Tänään oli kolmas neuvolavisiitti, jonka avulla päästiin taas tutustumaan uuteen perheenjäseneen entistä syvällisemmin. Nyt 18. viikolla on kuitenkin kuljettu jo jonkinmoinen matka siitä ensimmäisestä sinisestä viivasta raskaustestissä, ja koko olio alkaa konkretisoitua entistä selvemmin.
Ensimmäisellä neuvolakäynnillä sai läjän infomateriaalia, joista sai imeä tietoa eri kehitysvaiheista ja vähän byrokratiastakin. Siinä vaiheessa täytyi jo ryhtyä ajattelemaan tulevia muutoksia ja haaveilemaan masun kasvusta.
Toisella käynnillä taas oli terveydenhoitajan tapaamisen ohella myös lääkärintarkastus, ja ylellisenä lisäbonuksena pieni vilkaisu ultraääneen. Tavallisesti vauvan pääsee käsittääkseni näkemään vasta virallisessa synnytyssairaalan ultrassa, mutta Kallion terveysasemapa tarjosi tällaisen lisäpalvelun jo ennen varsinaista ultraa. Printattuna vauvakuvat saatiin toki vasta synnytyssairaalasta muutamaa viikkoa myöhemmin.
Nyt kolmannella kerralla päästiin sitten kuuntelemaan mikrofonilla vauvan sydänääniä, ja siellähän se pikkuelin mennä puuskutti kuin pieni juna. Neuvolatäti myös lupaili, että aivan piakkoin minun pitäisi päästä tuntemaan vauvan liikkeitä ja potkuja. Aistivalikoima siis lisääntyy taas yhdellä.
Nykyaikainen teknologia onkin tuonut meille suoranaisia multimediavauvoja, on ärsykkeitä niin silmille kuin korvillekin. Ennen muinoin piti kai vain uskoa olevansa raskaana, kun tulee paha olo ja kuukautiset jäävät pois. Nyt todistusaineistoa on vaikka muille jakaa, ja niinhän minä olen tehnytkin.
Silti on vaikea uskoa olevansa raskaana, varsinkin kun vatsan pienestä kasvusta ja kovettumisesta huolimatta mahtuu vielä kaikkiin vanhoihin vaatteisiin. Kaikkien näiden multiärsykkeidenkin keskellä taidan tarvita sitä kaikkein konkreettisinta, eli otuksen potkujen tuntemista. Vai uskonkohan minä vielä silloinkaan? Ehkä se ihminen ei yksinkertaisesti tunnu todelliselta ennen kuin sitä pääsee pitämään sylissään.
Ensimmäisellä neuvolakäynnillä sai läjän infomateriaalia, joista sai imeä tietoa eri kehitysvaiheista ja vähän byrokratiastakin. Siinä vaiheessa täytyi jo ryhtyä ajattelemaan tulevia muutoksia ja haaveilemaan masun kasvusta.
Toisella käynnillä taas oli terveydenhoitajan tapaamisen ohella myös lääkärintarkastus, ja ylellisenä lisäbonuksena pieni vilkaisu ultraääneen. Tavallisesti vauvan pääsee käsittääkseni näkemään vasta virallisessa synnytyssairaalan ultrassa, mutta Kallion terveysasemapa tarjosi tällaisen lisäpalvelun jo ennen varsinaista ultraa. Printattuna vauvakuvat saatiin toki vasta synnytyssairaalasta muutamaa viikkoa myöhemmin.
Nyt kolmannella kerralla päästiin sitten kuuntelemaan mikrofonilla vauvan sydänääniä, ja siellähän se pikkuelin mennä puuskutti kuin pieni juna. Neuvolatäti myös lupaili, että aivan piakkoin minun pitäisi päästä tuntemaan vauvan liikkeitä ja potkuja. Aistivalikoima siis lisääntyy taas yhdellä.
Nykyaikainen teknologia onkin tuonut meille suoranaisia multimediavauvoja, on ärsykkeitä niin silmille kuin korvillekin. Ennen muinoin piti kai vain uskoa olevansa raskaana, kun tulee paha olo ja kuukautiset jäävät pois. Nyt todistusaineistoa on vaikka muille jakaa, ja niinhän minä olen tehnytkin.
Silti on vaikea uskoa olevansa raskaana, varsinkin kun vatsan pienestä kasvusta ja kovettumisesta huolimatta mahtuu vielä kaikkiin vanhoihin vaatteisiin. Kaikkien näiden multiärsykkeidenkin keskellä taidan tarvita sitä kaikkein konkreettisinta, eli otuksen potkujen tuntemista. Vai uskonkohan minä vielä silloinkaan? Ehkä se ihminen ei yksinkertaisesti tunnu todelliselta ennen kuin sitä pääsee pitämään sylissään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti