Jälkikasvu vaikuttaa erityisen isänmaalliselta, sillä uskoisin tunteneeni vauvelin ensimmäisen potkun eilen illalla. Neuvolan mukaan potkujen alettua yleensä tajuaa, että tätähän minä olen jo jonkin aikaa tuntenut. Jossain vaiheessa se vain ylittää kai huomiokynnyksen rajan.
Eilen sitten makoilin sängyssä ja yritin päättää, onko kyseessä todellakin sikiön liikehdintä vaiko pelkkä vatsassa kiertävä ilma. Varmuuteen en ikinä päässyt, niin hentoisia tönäisyjä ne liikkeet olivat. Enpä siis vieläkään voi olla aivan varma raskaudestani, kun eivät nuo aistimukset niin pomminvarmoja olekaan. Kuinka kauan tässä pitää odottaa, ennen kuin asiasta ei ole epäilystäkään? Painokaan ei ole noussut yhtään, eikä masu ulkopuolisin silmin näytä kovin vauvamaiselta. Kukaan ei siis näe raskauttani päälle päin, miten tyhmää! Vieläkään en voi istua raitiovaunussa invapaikalla hyvällä omallatunnolla, en vaikka korkokengät kivistäisivät.
Eilen pipareita leipoessani näytin kyllä jo aivan äidiltä, kun jauhoinen essu pullotti taidokkaan sitomisen ansiosta juuri oikeasta kohtaa. Minkäköhän ikäisten lasten kanssa voi jo leipoa? Kahden viikon ikäinen sintti ei varmaan saa maistella raakaa taikinaa. Miksi kaikkea pitää odottaa niin kauan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti