olevan nimenomaan kuubalaisten oma paikka, sellaisesta ei Lonely Planet nimittäin hiiskunut mitään.

Kun poliisi oli ensin antanut sakot meitä kuljettaneelle kuubalaiskuskille (turistien ottaminen kyytiin on laitonta), pääsimme perille leirintäalueelle kuullaksemme ei-oota. Alueella ei kuulemma ole yhtään tilaa, ja meidän tulisi kääntyä takaisin. Avulias kuskimme kuitenkin jäi kanssamme inttämään, sillä paikka ei todellakaan näyttänyt täydeltä. Lopulta saimmekin leirintäalueen henkilökunnan ylipuhuttua, ja saimme käyttöömme pari huonetta. Meitä ei olisi millään haluttu ottaa alueelle, sillä se oli vain kuubalaisten käytössä. Emme sitten saaneetkaan mm. käydä syömässä vuorilla sijaitsevan leirintäalueen näköalaravintolassa, vaan jouduimme syömään ateriamme kioskin luo roudattujen muovipöytien ääressä. Näkoalaravintolan tarjoilija selitti hieman nolona, että tässä toisessa "ravintolassa" meillä olisi paljon paremmat olot ja parempi ruoka. Ruuasta en sitten tiedä, mutta aikamoinen apartheidmeininki siellä oli... Käänsimme kulkiessamme varsin monet päät.

Oli kuitenkin hauska viettää yksi yö siellä metsän ja vuorien keskellä, pojat kävivät vielä tutustumassa kuulemma hienoihin luoliinkin. Olin viisastunut Trinidadin kansallispuiston kiipeämisurakasta, enkä lähtenyt väsyksissäni tavoittelemaan luolia jossain vuorilla. Se olikin hyvä päätös, sillä erään paikallisen ystävällisen perheenisän vakuuttelut reitin helpoudesta ("kannoin yksivuotiasta poikaani selässä koko matkan, ei se ole paha nousu!") osoitteutuivat hienoiseksi machoiluksi.

Yksi hyvä puoli paikan turistittomuudessa oli autenttisuuden lisäksi hinta. Vaikka toki maksoimme kaikesta monta kertaa paikallisia enemmän, ei henkilökunnalla tuntunut olevan muun maan kaltaista otetta turistirahastukseen. Siinä missä tavallinen huone kuubalaisessa kodissa maksaa turistille yleensä 15-20 dollaria, maksoimme me huoneestamme viisi dollaria. Ateriat perheessä ovat olleet siinä 6-8 dollarin tienoilla per henki, tuolla me kolme maksoimme illallisesta yhteensä viisi dollaria. Ja seuraavana päivänä saimme paikallisten tavoin ilmaisen bussikyydin takaisin Holguinin kaupunkiin.

Holguinista jatkoimme viimeiseen kohteeseemme eli Santiago de Cubaan. Koko matkan olimme kuulleet pahoja uhkailuja siitä, miten kuumaa Santiagossa oli. Vaikka kuubalaiset itsekin tuntuivat kärsivän loppukesän kuumuudesta, muistivat he aina huomauttaa Santiagon olevan vieläkin kuumempi kaupunki. Ja kyllähän Santiagossa päivisin olikin vähintään 35 astetta, siinä missä muualla oli 32-33 astetta. Mutta ilmeisesti kosteusprosentti oli alhaisempi ja mereltä käyvä tuuli vilvoittavampi, sillä meillä oli kaupungissa varsin miellyttävä olo.

Casa particularimme emäntä oli puhelias ja huolehtivainen, ja itse kaupunki oli taas kerran yllätys. Havanna yllätti ränsistyneisyydellään ja pilaantuneella hajullaan, Cienfuegos siisteydellään, Trinidad keskiaikaisilla mukulakivikaduillaan ja turistilaumoillaan, Sancti Spiritus turistien puutteellaan ja tyylikkäillä ravintoloillaan, Camaguey miellyttävällä ilmastollaan ja espanjalaisuudellaan, Holguinin provinssin Guardalavaca töykeillä brittituristeillaan ja Silla de Gibara paikallisuudellaan ja lopulta Santiago eurooppalaisuudellaan. Keskustassa Santiago olisi voinut olla mikä tahansa espanjalainen tai italialainen kaupunki, vaikka toki heti ydinkeskustan ulkopuolella kuubalainen arkkitehtuuri (=korkeintaan kaksikerroksiset talot ja kadulle avoimet ovet ja ranskalaiset ikkunat) ja elämä kaduilla puski taas läpi kera yleisen ränsistyneisyyden.

Santiagosta lähdimme kolmen yön ja päivän jälkeen bussilla takaisin Havannaan. Turistiyhtiö Viazulin bussit olivat kautta matkan yllättävän miellyttäviä, ja 16 tunnin ajomatka sujui huomattavasti mukavammin kuin myöhemmin tullut yhdeksän tunnin lentomatka Havannasta Amsterdamiin. Penkit olivat pehmeämpiä ja kallistuivat alemmas, maisemat kiinnostavampia ja välillä pääsi ulos jaloittelemaan.

Havannassa yövyimme yhden yön Vedadon hienostoalueella casa particularissa, kun taas viimeiseksi yöksi valitsimme luksusta. Meidän kolmen poppoota ei ole mittavalla omaisuudella siunattu, ja Kuuba saattoikin olla yksi ainoista maista, joissa meilläkin oli varaa yhteen yöhön viiden tähden hotellissa. Tähän mahdollisuuteen tuli siis tarttua, ja siirryimme heti viimeisen kokonaisen päivän aamiaiselta läheiseen Hotel Nacionaliin. Olihan se miellyttävää luksusta, mutta viihdettä oli tarjolla kehnosti.

Erik moitti minua siitä, että olin ilmeisesti odottanut menoa kuin ruotsinlaivalta. Ja tottahan se kai oli: ajattelin hotellin sisältävän villejä baareja ja ainakin yhden sädehtivän yökerhon, jossa voi salsata auringonnousuun. Järkytys oli kova, kun tajusin, ettei paikassa ole ainoan ainutta yökerhoa! Rommin juomiseen ja sikarien poltteluun soveltuvia baareja ja hyviä ruokailuravintoloita kyllä löytyi, mutta ainoa iltaviihde oli maltaita maksava kabaree-show. Ja sekin päättyi jo kymmeneltä illalla. Onhan vaikea uskoa, että Kuuban kaltaisessa tanssia ja koko kansan musiikillista ilonpitoa pursuavassa maassa paras hotelli ei tarjoa yökerhoa salsaajille. No, eipä sielläkään varmaan niitä kuubalaisia näy kuin palvelusväen joukossa.

Tähän päättynee kronologinen Kuuba-reportaasi. Jatkossa pitää sitten vain viitata asioihin sitä mukaa, kun ne tulevat mieleen. Kovalevyllä on vielä monta jaksoa Salaisia kansioita ja muuta tv-hömppää kolmen viikon ajalta, ehkä niiden avulla tämä viikonloppu ja aikaerorasitus menevät ohi sutjakkaasti.

Hiekkarannalla on kuumaa

No, ei sielta Camagueysta sitten tullutkaan kirjoitettua, kun ainoa Lonely
Planetin tuntema nettikahvila oli sulkenut ovensa. Kuuban kolmanneksi
suurin kaupunki oli muuten kuitenkin erinomainen kokemus, mika ei johtunut
valttamatta pelkastaan itse kaupungista. Meidan casa particularimme oli
lahinna neljan tahden hotellin tasoa, ja isantaperheen taikomat ateriat
olivat taivaallisen hyvia ja valtavan runsaita. Saatila myos helli meita:
sina yhtena paivana, kun kiersimme kaupungilla, oli pilvista ja sateista
eli viileaa kuubalaisten standardien mukaan.

Ilma on ylipaansa ollut aika outo taalla. Rannikolla on melko puhdas
paivailmasto, eli joka paiva on samanlainen saa. Se tarkoittaa aurinkoa
koko paivan, kunnes loppuiltapaivasta ryhtyy satamaan ja salamoimaan.
Cienfuegosissa nahtiinkin komeimmat salamat, jotka kuulemma olivat
Yhdysvaltoja runnelleen Katrinan heijastuksia. Koko taivas olikin
tuntikausien ajan kuin strobovaloilla koristeltu disko.

Se Rita-myrskykin on kuulemma yltynyt hurrikaaniksi asti, ja Havannassa
evakuoitiin ihmisia. Meita se ei enaa taalla saaren itapaassa liikuttanut,
mika on ehka ihan hyva. Vaikka olisihan se ollut kiva nahda oikea
trooppinen myrsky.

Camagueyn jalkeen jatkoimme Holguiniin, jossa olimme vain yhden yon.
Tanaan matka nimittain suuntautui kohti Playa Guardalavacaa, pohjoisrannan
turistihelvettia. Taalla onkin paljon oykkaroivia brittituristeja ja
kalliita hotelleja.

Meidan oli tarkoitus seikkailla tanne Lonely Planetin ohjeiden mukaan:
loikata kuorma-auton lavalle Holguinista, ajaa silla Santa Luciaan ja
liftata loppumatka. Tanne rannalle paasy kun on turisteille melko vaikeaa:
paikalliset eivat saa antaa turisteille kyytia tanne, eika busseihin myyda
turisteille lippuja. Ainoa laillinen vaihtoehto olisi siis mittarilla
toimiva taksi, mika ei todellakaan ole halpaa.

Meidan seikkailumme vain osoittautui hieman liian helpoksi: kielloista
huolimatta nousimme paikalliseen bussiin, joka osoittautuikin
ilmastoiduksi ja pehmustetuksi unelmalaitokseksi ja toi meidat vajaan
kymmenen kilometrin paahan kohteestamme. Siina nostimme peukalon pystyyn,
ja noin kahden minuutin kuluttua meidat poimi kyytiin toinen bussi: aivan
tyhja ilmastoitu turistibussi, joka oli matkalla rannalle hakemaan jotain
charter-seuruetta. Eli matka ei ollut kovinkaan epamiellyttava, saa nahda
miten taalta paastaan huomenna pois...

Poistumista ennen taytyy kuitenkin paasta sukeltamaan. Aika kallista
lystiahan se nain aloittelijalle on, 90 dollaria peruskurssista ja yhdesta
matalan veden sukelluksesta. Mutta onhan se lysti koettava, sen verran
upean nakoista tuo turkoosi vesi on. Enka mina ole koskaan ennen
sukeltanut, sen taytyy olla jotain todella hienoa.

Tama internet on osoittautunut kaikkia edellisia hitaammaksi, joten
taytynee taas lopetella talla eraa. Ehka joskus matkan jalkeen saan
paikattua kaikkia naita aukkoja, kun mieleen tulee hiljakseen kaikkia
yksityiskohtia ihanan laajakaistan aaressa.

Morjens.

Kuubasta kuuluu taas

Tauosta ei pitanyt tulla aivan nain pitkaa, mutta toimivan netin loytaminen
on yllattavan vaikeaa. Luvattuihin aukioloaikoihin ei kannata luottaa
silloinkaan, jos jonkin paikan sattuu bongaamaan... Mutta taalla sita
onnellisesti ollaan, viela edellistakin hitaamman nettiyhteyden aarella.

Viimeksi oltiin saavuttu hiljattain Cienfuegosiin, josta matka jatkui
sitten Trinidadiin ja lopulta tanne Sancti Spiritukseen. Trinidad oli kumma
paikka: taynna turisteja muttei sitten paljon muuta. Joka puolella nakyi
jostain syysta hollantilaisia, eika asiaan ehditty loytaa selitysta.
Cienfuegosissa oli paljon nuoria norjalaisia kielikurssimatkalla, mutta
Trinidadin hollantilaisissa oli kovin monenikaista porukkaa.

Turistikaupungin henki nakyi Trinidadissa heti turistibussin kaartaessa
kaupunkiin (Kuubassahan on kaksi bussiyhtiota: toinen kuubalaisille ja
toinen ulkomaalaisille). Bussiasemalla oli aidan takana kymmenittain
huoneita (casa particular) seka yksityisravintoloita (paladar) tarjoavia
pienyrittajia, kaduilla taas ei voinut valttya sinnikkailta
sikarikauppiailta.

Turistien ja naiden saalistajien parveilusta huolimatta Trinidadista oli
kuitenkin hyvin vaikea loytaa ravintolaa, ja parhaaksi vaihtoehdoksi
nousikin toistuvasti oman casa particularimme isantaperheen tarjoamat
sapuskat.

Trinidadin reissun kohokohta taisi olla vierailu kansallispuistossa, vaikka
minun kaltaiselleni liikuntaa harrastamattomalle laiskurille parin tunnin
kiipeaminen takaisin ylos laaksosta tuntui valilla jopa kohtalokkaalta.
Nakymat vuorilla olivat kuitenkin hienot, ja laakson pohjalla sai
polskutella ihanan viilean vesiputouksen alla. Oli se kaiken sen tuskan
arvoista! Lisaksi oli ihana paasta hetkeksi pois kaikesta ihmisen luomasta
saasteesta, vaikka turistit olivatkin valitettavasti onnistuneet roskaamaan
lahjakkaasti myos vesiputouksen ympariston.

Eilen saavuttiin sitten Sancti Spiritukseen, joka poikkeuksellisesti ei
sijaitse meren rannalla. Tama provinssin paakaupunki taas vaikuttaa
Trinidadin vastakohdalta: olemme lahes ainoat turistit kaupungissa, joka on
kuitenkin pullollaan laadukkaita ja tilavia ravintoloita. Eraan joenrannan
ravintolan tarjoilijatar kuitenkin kertoi, etta taalla alkaa turistisesonki
vasta lokakuun puolessavalissa ja kestaa toukokuuhun. Ilmeisesti kaupunki
tayttyy turisteista tuolloin, tosin on taalla nytkin paikallisten ansiosta
ihan vilkas yoelama (toisin kuin Trinidadissa). Paikallisilla ei kuitenkaan
ole varaa kaupungin ravintoloihin...

Tuo kahden kerroksen elama onkin taalla Kuubassa jotenkin alleviivattua.
Ainahan hieman koyhemmissa maissa on turisteille erilainen palvelu ja
tarjoilu kuin paikallisille, mutta taalla se kay lapi aivan kaikesta.
Ulkomaalaisille ja paikallisille on ne eri bussilinjat, eri hotellit, onpa
taalla jopa eri valuutta. Vaihdettavat pesot ovat dollarin arvoisia ja
kuubalaiset pesot 24-osa tasta, ja ravintoloissa ulkomaalaisille kannetaan
tietenkin eteen vain dollarimenu. En tieda, kuinka paljon paikalliset
maksavat ruuastaan, mutta saattaapa olla jopa sama hinta dollaripesoissa ja
kuubapesoissa. Se ainakin tukisi ajatusta kymmenen dollarin
kuukausipalkasta.

No, josko tama taas talla kertaa riittaisi. Seuraavaksi suuntaamme
Camaguayhin, maan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, josta varmaan loytyy
myos nettikahviloita.

Terveisia Cienfuegosista

Ensimmainen kerta netin aaressa Kuubassa, mitakohan kaikkea tahan nyt
pitaisi tunkea. Torstai-iltana saavuttiin Havannaan, ja nyt tanaan
maanantaina on tultu Cienfuegosiin.

Kulttuurishokki iski heti torstaina, kun ajettiin taksilla Havannan vanhaan
kaupunkiin. Enhan mina ole koskaan ollut Euroopan ulkopuolella, joten
paikallinen kulttuuri on todella uutta. Kaikki aistit saivat iskun: kuumuus
oli sietamatonta, hajut ihmeellisia (ja aika pahojakin), talot
ransistyneita ja ihmiset aanekkaita ja sosiaalisia. Kylla pienta tyttoa
kaukaa Suomesta hieman taisi jopa pelottaa.

Heti ensimmaisena kokonaisena paivana tutustuimme kuitenkin jo
paikallisiin, eihan taalla voi silta valttya. Huijarit tietenkin tulevat
juttusille ja yrittavat kaupata "aitoja" sikareita, mutta joukosta loytyy
myos vilpittomia ihmisia. No, kylla jokaisella tuntuu olevan oma lehma
ojassa, mutta se on ihan ymmarrettavaa.

Yksikin tapaamamme laaketieteen opiskelija ja reilun yksivuotiaan lapsen
isa kertoi paikallisten laakareiden ansaitsevan 10 dollaria kuussa (samalla
kun poliisit saavat 40 dollaria), kun taas valtio maksaa lapselle maidon
vain yksivuotiaaksi saakka. Keskustelun paatteeksi kavimmekin ostamassa
taman tyypin kanssa pussillisen maitojauhetta, joka kestaa kuukauden ajan.
Hinta: 5 dollaria.

Tavallisella palkalla taalla ei siis eleta herroiksi, ja suurimmalla osalla
tuntuukin olevan omia sivubisneksiaan. Toki valtio kustantaa kaikille
asunnon ja perusruuan, mutta vahankaan tarpeettomat tuotteet ovat jo
saavuttamattomissa.

Tai silta se tuntui ainakin Havannassa. Tanaan Cinfuegos on nayttanyt aivan
erilaiselta. Taalla ei haise pahalta, saastetta ei ole (no, eihan
ihmisiakaan ole kuin reilu 100 000 verrattuna Havannan kahteen miljoonaan)
ja talot ovat paremmassa kunnossa. Kavelykadulla on lansimaisen nakoisia
kauppoja eika sikarikauppiaita ja laittomia takseja pyori jokaisen turistin
ymparilla samaan tapaan kuin Havannassa.

Mutta kuumuus on taalla vielakin pahempaa kuin Havannassa, mista sitten
johtuu. Eihan bussimatka kestanyt kuin kolme tuntia, joten merkittavasti
etelampana tama kaupunki ei ole. Ehka kosteutta on enemman, tuulta
vahemman, en tieda. Aika tuskaahan tama on. Onneksi vuokraamassamme
asunnossa on kelvolliset ilmastointilaitteet ja jaakaapissa kylmia juomia...

No, olisikohan nyt aika paastaa Erik koneelle lukemaan sahkopostia.
Raportoin taas lisaa joskus ehtiessani, eli en ehka kovinkaan pian.

Kylmä syksy jääköön hetkeksi

No niin, reilun kuuden tunnin päästä pitäisi jo herätä, sillä kahdeksan tunnin päästä pitäisi jo istua lentokoneessa matkalla Amsterdamiin. Amsterdamissa taas voisi käydä syömässä, siellä kun pitää odottaa kuusi tuntia ennen Havannan-koneen lähtöä.

Otin töistä lomaa jo tänään, mikä olikin välttämätöntä. Tarkoitus oli tehdä kaikenlaista, mm. kerrata espanjan kielioppia ja käydä piipahtamassa kansantaloustieteen luennolla. Nämä jäivät kuitenkin väliin, kun puuhaa riitti muutenkin. Kaikenlaisten pikkuasioiden pakkaaminen vie ihan järkyttävän paljon aikaa, kun samalla pitää ajella säärikarvoja ja ajastaa dvd-tallentimeen kaikki suosikkisarjat tulevalta kolmelta viikolta. Ja tavata kavereita läksiäismerkeissä.

Ja hommata uusi vuokrakämppä! Kävimme tänään katsomassa kivaa kolmiota Lintulahdenaukiolta, ja pitihän se sitten samalla ottaa. Yksi huone lisää ja oma sauna oli jo houkuttelevaa, ja kun asunto ja koko talo olivat erinomaisessa kunnossa ja autonkin saa kellariin halliin turvaan, ei tarvinnut kovin pitkään miettiä. Nyt on sitten jotain mukavaa odottamassa, ettei ole kurja palata Kuubasta. No, onneksi ei tarvitse ihan heti paluun jälkeen muuttaa, vaan vasta parin viikon päästä.

Katsotaan nyt, kuinka paljon sieltä Kuubasta tulee blogattua. Toivottavasti ainakin silloin tällöin päästään koneen ääreen, mutta minä en ole kovin paha netti- tai sähköpostiaddikti. Eli en nyt ihan joka päivä yritä löytää nettikahvilaa.

Herrmannin perheen blogiedustus paranee

Herrmannin perheen Suomen-pesäkkeen blogiedustus tuplaantui kerralla, kun siippani Erik on viimein saanut aikaiseksi tuottaa sisältöä jo pidemmänkin aikaa mietintämyssyssä muhinoineeseen blogiinsa. Erik pitää Blackest Metal –bloginsa kuitenkin selkeällä asialinjalla, eikä lähde jutustelemaan mitään hölmöjä kuulumisia. Erik ei myöskään pidä julkisuudesta, ainakaan vääränlaisesta sellaisesta, joten ei sitten kerrota kenellekään.

Iki-ongelmia

Väliin pieni tietopala: iki-osoitteeni näyttävät tekevän temppuja, eli kumpaankaan iki-osoitteeseeni lähetetyt viestit eivät näytä koskaan saapuvan perille. Jos joku sattuisi siis tavoittelemaan minua, suosittelen etunimi piste sukunimi ät helsinki piste fi -osoitteen käyttöä.

On muuten ahdistavaa huomata kadottavansa viestejä, varsinkin, kun bittiavaruuteen häviävät postit eivät näköjään edes tuota lähettäjälle virheilmoitusta. Kuinkakohan monen onneni ohi olenkaan tänään ja eilen kävellyt, kun postit eivät ole tulleet perille?

Elintaparentun aamuaskareita

Aamun Kauppalehti olisi heittänyt kahvit väärään kurkkuun, ellen olisi juuri ehtinyt jo lopetella sitä kolmatta kupillistani. Etusivun otsikko ”Esko Aho vaatii elintaparenttuja maksamaan omat sairastelunsa” oli kieltämättä toimittajilta aika polemisoiva valinta, muttei Esko natsi-Ahonkaan oma retoriikka tainnut ihan siitä sovittelevimmasta päästä olla.

Pitää äkkiä varata se mielessä pyörinyt hammaslääkäriaika ihan perustarkastusta varten, kohta joudun varmaan maksamaan vierailusta tuplamäärän lantion ympärille kertyneen vararenkaan vuoksi. Tai sitten vaihtoehtoisesti voisi ryhtyä protestilakkoon ja käydä lounastauolla ostamassa Amicasta pari herkullisen näköistä berliininmunkkia.

Oletteko muuten huomanneet, että poliittisessa retoriikassa ”kannustin”, etenkin ”taloudellinen kannustin”, on aina negatiivinen? Lihavat ja juopot maksavat terveydenhuollosta enemmän, meitä siis ”kannustetaan” hyviin elintapoihin. Yliopistoissa opinto-oikeutta rajataan, meitä siis ”kannustetaan” valmistumaan nopeammin.

Samalla tavalla urheilujoukkueiden kannustajat voisivat sitten keskittyä pelkästään vastustajan joukkueen mollaamiseen ja vanhemmat voisivat antaa lapsilleen piiskaa jokaisesta alle kasin koenumerosta.

Ehkä suuret sosiaali- ja terveyspoliittiset linjanvedot vain ovat minulle hieman liikaa ennen yhdeksää aamulla. Onhan se kiva, että meidän kunnostamme välitetään.

Järjestyksenpitoa ja ikioma taiteiden yö

Tänä vuonna kävi niin kuin jokaisena aiempanakin: ei tullut tehtyä taiteiden yönä mitään kultturellia, ei edes mitään ördäystä. Pyhänä tarkoituksena oli suunnata Tavastialle katsomaan Panssarilaiva Potemkinia ja kuuntelemaan Cleaning Womenia, sen verran hieno oli poppoon taannoinen Aelita-projekti, mutta eipä siitä sitten tullut mitään.

Olen nyt viettänyt Erikin kanssa kaksi päivää siivoten kaksiotamme. Myönnetään, onhan edellisestä suursiivouksesta jo aikaa, mutta silti. Ensimmäisenä päivänä käytin kaksi tuntia pelkästään kääntämällä jokaisen lipun ja lapun ja arkistoimalla ne (tärkeiden tavaroiden laatikko vs. roskis) sekä keräämällä sekalaiset vaatekappaleet toinen toistaan yllättävämmistä paikoista.

Sitten ryhdyin imuroimaan ja ulkoistin Erikin roskien ja pullojen viejäksi sekä mattojen tamppaajaksi. Lattioiden pesu onnistui vielä samana päivänä eli keskiviikkona, mutta viiden tunnin kokonaisurakan jälkeen päätin lopettaa. Täyden työpäivän päälle ei jaksa ihan mitä tahansa.

Sitten eilen piti jatkaa pölyjä pyyhkimällä. Kirjahyllystä joka ikinen kippo ja kuppi alas, pölyt pois, ja kupit takaisin hyllyyn jossain uudessa ja innovatiivisessa muodostelmassa. Jäljellä oli keittiön puunaus (se hella) sekä kylpyhuone, jonka muuten niin siisteihin kaakeleihin ilmestyy aina rumia tummentumia suihkun kohdalla. Ja taas meni monta tuntia, eikä jäljelle jäänyt energiaa huoneistosta poistumiseen. Se siitä taiteiden yöstä.

Tilanne kuitenkin korjautui noin kahden maissa perjantaiaamuna, kun heräsimme ikkunan vieressä kuuluvaan serenadiin. Suureksi riemuksemme makuuhuoneemme ikkuna sattuu sijaitsemaan talon tuuletus- ja tupakointiparvekkeen vieressä, joten pysymme valitettavan hyvin perillä öisten happihaukkaajien elämästä. Viime yönä eräskin keski-ikäinen naapurin setä päätti ryhtyä kailottamaan venäläisiä ja saksalaisia juomalauluja siinä ikkunamme vieressä, eikä halunnut lopettaa aivan heti. Minulla ei ole pokkaa mennä valittamaan naapurien metelistä (sehän voisin olla minä itse!), joten luotin korvatulppiin. Ehkä oikea taiteiden yö olisi ollut vielä pahempi.

Lentävä spagettihirviö

Makuasioita listatessani taisin pidättäytyä uskonnollisista ja poliittisista kommenteista, etten vain ärsyttäisi liikaa ihmisiä. Toisaalta kieltäytyminen saattaa myös liittyä siihen, ettei minulla ole uskonnollisia tai poliittisia mielipiteitä. Eihän? Jätin kuitenkin itselleni pientä pelivaraa, eli sallin näiden aiheiden käsittelyn, mikäli se nousee välttämättömäksi.

Nyt tuli eteen niin oiva tilanne, että on poimittava esiin aihe sekä uskonnon että politiikan piiristä. Internetissä on viime aikoina herättänyt kummastusta Lentävän Spagettihirviön uskonto, joka on yksi ns. älykkään suunnittelun ilmenemismuoto. Sinänsä varsin vakuuttavalta ja mieltä ylentävältä kuulostava uskonto on saanut taakseen niinkin hurskaita kannattajia, että nämä ovat pistäneet pystyyn houkuttelevan kisan: miljoona dollaria sille, joka todistaa, ettei Jeesus ole Lentävän Spagettihirviön poika.

Kyynikot vaietkoot.

Polttareistakin toivuttiin jo

Lauantaina koettiin sitten Jonnan polttarit, ja morsmaikulla taisikin olla hauskaa. Hieman suupieliä mutristuttivat kuvassa esiintyvät, jo aiemminkin myönteistä huomiota herättäneet vaatteet, mutta epäilyä kesti vain hetken aikaa.

Päivän aikana koulittiin alokas Loimistosta sotilas Loimisto, joka saikin tuoreen koulutuksensa jälkeen ryhtyä simputtamaan polttariseuruettaan. Tulevan lauantain häistä löytyykin luultavasti monta tyttöä, joiden olisi mustelmiensa takia ehkä sittenkin pitänyt pukea päälle jotain pitkähihaista.

The Amazing Henna esiintyi Kaisaniemen puistossa ja piti vaativan aerobicin Nightwishin tahtiin. Mansikkamargaritaa ja vadelmajäätelödrinkkiä kaadettiin kurkkuun Cantina Westissä, ja selkä hierottiin kipeäksi suolalla Hermannin saunassa.

Vastoin ennakko-odotuksia Hennan karaokedebyyttikin suoritettiin suurella tunteella ja leveällä hymyllä, ja vissyt kävivät viimein kaupaksi viiden sentin hintaan Iso-Roballa. Tämä tosin oli aivan Jonnan itse itselleen keksimä vakoojatehtävä.

Ilta Lostarissa oli hilpeä, siitäkin huolimatta että Jonna itki, Helena lähti ovet paukkuen, Miia tappeli poken kanssa, Suvi tuli raskaaksi ja oksenteli vessassa, minä liityin uskonnolliseen kulttiin ja Naapi tuli muuten vain paikalle. Tai näin ainakin pitkään uskottiin siellä poikien polttareissa, sikäli kun Barcelonan-suunnitelmilta mitään huomiota riitti.

Valokuvia tapahtuneesta löytyy täältä.

Kaikkea mitä ehtii tehdä, kun on vapaa ilta

Eilen oli sitten lopulta espanjan koe, joka kyllä meni aika pieleen. Enpä osannut odottaa kokeesta niin kinkkistä, otin näköjään hieman liian löysin rantein. No, eipä se koe mikään pääasia olekaan, vaan mahdollinen kielitaito Kuuban matkaa varten. Ja kuka tietää, kenties espanjan opinnoista on jotain hyötyä matkan jälkeenkin.

Tänään oli sitten ensimmäinen kunnollinen vapaailta, ja lähdinkin töistä kipin kapin ennen mitään ylitöitä. Menin kaupungille ostoksille, Jonnan ja Robertin puolentoista viikon päästä järjestettäviin häihin kun piti ostaa vaatteita. Olinkin sitten hämmästyttävän rationaalinen shoppailija. Kiersin jokaisen varteenotettavan kaupan järjestelmällisesti enkä ostanut mitään, vaikka jokaisesta löytyi jotain kivaa. Sen sijaan päätin kiertää kaikki läpi, ja tehdä ostopäätöksen vasta koko valikoiman nähtyäni. Viivytys kannatti, sillä parhaat JA halvimmat pöksyt löytyivät viimeisestä kaupasta.

Sitten menin Opiskelijakirjastoon Kaisaniemeen ja tunsin oloni jotenkin hassuksi. Täällä minä olen, opiskelijoiden joukossa, lainaamassa fuksikurssien kirjoja. Minä, jo valmistunut. Pitävätköhän ihmiset minua liian vanhana fuksiksi? Ajattelevatko, että olen vain lusmuillut kaikki nämä vuodet, kun en ole päässyt vielä fuksikursseja pidemmälle?

Uskalsin kuitenkin lainata läjän kirjoja, joita pitäisi yrittää tankata ennen Kuuban matkaa. Kolmiviikkoinen reissu kun osuu juuri siihen kohtaan, kun syksyn johdantokurssit käydään. Täytyy siis aloittaa jo etuajassa tämä opiskelu, ettei sitten tule hätä käteen tenttikauden alkaessa.

Lainasin kirjoja vain puolentoista kurssin verran, mutta aika hemmetin paljon siinäkin on sivuja kolmeksi viikoksi luettavaksi: Loikkanen, Pekkarinen & Vartia: Kansantaloutemme – rakenteet ja muutos (412 sivua); Kenwood & Lougheed: The Growth of the International Economy 1820-2000 (349 sivua); Kunelius: Viestinnän vallassa (271 sivua) sekä Nieminen & Pantti: Media markkinoilla (213 sivua).

Suurin riemu odotti kuitenkin vasta kotona: kaikki kolme tilaamaani leffaa olivat saapuneet! Hieman kyllä hirvitti huomata Dobermannin levyn irronneen kiinnikkeestään ja hölskyvän vapaasti kannen sisällä, mutta pienen kokeilun perusteella levy tuntuu kuitenkin toimivan normaalisti. Ehdinkin jo katsoa ekstrat kaikista leffoista, ei niitä niin kauhean paljon ollut. Crow’ssa niitä oli eniten, mutta kyse olikin lähinnä diiba-daabasta ja omasta kehusta.

Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä Crow-dokkarista, miten tärkeään osaan James O’Barrin sarjakuvat nostettiin elokuvaa tehdessä. Brandon Lee pahoitteli dokkarissa sitä, ettei ryhmä saanut tehdä elokuvaa mustavalkoisena. Sarjakuvan henki olisi Leen mukaan tullut paremmin esiin mustavalkoisena, mutta silloinen elokuvatodellisuus ei ilmeisesti sallinut mustavalkoisia toimintafantsupätkiä. Mitäköhän Brandon Lee olisi tykännyt 12 vuotta myöhemmin tehdystä Sin City –leffasta?

Jossain vaiheessa pitäisi varmaan ryhtyä katsomaan noita elokuviakin. Dobermann lienee listalla ensimmäisenä, Kadonneiden lasten kaupunki kun pitää katsoa yhdessä Annan kanssa. Mutta kun samaan aikaan on nauhalla iso läjä viimeaikaisia Salaisten kansioiden jaksoja sekä Priscilla – Aavikon kuningatar -ilottelu. Ja videovuokraamoon on saapunut Vincent Casselin viimeisin leffa. Kehnoltahan se näyttää, mutta siinä on sentään Vincent.

Vaikuttaa siltä, että edessä on lukuisia viihteentäyteisiä iltoja. Missäköhän välissä minä luen ne kirjat?

Senttien pyöritystä ja suurpiirteisyyttä

Mökkiviikonlopun jälkimainingeissa tuli taas mainiosti esiin ihmisten erilainen rahankäyttö. Sunnuntaina alkoi suuri show, kun kerättiin kuitteja ja laskettiin yhteisiä kustannuksia. Kun oli kerran sovittu solidaarisesta meiningistä, piti jokainen pienikin kuluerä kirjata ylös ja jakaa tasan 14 hengen välillä.

Pidän itseäni varsin järjestelmällisenä ja ylpeilen budjetintekotaidoillani, mutta jotenkin tuo on kuitenkin niin vastoin luontoani. Menetin kärsivällisyyteni ja poistuin paikalta viimeistään siinä vaiheessa, kun pohdittiin, olivatko ne bensakulut nyt 50 euroa vaiko sittenkin vain 48 euroa. Siis bensakulut, joita ei edes voi tarkkaan mitata, vaan jotka perustuvat ympäripyöreään arvioon keskimääräisestä litrahinnasta, ajetuista kilometreistä ja rankastikin vaihtelevasta keskikulutuksesta.

Ehkä kyseessä on jonkinlainen suomalaisen individualismin ja tasa-arvon lieveilmiö. Tasa-arvoa on se, ettei kukaan varmasti joudu maksamaan toisia enemmän. Individualismia taas se, että oma osuus on tiedettävä tarkkaan, jotta voidaan olla toisista riippumattomia. Kun minä maksan tismalleen 1/14 loppulaskusta, ei minun tarvitse huolehtia enää mistään muusta.

Onhan monella suomalaisella pariskunnallakin täysin erillinen taloudenpito. Oma pankkitili nyt taitaa olla jokaisella muutenkin, mutta jopa ruokaostokset saatetaan pitää erillään. Paitsi tietenkin yhdessä valmistettu ateria, jonka kulut jaetaan puoliksi sentilleen. Suomalainen nainen ei halua tulla elätetyksi, mutta eipä kai suomalainen mieskään.

Eipä minulla taida olla riittävästi tilastoja tällaisten väitteiden todistamiseksi, mutta sellainen mututuntuma tästä on. Kun Suomessa järjestämme kaveriporukalla illanistujaiset, lähtee jokaiselle lasku kotiin jälkikäteen. Kun taas Saksassa vietämme kavereiden kanssa grilli-illan, on jokaisen osuus suurpiirteisempi: yksi tuo lihat, toinen oluet ja kolmas kastikkeet ja marinadin.Ulkomailla ravintolassa joutuu yleensä aina ottamaan yhteisen laskun, ja illan kiusallisin tilanne alkaa: jokainen suomalainen ryhtyy kaivelemaan esiin pikkuruisia pennosiaan, jotta saa maksettua tasarahalla tismalleen sen oman osuutensa.

On selvää, että tiukassa rahatilanteessa on pidettävä pennosista parempi huoli. Mutta kyllä se on luonnekysymyskin: toiset ihmiset nyt vain haluavat pitää omat rahat ominaan ja näppinsä erossa toisten omaisuudesta, olivat sitten rikkaita tai köyhiä. Minä taas olen pyöristänyt kaikki summat niin köyhänä kuin vähemmän köyhänäkin. Uskon, että silläkin tavalla tilanne löytää tasapainon. Jokaisen kohdalle tulee joskus se vuoro tarjota, eikä kunnon ystävä elä kavereidensa varoilla pitkiä aikoja, ellei ole tosi tarpeessa. Ja tosi tarpeessa oleviahan tulee auttaa, varsinkin ystäviään.

Mutta kuten sanottu, tämä taitaa olla luonnekysymys. Siellä mökillä varmaan kihistiin kiukusta siinä vaiheessa, kun minä en enää jaksanut laskella senttejä ja jätin koko poppoon muuten huolellisesti laaditun budjetin huojumaan arveluttavasti. Milläköhän tavalla luonne-erot voidaan sovittaa yhteen suuressa kaveriporukassa? Parhaalle vastaukselle papukaijamerkki.

Mökille pakoon kovaa todellisuutta

Olen kauhuissani seurannut uutisointia helikopteriturmasta, kuten varmaan moni muukin. Itselläni on kaksi lievää fobiaa: korkeiden paikkojen ja pimeiden, syvien merien kammo. Ajatus mereen syöksyvästä helikopterista ei siis juurikaan lämmitä mieltä. Yhden teorian mukaan kopteri tosin lähti pudotessaan pyörimään niin vinhaa vauhtia, että ihmiset menehtyivät nopeasti ja kivuttomasti. Se olisikin armeliasta.

On aika vaikea puhua tuollaisista asioista, vieläpä näin puolijulkisesti. Eihän minulla ole mitään henkilökohtaista kosketuspintaa tapahtuneeseen eikä uhreihin. Tarvitseeko minun ryhtyä median ohella revittelemään henkilökohtaisesta tragediasta, mässäilemään omilla fobioillani? Päätin kuitenkin olla sensuroimatta itseäni, eihän bloggauksesta tulisi muuten mitään.

Siispä minä, täysin ulkopuolinen, kehtaan sanoa: ajatus ahdistaa minua.

Ulkopuolisuus tulee esiin mainiosti siinä vaiheessa, kun siirrytään aiheesta toiseen. Olen näinä hetkinä lähdössä mökkeilemään kaveriporukalla, ja voin taata unohtavani koko kopteriturman ilon noustessa kattoon. Edessä on mitä luultavimmin kesän viimeinen uintireissu (syyskuista Kuubaa ei lasketa, eihän se ole kesä vaan Ulkomaanmatka), onpas oikeastaan haikeaa. Vaikka noita kesiä onkin tähän mennessä tullut joka vuosi.

Huomenna lauantaina on Erikin syntymäpäivä, miekkonen täyttää 28 vuotta. Tänä vuonna lahjan osto oli yllättävän helppoa, yleensä se on aika kinkkistä. Aviopuolisot nyt tietenkin yleensä tietävät toistensa lahjatarpeet, mutta tyylilajin valinta onkin sitten vaikeampaa. Vaimoltaanhan kuuluisi saada lahjaksi jotain henkilökohtaisempaa, jotain koskettavaa ja mieleenpainuvaa. Mutta kuinka monta henkilökohtaista ja mieleenpainuvaa lahjaa voi antaa, ennen kuin koti täyttyy hupsusta Tiimari-rihkamasta?

Makujen yhtenevyys nousee myös ongelmaksi. Voinko ostaa miehelleni lahjaksi meitä molempia kiinnostavan kirjan? Silloinhan ostaisin lahjan osittain itsellenikin. Voisin tietenkin yrittää ottaa selvää, minkä metalli-cd:n Erik haluaisi juuri nyt, mutta se olisi aikamoisen työn takana. Lisäksi se olisi jotenkin teollisen tuntuista: ostaa nyt jotain niin pomminvarmaa kuin levy, jota toinen on harkinnut itse ostavansa. Se on fuskausta: eihän lahjatoiveita saa luntata kuin ainoastaan häissä. Pitäisi itse pystyä keksimään hyvä lahja.

No, toivottavasti tässä pääsee harjoittelemaan lahjojen ostoa vielä vuosikymmenten ajan.

Wanted: oikea mielentila maalaamiseen

Ei liene hyvä merkki, kun maalaamisen sijaan sattuukin nukahtamaan. Päätin tänään taas jättää espanjan luennon väliin ja antaa tekohengitystä triptyykilleni, tai sitten vain lepuuttaa mieltäni. Palata jonkinlaiseen tyyneen olotilaan, jossa jotain uutta voi syntyä. Siihen vaaditaan rauhaton mieli, joka kuitenkin saa paljon tilaa.

Joskus yksi ilta on riittävästi tilaa, mutta silloin ei kai kannata olla väsynyt. Olen seikkaillut netissä tyhjentämässä ajatuksiani ja etsimässä uusia virikkeitä, olen kuunnellut Depeche Modea ja viime hädässä Collateralin soundtrackia. Yhden soundtrack-kierroksen verran lojuinkin sängyllä luonnosvihko edessäni, taulujani katsellen ja kasvattaen sisäistä painetta.

Mutta sitten menin ja nukahdin, ihan vain torkahdin muutamaksi minuutiksi, mutta kuitenkin. Hyvin alkanut ajatus katkeaa, kun torkahtaa. Joskus siinä tilassa saa hyviä uusia ideoita, muttei oikein pääse etenemään vanhoista. Prosessia ei pääse jatkamaan, jos pienet unipätkät palauttavat aina lähtöpisteeseen.

Taidan ollakin hieman väärällä tavalla malttamaton. En ole harrastanut elokuvien ostamista, turhahan niihin on rahaa laittaa, kun vuokraamosta ne löytää tarvittaessa. Olen kuitenkin ajatellut, että jotkin perusteokset täytyy löytyä kotoa. Varsinkin, jos niitä ei edes löydä niin helposti vuokraamoista.

No, menin sitten vinguttamaan Visaa ja tilasin Amazonista DVD:llä Crow’n, Kadonneiden lasten kaupungin ja Dobermannin. Crow’lle olen niin paljon velkaa jo pelkän maalausurani kannalta, että sille on varattu itsestäänoikeutetusti paikka kirjahyllystäni. Kehnona VHS-kopionahan se sieltä jo löytyykin.

Kadonneiden lasten kaupunkia en ole koskaan missään muodossa omistanutkaan, ja olen nähnytkin sen muistaakseni vain kahdesti. Siinä on kuitenkin jotain sellaista unenomaista, joka on hyvä pitää mielessä. Ja tietenkin nyt voin helpommin pakottaa sellaisetkin ihmiset katsomaan leffan, jotka eivät tähän mennessä ole vaivautuneet.

Dobermann olikin sitten ihan silkka heräteostos, kun nyt sattui halvalla löytymään. Tämän tuloa taidan juuri nyt odottaakin eniten. Näin sen aika pian ilmestymisen jälkeen, ja olin silloin aivan innoissani. Mutta silloin taisikin olla aamuyö ja osakunnan elokuvamaratoni jo pitkällä käynnissä. Kenenkään muun en kuullut pitävän moisesta räiskintäfilkasta, vaikka kuinka yritin puolustella elokuvan olemassaolon oikeutusta kavereille. Ei yhtäkään sielunkumppania!

Mutta sitten tutustuin Erikiin, ja kaiken muun kulttuurillisen tuputuksen ohella vuokrasin myös Dobermannin tulevan mieheni katsottavaksi. Ja Erikhän piti siitä! Sensaatio!

Ostopäätökseen saattoi tietenkin vaikuttaa myös se, että elän tällä hetkellä Vincent Cassel –kauttani. Minulla on tiettyjä taipumuksia jumiutua samoihin teemoihin pitkiksi ajoiksi, mikä on usein jokseenkin turhauttavaa. Tilda Swinton –kauteni jäi tosin varsin lyhyeksi, odotankin sen uusiutuvan vielä jossain vaiheessa. Rammstein-kausi oli pirullisen sitkeä, vaikka onneksi synnyttikin myös kaksi taulua. Nick Cave ei ole oikein päässyt kaudeksi asti, vaan heijastelee aina taustalla. No, olihan se hieman intensiivisempää sen taannoisen Kultturitalon keikan aikana.

Taitaa siis olla, etten pääse maalaamaan ennen tilaamieni elokuvien saapumista. Haluan nähdä, josko niistä olisi sitten apua. Mutta siihenhän voi mennä viikkoja! Elokuvakausissa on kuitenkin se ongelma, että niitä on vaikea integroida maalausinspiraatioon. Jos parhaat ideat tuntuvat tulevan jostain musiikista, hienoa: silloinhan kuuntelen maalatessani taustalla kyseistä musiikkia. Mutta jos idea tulee elokuvista, en oikein voi kuitenkaan katsella taustalla kyseistä leffaa. Maalaushuoneessani kun ei ole televisiota, eikä sen räpeltämisen aikana muutenkaan voi keskittyä mihinkään muuhun visuaaliseen. Mikään musiikki ei kuitenkaan tunnu oikealta.