Vaikka olenkin tottunut palaamaan työpäivän jälkeen tyhjään kotiin, tuntuu se tällä viikolla normaalia oudommalta. Yleensähän Erik menee töihin minua myöhemmin ja palaa kotiinkin myöhemmin, eli jää aamulla vielä kotiin hengailemaan minun kiitäessäni Vantaankoskelle. Mutta tämän viikon Erik viettää jälleen Tukholmassa kurssilla, kun taas minä jäin tällä kertaa kotiin. Lennän kyllä perjantaina perästä, ja taas hetken sukuloituamme Ruotsissa jatkamme matkaa autolla Saksaan päästäksemme joulun ajaksi sukuloimaan hieman lisää. Sieltä sitten Puolan ja Baltian kautta takaisin Suomeen, mutta se onkin jo uusi tarina.
Olen siis tämän viikon arkipäivät yksin, mikä on aika tylsää. Raskaushormonit ovat selvästi valloillaan, kun sunnuntainen eron hetki tuntui pieneltä kuolemalta. Kummallista, miten juuri raskaana ollessa yksinäisyys tuntuu jotenkin tavallista syvemmältä, vaikka juuri nyt ei ole koskaan yksin. Erityisesti tänään kovaan salsaamiseen intoutunut vauva tosin lievensi yksinäisyyden vaikutelmaa.
Mieliala kuitenkin koheni varsinaisen erotilanteen mentyä ohi, ja arki tuntuu jo ihan leppoisalta. Mutta on kummallista palata kotiin, kun kaikki on tismalleen siinä kunnossa kuin lähtiessä. On jotenkin tylsää ja yllätyksetöntä, että jokainen raolleen jätetty ovi ja pöydällä lojuva lusikka on aivan samassa kulmassa kuin töihin lähtiessäni. Kyse ei ole siitä, että normaalisti kämppä olisi joko siivottu tai sotkettu poissaollessani. Jotenkin elämä vain tuntuu, no, elollisemmalta, jos joku muukin siirtelee ovia ja tavaroita tässä asunnossa. Jo se, että naulakossa hengarit ovat hieman siirtyneet, antaa vaikutelman elämästä. Nyt mikään ei liiku ilman minua, kaikki on niin kovin staattista. Pitäisiköhän jättää läpiveto päiväksi, jotta edes jokunen paperi vaihtaisi paikkaa.
Olen siis tämän viikon arkipäivät yksin, mikä on aika tylsää. Raskaushormonit ovat selvästi valloillaan, kun sunnuntainen eron hetki tuntui pieneltä kuolemalta. Kummallista, miten juuri raskaana ollessa yksinäisyys tuntuu jotenkin tavallista syvemmältä, vaikka juuri nyt ei ole koskaan yksin. Erityisesti tänään kovaan salsaamiseen intoutunut vauva tosin lievensi yksinäisyyden vaikutelmaa.
Mieliala kuitenkin koheni varsinaisen erotilanteen mentyä ohi, ja arki tuntuu jo ihan leppoisalta. Mutta on kummallista palata kotiin, kun kaikki on tismalleen siinä kunnossa kuin lähtiessä. On jotenkin tylsää ja yllätyksetöntä, että jokainen raolleen jätetty ovi ja pöydällä lojuva lusikka on aivan samassa kulmassa kuin töihin lähtiessäni. Kyse ei ole siitä, että normaalisti kämppä olisi joko siivottu tai sotkettu poissaollessani. Jotenkin elämä vain tuntuu, no, elollisemmalta, jos joku muukin siirtelee ovia ja tavaroita tässä asunnossa. Jo se, että naulakossa hengarit ovat hieman siirtyneet, antaa vaikutelman elämästä. Nyt mikään ei liiku ilman minua, kaikki on niin kovin staattista. Pitäisiköhän jättää läpiveto päiväksi, jotta edes jokunen paperi vaihtaisi paikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti