Välineurheilua

Salaiset oravat ovat saaneet tiedonnälkänsä tyydytettyä ja minä olen nyt virallisesti reserviläinen. Kotiin on jo saapunut ensimmäinen kirje, joka alkaa sanoin "Hyvä reserviläinen". Reserviläisen ampumaturva on vetämässä ja reserviläisammunnan peruskurssille ilmoittauduttu.

Joitain olennaisuuksia kuitenkin vielä puuttuu. Pitäisi hommata ampujanlasit voimakkuuksilla. Maihareitakaan ei ole, eikä mitään maastokuvioista päällepantavaa. Koska olen hyvin värirajoitteinen eikä kokomustia maastoasuja liene saatavilla (vai saisikohan materiaalivalinnoilla luotua vaikutelman mustasta mustalla?), täytyy yrittää löytää jokin camo-asuste. Luulen, että tulisin hyvin onnelliseksi, jos löytäisin maastokuvioidut sukkahousut ja maastokuvioidun kravatin. Mitä muuta nainen voisi edes kaivata?

Rasti seinään

Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa monesta uskomattomalta, mutta se on totisinta totta: olen menossa tänään elokuviin. Tiedättehän, niitä isolla valkoisella kankaalla liikkuvia ja ääntelehtiviä kuvia, jotka parhaassa tapauksessa kertovat jonkinlaisen tarinan? Isossa salissa, joka on täynnä punaisia pehmeitä istuimia? Sellaisessa isossa rakennuskompleksissa, jossa paukkumaissi löyhkää ja teinilaumat parveilevat?

Eikä tässä vielä kaikki: tiettävästi mukaan on tulossa myös kotifasisti. Tiedättehän, se itäsaksalainen heebo, jonka kanssa olen naimisissa? Jolla on kanssani parikin mukulaa, jotka vastoin vakiintunutta näkemystä eivät kasvakaan kiinni hänessä tai minussa? Toisin kuin arkielämästä voisi päätellä, perheemme saattaa sittenkin muodostaa modulaarisen kokonaisuuden, joka on tarvittaessa pilkottavissa palasiksi; palaset on lisäksi yllätyksekseni ryhmiteltävissä niin, että isojen ja pienten osasten välillä on jopa kilometrien etäisyys. Tähän toimenpiteeseen tosin tarvitaan lisäosa nimeltä Pikkusisko.

Nyt pitää vain toivoa, ettei epävarmuuteni ole turhan läpinäkyvää: entä, jos kaupungin ja mahdollisesti koko maan suurimman elokuvasalin koko yleisö tajuaa ensivilkaisulta, ettemme todellisuudessa kuulukaan joukkoon? Sitten pitää vain luikkia karkuun häntä koipien välissä keskellä naurunremakkaa.

Pahaa ja rumaa

Valitsin aamulla päälleni Mentalwearin Äiti on vähän väsynyt -paidan, koska äiti on nyt aika paljonkin väsynyt. Yöllä nukuin ehkä kaksi tuntia: uni tuli siinä aika paljon Hesarin saapumisen jälkeen ja päättyi aika paljon ennen kelloin sointia. Yritä siinä nyt nukkua, kun hengittäminen ei limakurkulla onnistu automaattisesti vaan jokainen veto pitää ponnistaa tietoisesti.

Ehkä kuvaava vaatevalinta oli kuitenkin kehno, olisi kenties pitänytkin laittaa päälle jotain piristävää. Itseään toteuttavissa ennusteissa on aina jotain lamaannuttavaa.

Lounas oli pahaa ja ampujanhaaveeni murskattiin jälleen kerran. Aamubussia ajoi taas se tympeä setä, joka ei ikinä tervehdi takaisin vaan korkeintaan mulkaisee vihaisesti, ellei sitten keskity tuijottamaan peruutuspeiliä. Mp3-soittimen akku loppui. Limakurkun vuoksi ääni pettää vähän väliä kuin murrosikäisellä pojanklopilla, ja luonnollisesti samalla pitäisi osata edustaa puhelimessa.

On kuulkaa näin ][ lähellä, etten purskahda itkuun kaiken tämän kurjuuden keskellä. Kyllä minä huomenna taas näytän mistä kana pissii, mutta voisiko joku tänään sanoa jotain hyvää ja kaunista?

Uskottavista suosittelijoista

Tiedättehän ne elokuvien ja muiden kulttuuriesitysten lehtimainokset, joissa siteerataan jotain enemmän tai vähemmän kunniallista kriitikkoa kehumassa kyseistä esitystä? Tyyliin "'Vuosikymmenen mielettömin leffakokemus! - Jussi Ahlroth, Helsingin Sanomat".

Tapanani on arvioida kyseisten esitysten todellista erinomaisuutta sillä perusteella, kuinka nimekkään kriitikon ja kuinka arvostetun median he ovat suosittelijakseen löytäneet. Jos taidepläjäyksen markkinointikoneisto on löytänyt parhaaksi sitaatiksi Kainuun kolmanneksi suurimman paikallislehden freetoimittajan näkemyksen kipaleesta ihan viihdyttävänä tapauksena, suhtaudun teokseen vähintäänkin skeptisesti.

Luulisin, että Kansallisteatteri veti tänään kuitenkin Hesarissa pohjat.

Salaisille oraville tiedoksi

Tällaisiin riskeihin kannattaa siis varautua. Lisäksi teen tiettäväksi, että avoimien vastausten joukosta löytyi tällainenkin: "Ilm. 3.15-16"".

On sanottava, ettei meikälikkaakaan ihan joka päivä kuvailla siteeraamalla Ilmestyskirjaa.

Riskikartoituksen nimissä on myös paljastettava, että vasta äänestyksen käynnistyttyä muistin yhden lisäriskin: kampaajani on venäläinen, ja kyllä te tiedätte, miten naiset juoruavat kampaajalla.

Perjantai-illasta

Väitän, että on ikävämpiäkin tapoja viettää perjantai-ilta kuin sohvalla viltin alla; sylissä Late Lammasta katsova kuopus ja kädessä hyvä kirja.

Päivän virallinen paheksunta

Kurkistin tänään mielenkiinnosta Blogilistan tilastoja, ja kielityöläinen / kukkahattutäti / keski-ikäistyvä kärttyisä eukko minussa alkoi paheksua. Kuuman listan blogeista kahdeksalla oli englanninkielinen nimi, yhdestä ei saa selkoa ja vain yksi oli suomenkielinen. Top-listalla pisteet menivät 7-3 englannin hyväksi, tilatuimpien joukossa taas oli seitsemän englanninkielistä, kaksi suomenkielistä ja yksi epäselvä tapaus. Ruotsia ei joukossa näkynyt.

Käsittääkseni ainakin valtaosa noista englanninkielisten nimien alla esiintyvistä blogeista on kuitenkin sisällöltään suomea.

Mitä ihmettä? Onko English jotenkin coolimpaa, internationalimpaa? Eikö fashion kuulosta yhtä hyvältä junttikielellä? Onko elämä todellakin laiffii?

Kylmä ja sydämetön

Rakkaan aamupalalehteni Hesarin mielipidepalstalla on tänään käsitelty rahaa ja toimeentuloa useammankin tekstin voimin. Yhtä työtöntä kirjoittajaa kismittää se, ettei hänelle makseta lainkaan työmarkkinatukea avomiehen tulojen vuoksi – hänestä tehdään prostituoitua, kun hän joutuu miehensä elätiksi. Kirjoittaja kauhistelee, että verojen ja vuokran jälkeen tämän lapsettoman parin käyttöön jää miehen tuloista vain 1000 euroa kuussa.

Ihmisten vaatimustasot ovat niin erilaisia.

Ihastuttavaa vastapainoa toi kirjoitus, jossa kyseenalaistetaan koko raatamisen kulttuuri. Ei tunnu mielekkäältä puurtaa vuosikymmenten ajan kymmentuntisia työpäiviä vain päästäkseen nauttimaan elämästä joskus eläkkeellä, jolloin on jo tuhonnut terveytensä ja vieraantunut perheestään. Kirjoittaja kertoo eläneensä suurimman osan elämästään köyhyysrajan alapuolella mutta siitä huolimatta onnellisena.

Kirjoituksen kauneudesta ja tervetulleesta sanomasta huolimatta jokin tökkii ikävästi silmään. Kirjoittaja kertoo saavansa kuukausittain alle 500 euroa, joka sisältää opintotuen. Tästäkin summasta kuitenkin osa liikenee hyväntekeväisyyteen. Hän myös toteaa, etteivät hänen perheensä tulot riitä edes kattamaan vuokraa. Lisäksi kirjoittaja kertoo, ettei suostu tekemään mitään sellaista työtä, jota ei koe itselleen mielekkääksi; hän pitää aikaansa liian arvokkaaksi, jotta sen voisi hinnoitella ja vaihtaa rahaan.

Olen vilpittömän iloinen siitä, että kirjoittaja on löytänyt elämälleen sisältöä muusta kuin raatamisesta. Lisäksi haluan painottaa, että mielestäni köyhillä, työttömillä, opiskelijoilla ja muilla yhteiskunnan nettosaajilla on täysi oikeus olla onnellisia ja kokea elämänsä mielekkääksi. Minäkin olen sitä mieltä, että perheeni ja muut läheiseni on tärkeämpiä kuin mikä tahansa työ tai raha. Onnekseni ne eivät kuitenkaan ole olleet vielä törmäyskurssilla.

Kutsukaa minua kylmäksi ja sydämettömäksi, mutta minä kuitenkin toivon, etteivät kamalan monet noudattaisi kyseisen mielipidekirjoittajan neuvoa ainakaan samoin keinoin. Minusta on ihailtavaa uskaltaa irrottautua oravanpyörästä ja osata elää pienellä rahasummalla. Sen sijaan en pidä mitenkään ihailtavana sitä, että tämä pieni rahasumma otetaan niiltä, jotka eivät ole tätä työstä vapaan elämän ihanuutta päässeet kokemaan. Minun korvaani sellainen kalskahtaa hyväksikäytöltä – jos se siis todellakin tehdään suunnitelmallisesti ja laskelmoiden.

Kirjoittaja on vapaa elämään elämänsä tukien varassa onnellisena: vaikka se raha on minulta pois, se onni ei ole. Se rahakin on niin pieni summa, ettei se minua haittaa. Mutta toivoisin kirjoittajan lopettavan itsepetoksensa ja myöntävän, ettei yhteiskunnan rahoituksen nykyrakenteella ole mahdollista levittää hänen onneaan kovinkaan laajalle. Ehkä kirjoittajan kannattaisi jopa olla onnellinen ihmisten erilaisuudesta ja toivoa, että jatkossakin rahoittajiksi löytyy ihmisiä, jotka kokevat intohimoa työhönsä.

Saanko minä tästä huolimatta nimittää itseäni vielä punikiksi?

Lottovoitto, bingo, shakkimatti ja yatzy

Heti alkuun huomautettakoon, että haluan välttyä ottamasta kantaa kyseisiin poliittisiin teemoihin. Tai, no, myönnetään, että mediamaksusta minulla on oma selkeän negatiivinen mielipiteeni. Mutta ruotsinkielisiä palveluja toki kannatan ja kyllähän RKP:llakin on olemassaoloonsa täysi oikeus.

Mutta purskahdin kyynelehtivään nauruun nähtyäni tämän otsikon:

Rkp korottaisi Yle-maksua ruotsinkielisten palveluiden turvaamiseksi

Harvoin sitä näkee noin montaa kansan syvien rivien karsastamaa asiaa yhdessä lauseessa. Onnea vain RKP:n pyrkimyksille, pitäisiköhän järjestää oikein kansanäänestys?

Nauratti niin, etten edes pystynyt lukemaan koko uutista loppuun asti. Kertokaa, jos siellä on jotain kiinnostavaa.

Joko rikoit uudenvuodenlupauksesi?

ILMOITUS

Tammikuun loppu on uudenvuodenlupausten rikkomisen sesonkiaikaa. Tipattomuus ei ole pitänyt pimeiden iltojen painon alla, karppaaminen kaatui siihen tosi hyväntuoksuiseen patonkiin eikä hullukaan nyt viitsi tuolla jäätiköllä lenkkeillä.

Kokko & Herrmann Private Consulting sanoutuu irti kaikista päälleliimatuista elämänparannusohjeista ja tarjoaa todellisen muutoksen! Tipattomuuteen ei päästä yhdellä lupauksella, karppaaminen ei ole mikään nopea päätös eikä lenkkeily ole kiinni vain sopivien hippatossujen löytämisestä.

Todellinen muutos vaatii useita pieniä askelia; pysyvä muutos on 14 askeleen^TM päässä.

KHPC:n konsulteilla on pitkä kokemus lupaustensa rikkojista,,ja me löydämme keinot ryhdistää jopa selkärangattomat. Ellet halua jatkaa itsellesi valehtelua, ota yhteyttä ammattitaitoisiin auttajiimme vaikka jo tänään!

ILMOITUS

Epäilyttävistä motiiveista

Tässä yhdistysten luvatussa maassa on useita järjestöjä, jonne pääsevät jäseniksi kaikki kiinnostuneet. Sitten on hyvin paljon niitäkin, joissa jäsenten tulee täyttää tietyt reunaehdot, vaikkapa työskennellä jollain tietyllä alalla. Huhujen mukaan on sellaisiakin eliittikerhoja, joissa nämä reunaehdot ovat kaikkea muuta kuin julkiset ja joihin pääsee vain jonkun jäsenen suosituksesta. Näistä viimeksi mainituista minulla ei ole ollut kokemusta, mutta hyväntahtoisesti voin vain olettaa, että syynsä kullakin.

Sanotaan nyt esimerkiksi kaikenlaiset ampumaseurat ja reserviläisjärjestöt: olisi tosiaan ihan hyvä, ettei pyssyä anneta käteen ilmeiselle psykopaatille, joka heti ensi paikan tullen lähtee järjestön mutkalla rei'ittämään kouluja, kauppakeskuksia tai perhettään. Mistä tällaiset tunnistaa päälle päin, voi olla jo vaikeampi kysymys, mutta kaiketi fiksummat ja kokeneemmat saavat henkilöstä jonkinlaista tuntumaa. Ja ehkä näissä jutuissa kannattaa mieluummin pelata varman päälle kuin kokeilla, josko se nyt kuitenkin olisi ihmisiksi.

Muunlaiset reunaehdot alkavat olla sitten vähän vaikeammin sisäistettävissä näin ulkopuolisen silmin. Tiedossa kyllä on, etteivät ampujat ja reserviläiset ole aina päässeet julkisuuteen kaikkein mairittelevimmalla tavalla; joillakin lienee kokemuksia suoranaisesta mustamaalauksesta. Ainakaan näinä moraalipaniikin aikoina eivät lehtimiehet ja -naiset näytä aina käyttävän kamalan paljon energiaa asioihin tutustumiseen ja faktojen tarkistamiseen. Monella lienee juttukeikkaa aloitettaessaan jo oma mielipide selvillä, ja haastattelut ovat pelkkä koriste julistuksen yllä.

Tässä kohtaa pohdituttaa enää, että mihinköhän kategoriaan minä itse kuulun? Pimeillä kujilla nimittäin huhutaan, että minä olen epäselvä tapaus. Maineeni ja motiivieni perään on kyselty, notta uskaltaako sen käteen pyssyn lykätä. Puolestapuhujiakin on ollut, joten ei tässä kai ole vielä ehditty kaikkia suututtaa ja tilanne saattaa olla vielä pelastettavissa. Tosin tämän blogimerkinnän jälkeen tasapaino saattaa tietenkin heilahtaa epäsuotuisaan suuntaan – elämme jännittäviä aikoja.

Jos minut harkinnan jälkeen todetaan vaarattomaksi, odotan jopa aiempaa suuremmalla mielenkiinnolla tulevia reserviläiskokemuksiani: en olekaan koskaan ennen tehnyt mitään, mikä ei kestäisi päivänvaloa. Jos minut taas tuomitaan riskitapaukseksi, toivon saavani edes jäsennellyt perustelut. Olen nähnyt asehullumpiakin blogeja, joten minun on vaikea nähdä itseäni tällaisena riskitapauksena. Mutta ehkä omalla nimellä kirjoittaminen antaa seinähullumman kuvan, näistä asioistahan on tapana puhua hiljaa suljettujen ovien takana.

Toisaalta en ole töissä missään lehdessä, en edes kirjoita freelancerina minnekään; bloginikin julkisuus on ihan tarkoituksellakin hyvin vaatimatonta. Punavihreys voi olla pelottavaa, mutta enhän minä sitäkään aatetta ole enää vähään aikaan kovin kovaan ääneen julistanut.

Olen kyllä imarreltu siitä ajatuksesta, että lähes puolentoista vuoden ampumaharrastuksen ja säntillisen ampumapäiväkirjan pidon jälkeen minua pidettäisiin yhä potentiaalisena punavihreänä soluttautujana. Ainakaan minua ei voisi siinä tapauksessa syyttää hutiloimisesta ja laiskuudesta tutustua aiheeseen! Aika mojova saisi juttupalkkio olla, että kaikki tämä työmäärä tulisi kompensoitua.

Tietenkin voi olla, että epäilijät eivät ole johtopäätöksiä tehdessään lukeneet blogiani aivan niin pitkälle ja aivan niin tarkkaan. Mutta sellaiset pikatuomiothan ovat enemmän punavihreiden toimittajien heiniä, joten tästä ei varmasti voi olla kysymys.

Mikäli hylky tulee eivätkä perustelut kestä päivänvaloa vaan jäävät vain viisaampien tietoon, varmistan selustani pienellä sähköisellä äänestyksellä, niistä kun on ollut viime aikoina hyviä kokemuksia. Mitä mieltä kansa on, millä tavalla olen blogini perusteella vaarallinen?

(Ja sorry, erilaisia syötteenlukijoita käyttävät, tämä äänestys ei taida toimia niissä vaan teidän on klikattava ihka omalle sivulleni vastaamaan)

Kansa on puhunut

Joten pulinat pois. Nyt on blogilla uusi nimi. Se on ihan osuva, kun ottaa huomioon, että jouduin lähtemään tänään kesken päivän pois töistä flunssailemaan kotiin. Oma sohva on ihan kiva, eikä yhtään haittaa sekään, että juuri tänään Amazon kantoi kotiin ison pinon viihdyttäviä kirjoja.

Pikeeripainajainen

Pääsin taas leikkimään kakkukeisarinnaa, kun kaveri juhli syntymäpäiväänsä ja toivoi vain katoavaisia lahjoja. Ryhdyinpä sitten vielä räpeltämään elämäni ensimmäistä kertaa pikeerillä, mikä olikin hermoja raastava kokemus. Kovin olivat koristeet kauniita vielä leivinpaperilla kuivuessaan, mutta riks raks ne hajoilivat säpäleiksi irrotusvaiheessa.



Onneksi tilanteen sai vielä pelastettua liimailemalla palaset kylmähermoisesti takaisin yhteen kakun päällä. Perjantaiyönä viimeistä lohikäärmeen liekkiä liimatessani päätin, etten kyllä enää kuunaan koske pikeeriin. Päätös vain vahvistui siinä vaiheessa, kun työnsin valmiin kakun huolimattomasti jääkaappiin ja kuulin tuttuakin tutumman äänen riks raks. Kyllä: jääkaapin takaseinällä oli näemmä jokin uloke, jota en ollut huomannut. Kyllä, yksi lohari dekapitoitui jääkaappiin. Kyllä, liimasin sen takaisin paikalleen.

Kuitenkin jo nyt tekisi kovasti mieli kokeilla uudestaan. Hullu mikä hullu.

Uusi nimi blogille?

Halusin aloittaessani antaa blogilleni jonkin mahdollisimman neutraalin nimen, jotta käteni eivät olisi sidotut sisällön suhteen. Niinpä täällä onkin saanut sitten ihan rauhassa kirjoittaa niin matkoista, lapsista, kakuista, pyssyistä, politiikasta, maalaamisesta kuin työstäkin. Mutta onhan se myönnettävä, että "Anginan nettipäiväkirja" on kuolettavan tylsä, eikä se edes anna vaikutelmaa älykkäästä sarkasmista ja ansiottomasta vaatimattomuudesta.

Olenkin ajatellut vaihtaa blogin nimen johonkin vähemmän kuivakkaan ja enemmän informatiiviseen. Mutta mihin? Haluaisin edelleen kirjoittaa rauhassa matkoista, lapsista, kakuista, pyssyistä, politiikasta, maalaamisesta ja työstä, sekä niistä kaikista tulevista aiheista, joita en vielä ole keksinyt. Lisäksi haluan nimen pysyvän kuitenkin suhteellisen asiallisena ja provosoimattomana, koska saatanhan minä kasvaa vielä aikuiseksi. Voihan sen nimen aina tietenkin muuttaa uudestaan, mutta silti.

Päätöstyötäni helpottaakseni ajattelinkin pyöräyttää pienen äänestyksen: mikä sinusta olisi sopiva nimi tälle blogille? Alla muutamia vaihtoehtoja, mutta lisää kuvaavia nimityksiä otetaan ilolla vastaan. Sama äänestys löytyy myös sivupalkista.

Vielä kerran väkivallasta

Tämän jälkeen En Kyllä Enää Palaa näin läpikotaisin kaluttuun aiheeseen, mutta pitipä vain huomauttaa, että minua on plagioitu. Vai miten muuten tulkitsette Hesarin tämänpäiväisellä mielipidepalstalla olevan tekstin, jossa kritisoidaan liian kapeaa näkemystä väkivallasta ja tästä syystä valheellisia väkivaltatilastoja?

Väkivaltaa ovat kuitenkin tappojen ja murhien --- lisäksi muun muassa pahoinpitelyt, ryöstöt, raiskaukset ja niiden yritykset, tarpeeton aseistautuminen, uhkailu, haistattelu, huutaminen, liikennesääntöjen noudattamatta jättäminen ja piittaamattomuus toisten turvallisuudesta, jo päiväkodeista alkava ja työpaikoille jatkuva kiusaaminen ja syrjintä, pelkojohtaminen, lasten retuuttaminen, etuilu ja vaikkapa lumisessa Helsingissä korostuva koiran pissattaminen toisten ovienpieliin. Listaa voi jatkaa kukin omilla havainnoillaan loputtomiin.

Ei mulla muuta.

Reserviläisen henkilökohtainen valmiussuunnitelma

Ajattelin ryhtyä tuoreen jäsenyyteni varjolla tituleeraamaan itseäni reserviläiseksi, ja millainen reserviläinen minä oikein olisin, jos minulla ei olisi henkilökohtaista valmiussuunnitelmaa? Joten täältä pesee: mitä teen, kun Suomeen kohdistuu sotilaallinen isku?

1. Kun uhka näyttää vielä lievältä ja ohimenevältä, jatkan elämääni normaaliin malliin. En ole käynyt armeijaa, joten vältyn sotatoimilta. Kotifasisti on käynyt armeijan Saksassa eikä ole Suomen kansalainen, joten kaiketi häntäkään ei tositoimiin kutsuttaisi.

2. Kun Helsingissä ei ole enää turvallista elää, muutamme mökille. Siellä tosin ei voi asua talvisin, mutta kyllähän nyt Talvisota on opettanut potentiaalisille uhkaajille, ettei Suomen maaperälle kannata astua kylmään ja lumiseen vuodenaikaan.

3. Jos eläminen koko Suomessa vaikuttaa uhkarohkealta, muutamme mitä pikimmin Saksaan. Kolmella neljästä perheeni jäsenestä on jo Saksan kansalaisuus ja itsekin saisin sen kai aika helposti, joten muuttaminen on läpihuutojuttu.

4. Jos Saksa, tuo vanha asevelivaltio, osallistuu sodankäyntiin, ei sielläkään kannata asua. Jo varsin matala hälytystila ajaisi meidät ulos maasta; emmehän halua, että kotifasisti kutsuttaisiin rynkyn varteen. Tässä tapauksessa muutamme Ruotsiin, joka ei varmasti käy sotaa yhtään kenenkään kanssa. Tukholmassa ja sen lähistöllä asuu sukulaisia, joiden luona voi väliaikaisesti majoittua ennen oman asunnon löytämistä. Lisäksi Tukholmassa on firmani haarakonttori, josta voisin ehkä löytää töitäkin.

5. Jos joku sadisti rohkenee hyökätä rauhaa rakastavaan Ruotsiinkin, alkavat tämänkin reserviläisen puntit tutista. Eurooppa ei ole enää turvallinen, joten muutamme Australiaan. Siellä selviää englannin kielellä, eikä ketään varmasti kiinnosta valloittaa rikollisten perustamaa lammassaarta.

6. Mikäli koko maailma onkin yhtäkkiä kerralla sodassa keskenään, etsin perheelleni mukavan perunakellarin ja yritän tehdä olomme mahdollisimman kotoisaksi. Mukaani otan aurinkoenergialla toimivan läppärin sekä useita bokseja hyviä tv-sarjoja, myös lapsille sopivia. Late Lammas on aika hyvä, se viihdyttää aikuisiakin.

7. Jos koko Maata uhkaakin hyökkäys ulkoavaruudesta, tarkastelen tilannetta perunakellarista ja päätän, jäänkö turvaani odottamaan tomun laskeutumista vai otanko kasvoilleni diplomaattisimman ilmeeni ja yritän hieroa tuttavuutta muukalaisten kanssa. Meillähän voi olla paljon opittavaa heidän kulttuuristaan.

Uusi vuosi, uusi järjestö

Suomihan on tunnetusti järjestöjen luvattu maa, joten uuden vuoden kunniaksi minäkin lähetin liittymiskaavakkeen uuteen järjestöön. Pitääköhän minun opetella nyt ajattelemaan kuin reserviläinen, kun kerran kuulun reserviläisyhdistykseen? Ainakin kotiin aletaan kohta kantaa Reserviläinen-lehteä; jos ei siitä maine hippipiireissä mustene, niin ei sitten mistään.

SRA-kurssille ei minua vielä huolittu, siellä kun pitäisi osata ampua rynkylläkin. Rynkky ja minä, tiedän, ajatus naurattaa itseänikin. Mutta koska se kerran on niin ratkiriemukas mielikuva, täytyy sitä varmaan kokeillakin. Ennemmin tai myöhemmin Santahamina siis kutsuu märkäkorvaa.

Sitä odotellessa pitäisi yrittää vaikkapa selvittää, mitä eroa on harrastelisenssillä ja ampumaturvalla, joista jompikumpi pitäisi harrastukselle hankkia. Ensimmäinen on vähän halvempi, mitäköhän sillä saa vähemmän?

Olen kuitenkin vielä ikävämmänkin ongelman edessä: mitä tehdä juuri nyt katkolla olevalle HSC-jäsenyydelle? Uuden yhdistyksen jäsenmaksu on paljon pienempi, lisäksi ampuminen Töölöntorin pistooliradalla on paljon halvempaa kuin Albertinkadulla. Ja kun tarkoituksenani on osallistua jossain vaiheessa SRA-kurssille, on johonkin reserviläisyhdistykseen joka tapauksessa pakko kuulua. Rakas HSC alkaa siis käydä turhaksi.

Kuten naiselle sopii, olen luonnollisesti muodostanut vahvan tunnesiteen tuohon paikkaan, jossa olen ensimmäiset ampumakokemukseni hankkinut ja josta olen niin asiantuntevaa opastusta saanut. Miten sellaisen voisi vain kylmästi jättää taakse? Ja miten voisin enää käyttää sarjakorttini loppuun, jos en rohkene katsoa ratamestareita silmiin julman temppuni jälkeen?

Saa nähdä, miten illan ammunta menee, kun mielessä hautuvat näin synkät aatteet.

Aseista, itsemurhista ja tutkimuksista

Hesarin mukaan aseiden määrä vaikuttaa itsemurhien määriin. Hesari ei ole kaiketi keksinyt väitettään itse, vaan huomauttaa "tutkimusten" kertovan näin. Lisäksi Hesari on siteerannut professoria, jonka mielestä on selvää, että jalankulkijoiden määrä vaikuttaa jalankulkijoille sattuvien onnettomuuksien määrään. Tai siis jotain sinne päin kuitenkin.

Minulla ei ole vielä tässäkään vaihetta Mutkaprojektiani mitään syytä torjua tuollaisia uutisia suoralta kädeltä; päinvastoin, olen melko kiinnostunut aiheesta ja haluaisin nähdä asiallisia kriittisiä argumentteja. Vielä ei ole liian myöhäistä muuttaa mieltään mutkahankinnan suhteen, jos käytäntö tai periaatteet osoittavatkin projektin huonoksi ideaksi. Minut on todella helppo ympäripuhua, kokeilkaa vaikka!

Mutta ihan oikeasti nyt kaverit. Mitä ne tutkimukset olivat? Kuka ne teki? Mitä tutkittiin, missä ja milloin? Ainakaan ei ole voitu vertailla nyky-Suomea aseettomana ja aseellisena, joten onko vertailtu eri maita keskenään? Miksei sitä voi kertoa?

Ja onko tuo faktana esitetty väitelause nyt Hesarin vai professorin näkemys? Kertoisitteko edes sen verran?

Lisää kasvatusongelmia

Selkärangan säilyttäminen on välillä niin kovin vaikeaa. Mutta mitä ihmettä normaalilla tunne-elämällä varustetun aikuisen tulisi tehdä, kun alle kaksivuotias nappaa luvatta kattilat molempiin käsiinsä, juoksee riemusta kirkuen vanhempiaan karkuun ja kikattaa heleästi isänsä takavarikoidessa laittomat esineet? Kun mantelisilmäinen ja silkkihapsinen pikkuenkeli painaa hymyillen päänsä äidin polvea vasten, räpyttää pitkiä silmäripsiään ja pyytää päästä syliin palkintona tuhmuuksistaan?

Olen kietoutunut tiukasti alaikäisen pikkusormen ympärille enkä edes älyä olla asiasta pahoillani.

Kasvatusongelmia

Pesueeni on päässyt nauttimaan poikkeuksellisen runsaslumisesta talvesta, ja eteen onkin tullut uudenlaisia kasvatusongelmia. Kotifasistin opettaessa tyttörukkia lumisodan saloihin löysi osa lumesta luonnollisesti tiensä lasten suihinkin. Tässä vaiheessa tein klassisen kasvatusvirheen: kielsin rääpäleitä syömästä lunta. Luonnollinen ja täysin ennalta-arvattava seuraus oli, että molemmat alkoivat kahmia valkoista unelmaa kaksin käsin kitaansa.

Viisastuin ja pidin jatkossa pääni kiinni, vaikka olisin vielä halunnut kehottaa tyttöjä sentään pysymään kaukana keltaisesta lumesta. Voin vain toivoa, että jokin evoluution myötä kehittynyt itsesuojelumekanismi hoitaa asian puolestani.

Sitä paitsi on aika kaksinaismoralistista kieltää jälkikasvulta lumensyönti – lumihan ON hyvää. Tai ainakin puhtoinen maalaislumi minun lapsuudessani oli.

Kauppakeskus Sello ja yhteiskuntamme kipupisteet

Eilisessä Hesarissa oli parikin mielipidekirjoitusta, joissa viitattiin kauppakeskus Sellon murhenäytelmään: Toisessa todettiin, että televisiossa on lapsille sopimatonta ohjelmaa, siispä kauppakeskus Sello.

Toisessa taas harmiteltiin, että kauppakeskus Sello, jonka jälkeen todettiin, että ulkomaalainen bussissa ei saanut apua ja että lapset ovat aikuisia suvaitsevaisempia koska näkevät ulkomaalaisia inklusiivisessa koulussa.

Lauantain mielipidepalstalla homma pysyi hieman paremmin hanskassa: siellä kun todettiin, että kauppakeskus Sello, josta johtuen internetin vihapuhe, jolle jonkun päättäjän pitäisi välittömästi tehdä jotain.

Jotta aihe ei pääse unohtumaan eikä Suomen kansa turtumaan, annan tässä tuleville mielipidekirjoittajille muutamia valmiita aihioita osallistuvia tekstejä varten:

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Edelleen miehet pitävät häviävän pienen osan vanhempainvapaista, mikä johtaa isyyden väheksymiseen ja naisten työmarkkina-aseman kehnouteen.

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Eduskunnasta ei taida löytyä ainuttakaan nuhteetonta kansalaista, kaikki kun ovat sotkeutuneet likaisiin rahoituskuvioihin ja myyneet sielunsa markkinavoimille.

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Juhlapuheissa muka kannustetaan ekologiseen talvipyöräilyyn, mutta käytännössä Helsinki jääräpäisesti hiekoittaa kevyen liikenteen väylät pyörän kumeille kohtalokkaan terävällä sepelillä.

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Kaiken maailman ideaparkit ja abc-asemat tappavat taajamien keskustat ja syrjäyttävät ajokortittomat sekä alaikäiset.

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Eläkeikää ollaan kovalla tohinalla nostamassa, vaikka samaan aikaan yritykset puskevat säästöjen nimissä eläkeputkeen vähänkin vanhentunutta työvoimaa.

Kauppakeskus Sellon traagiset tapahtumat kertovat, että yhteiskunnassamme on jotain vakavasti pielessä. Nykyajan misseistä ei enää ole roolimalleiksi, kun yksi varastelee vaatteita ja toinen antaa kyynisiä lausuntoja maailman parantamisen vaikeudesta.

Linja-autossa on tunnelmaa

Raideliikenteen kannattajalla ei ole näinä päivinä helppoa. Niin paljon kuin junista ja ratikoista pidänkin, olen vilpittömän onnellinen saadessani kulkea työmatkani bussilla. Minun liikennevälineeni tulee tuiskussa ja pakkasessa aina ajallaan, tai ainakaan vuoroja ei koskaan peruta kokonaan. Kuskit tervehtivät, istuinpaikka löytyy ja lämpöäkin riittää. Aamuäreät yksityisautoilijat saavat kiilailla rauhassa, kun minä suljen silmäni ja kuuntelen napeista hyvää musiikkia pehmeästi keinuvassa kulkuneuvossa.

Bussimatka on päivän kohokohta.

Nuuttipukki lepytetty

Julma Nuuttipukki on jälleen saanut perinteisen loppiaisuhrinsa, kun kuusi lensi parvekkeelta kaaressa alas. Suoritus oli lähestulkoon tyylipuhdas: neulasia läpäisemätön takki, neulasia läpäisemättömät korkeavartiset kumisaappaat ja neulasia läpäisemättömät nahkakäsineet. Ainoa tyylirikko tuli, kun takin tasku unohtui auki ja täyttyi prosessin aikana neulasista. Erityisen kivaa oli nyppiä neulasia yksitellen taskusta löytyneistä villahanskoista.

Lasten kasvoilta paistaa selkeä helpotus: Nuuttipukki ei tänäkään jouluna vienyt joululahjoja, vaikka osa niistä oli ilmiselvän ansiottomasti saatuja. Joulukoristeet on hilattu pois näkyvistä ja kunhan joulutortutkin saadaan uuniin, on takana taas yksi perinteinen joulukausi.

Mitähän sitä tekisi juhannuksena?

Alaikäisten kielenkäytöstä

Jälkikasvumme ei aina puhu niin siivosti kuin voisimme toivoa. Tänäänkin kotifasisti joutui ojentamaan esikoista ruokapöydässä.

[Mella]: - Te ootte kaikki grosse Scheisse! Neila on grosse Scheisse, isi on grosse Scheisse ja äiti on grosse Scheisse.
[Isi, suomennettu]: - Ei toisista ihmisistä voi puhua noin! Ei kukaan ihminen ole grosse Scheisse. Pitää sanoa Arschloch.

KAIKKI RIKOLLISTAUSTAISET TAKAISIN KOTIMAIHINSA!!!

Viimeaikaiset uutistapahtumat ovat syystä tai syyttä nostattaneet keskustelun rikollisten ulkomaan kansalaisten oleskelusta Suomessa. Kuulapäät ja muut nuivat ovat joukoin marssineet erinäisiin CAPS LOCK!!1! -ryhmiin, joissa vaaditaan rikollistaustaisia ulkomaalaisia karkotettavaksi, kun taas hipit ja hipsterit ovat kirmanneet älykästä sarkasmia tihkuviin CAPS LOCK!!1! -ryhmiin, joissa vaaditaan suomalaisia ulos Suomesta, rikollistaustaisia suomalaisia takaisin kotimaahansa ja kaikkia rikollistaustaisia ulos niin Suomesta kuin ulkomailta.

Älykästä sarkasmia käytettäessä on vaara, että viestin sisältö hämärtyy. Noista hippien ja hipstereiden ryhmistä kyllä käy ilmi se, että nyt pilkataan ja suoranaisesti vastustetaan jotain. Mutta mitä? Rumia kuulapäitä, rumien kuulapäiden kirjoitusvirheitä, rumien kuulapäiden rasistista retoriikkaa, populistista jälkiviisautta tiettyjä albaaneja koskevien karkotusvaatimusten muodossa, liian matalaa karkotuskynnystä vaiko peräti koko ajatusta rikollisten ulkomaalaisten karkotuksesta?

Luultavasti sarkastikkojen joukosta löytyy vähän joka sorttia, mutta minua ei juuri tällä hetkellä niinkään kiinnosta pureutua yksittäistapauksiin tai karkotuksen käytännön linjauksiin. Sen sijaan olisi mukava nähdä dialogia karkotuksen periaatteesta: puolesta vai vastaan?

Kuulapäillä on selvä mielipide: karkottamisen tulee sisältyä Suomenkin työkalupakkiin. Näiden nuivien keskittymä lähtee ilmeisesti liikkeelle siitä, että ulkomaan kansalainen on tervetullut maahan, mikäli osaa käyttäytyä sääntöjemme mukaisesti. Jos lakeja rikotaan riittävän^TM monta kertaa ja riittävän^TM törkeästi, vieraanvaraisuutta on käytetty hyväksi ja on aika lähteä. Kyse ei ole ylimääräisestä rangaistuksesta vaan yksinkertaisesti siitä, että oleskeluluvan ehtoja ja siis sopimusta on rikottu. Kuinka moni ihminen katselisi kotonaan kutsuttuakaan vierasta päivä toisensa jälkeen kusemassa isäntäväen aamumuroihin, saati sitten kutsumatonta?

Nuiville kotimaa on koti, jossa isäntä kertoo, miten ollaan. Kylään saa tulla ja asumaankin, mutta vain annetuilla ehdoilla. Tämän ei tarvitse olla globaalissa mittakaavassa epätasa-arvoista, sillä muut maat ovat vapaita asettamaan omat ehtonsa ja yksityiset ihmiset valitsemaan asuinpaikkansa näiden ehtojen perusteella.

Hippien maailma taas lienee pohjimmiltaan yhteinen: tulija otetaan vastaan kyselemättä, sillä ihmisten vapaa liikkuvuus on lähtökohta, johon tehtävät rajoitukset ja poikkeukset tulee perustella erikseen. Jokaisella ihmisellä tulisi olla synnyinpaikastaan riippumaton mahdollisuus hakeutua itselleen sopivimpaan paikkaan asumaan, pois sotien ja sorron keskeltä ja kohti omaa käsitystään hyvästä elämästä.

Kun on maahan tultu, maassa ollaan kuitenkin hipinkin mielestä samoilla ehdoilla kuin muutkin. Miksi ulkomaalaisille sääntöjen rikkojille pitäisi olla erilaiset rangaistukset kuin suomalaisille – sillä lisärangaistushan karkotus käytännössä on? Se, ettei ulkomaisia rikollisia karkoteta, ei tarkoita sitä, etteikö heitä rangaistaisi. Se, että valtio saattaisi säästää lyhyellä tähtäimellä rahaa lähettämällä syrjäytyneet pois, on toisarvoista tasa-arvon periaatteen rinnalla. Ja onko meillä lopulta varaa luoda yhteiskunta, jossa epäkelvoiksi todetuista yksilöistä hankkiudutaan eroon aina, kun siihen vain tulee tilaisuus?

Mikäli yllä esitetty tiivistelmä maailmankuvista vaikuttaa mielestänne läpinäkyvän puolueelliselta ja suorastaan naurettavalta, olen kanssanne samaa mieltä. Väitetystä hippeydestäni huolimatta en nimittäin ole sisäistänyt kovinkaan syvällisesti tuota monikulttuurista maailmankatsomusta. Tunnen voimakasta vetoa rajatonta rakkautta täynnä olevaan maailmaan osaamatta argumentoida sen puolesta muuten kuin fiilispohjalta. Nuivien maailma kotianalogioineen taas on hölmistyttävän yksinkertainen. Eihän niistä asioista voi edes puhua samalla kielellä!

Hartain toiveeni olisikin, että joku autenttinen hippi tai muu hyvä ihminen kertoisi vähemmillä korulauseilla perustelut sille, miksi Suomessa pitää olla tilaa kaikille tänne ehtineille, muitakin kansallisuuksia edustaville rikollisille. Olen varma, että joku muu pystyy kyllä esittämään omia olkiukkoargumenttejani parempia syitä.

Suomalaisesta väkivaltakulttuurista

Ei ole aivan ensimmäinen kerta, kun sivuan suomalaista väkivaltaa; eikä ole aivan ensimmäinen kerta, kun sitä muutkin sivuavat. Mutta hyvään aiheeseen voi palata, jos sitä ei ole saatu tyhjennettyä. Minua nimittäin edelleen kiinnostaisi kovasti tietää, mitä tarkoitetaan tällä suomalaisella väkivaltakulttuurilla. Minun tulkintani mukaan fraasi tarkoittaa sitä, että suomalainen väkivaltakulttuuri on jotenkin poikkeuksellinen muiden maiden väkivaltakulttuureihin verrattuna. Yleensä tulkitsen fraasin käyttäjän tarkoittavan vielä erityisemmin sitä, että Suomessa väkivaltaa on enemmän kuin muualla.

Jos en äidinmaidosta niin kuitenkin jo alaikäisyydestä asti olen tiennyt, että Suomessa tapellaan ja hakataan selvin päin mutta varsinkin kännissä. Naiset ovat silmät mustina ja lapset traumatisoituneet; nakkikiskalla turpaansa ottaminen on osa mieheksi kasvamista, täällä Suomessa. Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa, vaan näyttää tunteensa nyrkein ja urahduksin. Naiset tulevat hyvää vauhtia perässä niin viinanjuonnissa kuin hakkaamisessakin.

Ei väkivalta Suomessa olekaan mielestäni mikään illuusio. Todellakin: kuonoonsa saavat lapset, naiset ja miehet. Nyrkki ja puukko heiluvat, kyllähän me kaikki siitä olemme lukeneet. Mutta sitten kuitenkaan nuo esitetyt väkivaltatilastot eivät kerro Suomesta mitään poikkeuksellisen synkkää: eurooppalaista keskitasoa, ja Eurooppahan ei maailmanlaajuisesti ole mitenkään huomattavan väkivaltainen paikka.

Jos suomalainen väkivalta ei ole erityislaatuista, miksi niin annetaan kuitenkin ymmärtää? Onko se tahallista? Mistä se on lähtenyt liikkeelle? Onko idea uusi, vai uskovatko vanhimmat elossa olevat sukupolvet myös väkivaltaliturgiaan? Entä heitä edeltävät? Muistan nähneeni Hesarin mielipidepalstalla kirjoituksen, jossa tätä poikkeuksellista suomalaista väkivaltaa seurattiin satoja vuosia taaksepäin. Tiesivätkö kaikki nämä menneet sukupolvet olevansa harvinaisen väkivaltaisia, vai mekö sen olemme keksineet?

Toisaalta, vaikka Suomi olisi nykytilassaan maailman väkivallattomin maa, mitä väliä sillä lopulta on? Mitä merkitystä on Suomen sijoittumisella jossain rankingissä? Lohduttaako maahan poljettua tietää, että naapurimaassa hänen kaltaisiaan on vielä enemmän?

Puhe suomalaisesta väkivaltakulttuurista tuntuu yksinkertaisesti propagandalta: annetaan selkeästi ymmärtää, että meillä on ainutlaatuinen ongelma, että olemme jotenkin poikkeuksellisen huonoja. Onko tämä nyt oikeasti kovinkin kauaskantoinen strategia? Kannattaako koko kaivattu yhteiskunnallinen ryhtiliike rakentaa väritetyn totuuden varaan? Jos todellisuus joskus paljastuu, eikö se vie pohjan koko väkivaltaprojektilta?

Miksei voitaisi vain sanoa, että vaikka tilanne voisi olla paljon huonompikin, voisi se olla parempikin?

Uutisähky

Viimeisintä uutistapahtumaa seuratessa tuli aluksi hengästynyt olo, sitten raskas ja väsynyt. Tunsin kieltämättä oloni hieman likaiseksi, kun niin nälkäisenä kiertelin eri uutissivustoja etsien uusia yksityiskohtia mässäiltäväksi, mutta minkäs sitä ihmisluonnolle mahtaa. Uutishimo pysyi kovana niin kauan kun päivityksiin tihkui uusia faktoja ja huhuja; sen sijaan siinä vaiheessa, kun tosiasioiden ja spekulaatioiden sijaan otsikoissa alkoi näkyä erinäisten tahojen kommentteja ja johtopäätöksiä, muuttui meno raskaaksi.

Olen kuitenkin yrittänyt pysyä tunnollisesti ajan tasalla, kun se näin vapaalla on kerran mahdollista. Nyt on jo sitten tiedossa, että Kosovon albaanit ovat väkivaltaisia, suomalainen kulttuuri on väkivaltainen ja suvaitsematon, suomalaiset naiset ovat typeriä hutsuja heittäytyessään jännittävien ulkomaalaisten kelkkaan ja suomalaiset miehet ovat hulluja kuulapäärasisteja sekä vaimonhakkaajia. Lisäksi mielenterveydestä on säästetty talouskasvun nimissä ja kukkahatut ovat pehmittäneet tien kaikille lepsun ja anteliaan järjestelmämme hyväksikäyttäjille.

Tiedän nyt myös, miten pöyristyttävää on, että tällaista tragediaa hyväksikäytetään oman poliittisen agendan ajamiseksi. On käsittämätöntä, että yhden jo pitkään Suomessa asuneen kuumakallen tekemisillä leimataan kaikki maahanmuuttajat, saati, että asiasta tehdään yleinen esimerkki maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisesta. Mihin on unohtunut se, että edelliset joukkomurhaajat ovat olleet suomalaisia? On myös käsittämätöntä, että vuosikymmenien ajan on vain katsottu vierestä ulkomaalaisen pitenevää rikosrekisteriä ja tyydytty silittelemään päätä pehmeälle paperille painetulla lähestymiskiellolla. Ja kuinka moni mustasukkainen suomalainen lähtee selvin päin kylmäverisesti siippansa työkavereidenkin perään?

On käsittämätöntä, ettei kolmen tragediankaan jälkeen saada käsiaseita kiellettyä tai niiden määrää ainakin dramaattisesti vähennettyä - juuri käsiaseidemme määrähän oli se, mihin ulkomaiset mediat erityisesti tarttuivat Espoosta uutisoidessaan. On myös sikamaista, että tunnetun rikollisen yksiselitteisen laiton ase vedetään mukaan aselupakeskusteluun. Sitä paitsi olisi aika jo päättäjienkin ymmärtää, että jos ampuja tietäisi muutamalla sadalla kauppakeskuksen asiakkaalla olevan oma mutka taskussa, olisi hän saattanut harkita reissuaan tarkemmin. Toisaalta, jos sata Prisman asiakasta alkaa yhtäkkiä huitoa toisiaan paukkuraudoilla, voisi puntti alkaa tutista viattomallakin.

Ulkomaalaiset rikolliset ulos Suomesta, suomalaiset rikolliset takaisin Suomeen, suomalaiset ulos Suomesta, käsiaseet kiellettävä Suomesta, ibrahimit kuriin ja kaikille suomalaisille käsiaseet - ei tule ainakaan Facebook-ryhmistä puutetta!

Taidan vetäytyä takaisin kammiooni pureskelemaan tätä kaikkea.