Havainnollisesta oppimisesta

Olen jokaisen innokkaan pedagogin inhokkioppilas: en ole havainnollinen oppija. Minä olin kyllä vielä peruskoulussa se kiltti tyttö, joka viittasi aina ja istui opettajan määräämällä paikalla. Lukiossa aloinkin sitten olla se tyttö, joka väärensi huoltajan nimen poissaololappuun ja nukahti saksan tunnilla verhon taakse. Englannin ja ruotsin kursseilta sain vapautuksen, kun lupasin kirjoittaa kullakin kielellä esitelmän. Kun vaihteli opettajaa tarpeeksi paljon, saattoi kierrättää vanhoja esitelmiä eri kursseilla.

Yliopistolla olin se, joka kävi ensimmäisellä luennolla ilmoittautumassa ja seuraavan kerran näytti naamaansa tentissä. Läsnäolopakollisilla luennoilla kävin täsmälleen sen vaaditun määrän, istuin takarivissä ja joko nukuin, luin tenttikirjaa tai piirsin.

olen oppinut asiat aina parhaiten lukemalla ne kirjasta kaikessa rauhassa. Luennot ovat tavatonta ajanhukkaa, niillä kun jankataan asioita, jotka omaksun huomattavasti nopeammin lukemalla. Tai vaihtoehtoisesti en ymmärrä luennolla mitään, vaan tajuan vasta etsittyäni saman tiedon tenttikirjasta. Erinäiset kuvat ja arkielämän esimerkit taas ovat parhaimmillaan turhaa rautalankaa ja pahimmillaan myötähäpeää herättävän kömpelöitä.

Tämä päivä on mennyt flunssaillessa kotona, joten kerrankin on ollut aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä muulloin ei ehdi. Koska en millään kyennyt ymmärtämään, mitä se IPSC/Practical nyt oikeasti on, vietin pari tuntia katsellen YouTubesta asiaa käsitteleviä videoita. Niiden perusteella totesin, että kyllä se nyt ainakin hauskalta näyttää. Tosin mikä tahansa hosuminen ja huitominen vaikuttaa ajatuksen tasolla hauskalta, kun joutuu de facto vain makaamaan sohvalla potemassa.

Mutta sitten luin tämän (pdf) ja tämän (pdf), ja aloin ensimmäisen kerran tajuta, mitä niissä videoissa oikein tapahtuu. Ei, tämä ei ole vitsi, luin todellakin ne säännöt läpi. Kyllä, ihan kokonaan. Ja kyllä, nyt minä todellakin haluan kokeilla tuota.

Nyt sitten vain ihmetyttää, että mitä minä sillä nakskakkosella teen, practicaliin kun vaadittaisiin ysimillinen. Sellaista taas ei kuitenkaan taida ensimmäiseksi aseeksi saada. Ja kallistakin sillä ampuminen on verrattuna proletariaatiin puoli-ilmaisiin 22-patruunoihin.

No, huominen päivä menee näillä näkymin vielä sairastellessa. Ehkä kaikki ratkeaa silloin.

Empatiakyvystä ja opiskeluajoista

Lueskelin tuossa flunssaviihteeksi off topiciksi äitynyttä keskustelua Soininvaaran blogissa, keskustelun pääteemana opiskelijoiden toimeentulo. Vaikka häpeäkseni onkin tunnustettava, että olen itse asiassa maisterinpapereistani huolimatta edelleen kirjoilla yliopistolla (en sentään ole vuosikausiin nostanut opintotukea eikä noita opiskelija-alennuksiakaan enää ole tai ainakaan tule käytettyä), olen jo autuaasti unohtanut ainakin kaikki ikävät asiat opiskeluajoilta. Toisin sanoen kykyni asettua hädänalaisen opiskelijan asemaan on pahasti romahtanut.

Tiesin kyllä jo opiskeluaikana, että sellaista tapahtuu: siitähän valtakunnan päättäjiä juuri moitittiin, opiskelijan arjen unohtamisesta. Lisää opintotukea, kääkkä, etkö sä näe että meillä on pula? Toivoin hartaasti, ettei minusta tulisi samanlaista itsekästä kalkkista, joka ajattelee vain oman viiteryhmänsä etua (vaikka tietenkin opiskelijana ajattelin lähinnä opiskelijoiden etua).

En kuitenkaan näemmä kykene vastustamaan konservatiivisuuden ja itsekkyyden hyökyaaltoa. Nykyään minua kiinnostavat opintotukea huomattavasti enemmän vaikkapa päiväkotimaksut ja muu pienten lasten vanhempien arki. Olen myös siitä onnekas, etten ole viettänyt koskaan päivääkään työttömänä, joten minun on vaikea samaistua myös työttömien ongelmiin. Kuulopuheiden ja mielikuvien pohjalta olen kuitenkin saanut sellaisen käsityksen, että byrokratian ansiosta työttömyys on sanalla sanoen perseestä. Muunlaiset ahdingot ovat sitten tätäkin vieraampia.

Konservatiivisuudessani ei ole kyse ainoastaan siitä, etten juuri korvaani lotkauta opiskelijoiden murheille. Tämän lisäksi olen nimittäin havaitsevani itsessäni tietynlaista tätiasennetta: kun minäkin kerran ihan hyvin tulin toimeen, niin mikseivät ne nykynuoret muka tulisi? Minä valmistuin reilussa kuudessa vuodessa, vaikka vietin ensimmäiset kolme vuotta kaiken aikani opiskelun sijaan erilaisissa opiskelijajärjestöissä, vaihdoin puolivälissä alaa ja tein viimeisinä vuosina melko paljon töitä. Lisäksi matkustelin kohtalaisen paljon, sekä tietenkin hoidin pois alta sen nykyään lähes pakollisen nuorten opiskelijanaisten taudin eli masennuksen. Niin ja menin naimisiin. Lapsia en sentään ehtinyt tehdä opiskeluaikana, mutta kuitenkin selvästi aiemmin kuin akateemiset naiset keskimäärin.

Yritän koko ajan takoa päähäni, että ihmisillä on kovin erilaisia kokemuksia, ehkäpä eri opiskelualoilla on vieläpä huomattavasti vaikeampaa kuin fysiikassa/filosofiassa. Mutta siitä huolimatta täti sisälläni on ottamassa vallan ja päivittelemässä, että mitä siellä oikein nuristaan: minun nuoruudessani kouluun hiihdettiin talvet ja juostiin paljain jaloin kesät.

Voisiko joku palauttaa minut maan pinnalle?

(Myönnettäköön, yhdestä asiasta ajattelen edelleen samoin: mielestäni opiskelijalle on liian suuri riski joutua elättämään itsensä velkarahalla. Itsekin nostin aika paljon velkaa, mutta minulla onkin nyt työpaikka. Kaikilla ei, varsinkaan kaltaisillani teoreettisilla filosofeilla.)

Luovan kirjoittamisen alkeiskurssi, osa 3

Kurssi on edennyt jo kolmanteen viikkotehtävään, kiitos vain niistä edellisistä. Viimekertainen novelli olikin jo vähän työläämmästä päästä, joten otetaan tällä viikolla kevyemmin. Vuosikin kun vaihtuu ja kaikkea. Aikaa on jälleen viikko, eli odotan tuloksia viimeistään loppiaisena joko kommenttina tähän merkintään tai sähköpostitse sinne osoitteeseen, jonka varmaan osaatte kaivaa linkkien takaa.

Tehtävänä on laatia kuvitteellisista Facebook-statuksista koostuva teksti, joka muodostaa kokonaisuutena jonkinlaisen tapahtumaketjun tai juonikuvion. Statusten on tarkoitus kuvata tapahtumia fiktiivisen alter egosi näkökulmasta, ja käytetään nyt vain yhtä alter egoa eli kertoja ei vaihdu matkan varrella. Tavallaan kyseessä on siis moderni monologi.

Mikäli Facebook ei ole tuttu, selvennetään vähän näitä statuksia. Niiden avulla ihmiset kertovat... noh, mitä nyt ikinä haluavatkaan kertoa. Pääasiassa he kai toteavat olevansa nyt syömässä lounasta, lähdössä kävelylle ulos tai harkitsevansa nukkumaan menemistä, mutta oikeasti vain mielikuvitus on rajana. Sekä nämä speksit:

FB on asettanut valmiiksi alkupätkän, joka koostuu nimestäsi ja yhdestä välilyönnistä. Sen jälkeen tulee 160 merkin verran tilaa omalle luovuudelle. Lisäksi statukseen liitetään päivämäärä ja kellonaika, jolloin lopullinen tulos voisi näyttää esim. tältä:

31.12.2008

10.34: Angina herää liian lyhyiltä yöunilta.
12.55: Angina syö lounasta.
13.21: Angina ja eksistentiaalinen tuska
14.07: Angina : Jokohan nyt olisi aika vetää pienet päikkärit?

1.1.2009

02.57: Angina : Oho, nukuinko yli vuoden vaihtumisen? No, ensi vuonna uudestaan. Hyvää uuttavuotta teillekin.
03.29: Angina menee takaisin nukkumaan.
.
.
.
.

ja niin edelleen. Oletan teidän tekstienne olevan kuitenkin jokseenkin kiinnostavampia kuin tämä esimerkki. Pituudelle en laita rajoituksia, tehkää sen mittaisia kuin ehditte ja haluatte.

Pidätän oikeuden käyttää laatimianne statustaideteoksia omina FB-statuksinani, jos mieleni niin tekevi. Taiteilija saa kuitenkin halutessaan nimensä/nimimerkkinsä mainituksi samaisessa sosiaalisessa mediassa.

Luovan kirjoittamisen alkeiskurssi, osa 2

On kurssin toisen tehtävän aika, vaikka ensimmäisiä tekstejä voikin toki vielä palauttaa muutaman tunnin ajan. Tällä kertaa tehtävänä on kirjoittaa novelli, jossa esiintyvät seuraavat sanat tai käsitteet (perusmuodossaan tai taivutettuna): "EU:n perustuslakiäänestys", "ilotulitus", "laiskanpulskea", "hurmaava", "raataa" sekä "yllättyä".

Novellin pituus saisi olla vähintään sellaiset ruotsin tunnilta tutut 500 sanaa, mutta pidemmätkin kelpaavat oikein hyvin. Älkää kuitenkaan ruotsiksi kirjoittako. Tekstit voi tuttuun tapaan joko lähettää minulle sähköpostitse (etunimi.sukunimi[sekäppyrä]gmail.com) tai julkaista kommenttina tähän merkintään. Odotan saavani tekstit tämän vuoden puolella, eli viimeinen palautuspäivä on ensi viikon keskiviikko.

Luovan kirjoittamisen alkeiskurssi, osa 1

Jotta maailma olisi hauskempi paikka elää ja jotta työstäni tekstien kanssa olisi jotain iloa, olen päättänyt järjestää pienen kirjekurssin luovasta kirjoittamisesta. Kun muistelen omaa lukioaikaista luovan kirjoittamisen kurssiani, päällimmäisenä mieleeni jäi tehtävä, jossa lyhyen neutraalista uutistekstistä piti kirjoittaa uusia versioita eri tyylilajeissa. Ryöstänkin tämän tehtävänannon omaa kurssiani varten.

Kurssi on ilmainen ja avoin kaikille halukkaille. Merkinnän lopusta löytyy lyhyt uutisteksti, josta osallistujat saavat kirjoittaa kolme (3) uutta versiota eri tyylilajeissa. Tyylit saa valita itse seuraavien joukosta: runo, dekkari, sotahistoriallinen tiiliskivi, nykyproosa, poliittinen pamfletti tai sanomalehden tekstiviestipalsta. Mainitse kunkin tekstin yhteydessä, mitä tyyliä olet käyttänyt. Muuten minä en välttämättä tunnista sitä.

Tekstit voi toimittaa joko kommenttina tähän merkintään tai sähköpostitse allekirjoittaneelle osoitteeseen etunimi.sukunimi{miukulimaukuli}gmail.com. Odotan saavani tekstit viikon sisällä eli viimeistään jouluaattona. Koska en ole oikeasti alan ammattilainen, en lupaa ammattitaitoista palautetta. Pyrin kuitenkin löytämään kaikista jotain kehuttavaa - pääasia on saada kirjoituksensyrjästä kiinni.

Versioitava teksti (by Markus Jokela, HS):

Lokkien tehopyynti alkaa Ämmässuolla huhtikuussa

Harmaalokkien tehopyynti alkaa Ämmässuon kaatopaikalla huhtikuussa. Tähän mennessä kaatopaikalla on tapettu jo 34 000 lintua, mutta tämä ei ole vähentänyt Ämmässuolla vierailevien lintujen määrää.

Asiasta kertoo keskiviikon Länsiväylä.

Lokeista on välillä haittaa kaatopaikan työntekijöille. Linnut myös likaavat läheisten järvien laitureita ja rantoja.

Lauantai, jollaisia pitäisi olla enemmän

Tämä lauantai on ollut erityisen hyödyllinen ja mukava. Aamulla oli tentti, joka ei ollut liian vaikea. Vaikka tietenkään tentti sinänsä ei ole mitenkään ihana asia, sen päättyminen saa aina aikaan ihanan helpotuksen tunteen: viikkojen, usein kuukausienkin luku-urakka on taas ohi. Tätä riemua ei yhtään laimenna se, että kävin heti tentin jälkeen hakemassa kirjastosta luettavaa seuraavaa tenttiä varten: Principles of Corporate Finance. Minä odotan jo sormet syyhyten pääsyäni yrityslainojen, merkintäantien ja osingonjaon maailmaan! Ihan totta! Tämä ei ole sarkasmia!

Opiskeluepisodin jälkeen kävin sitten tutustumassa kenkäalennusmyynteihin, mutten kuitenkaan edes sovittanut mitään. Vielä pari päivää sitten olisi kyllä ollut varaa ostaa vaikka mitä kivaa popoa, mutta sitten menimme ostamaan Indiq Livingistä astiakaapin. Huoh... Mutta on se vaan samperin komea kaappi!

Sittemmin olen tämän päivän aikana ehtinyt, Erikin avustuksella toki, leipoa kaksi pellillistä pitsaa ja yhden Sacher-kakun. Pitsaa on jo maistettu ja hyvää se on, niin kuin aina, Sacher puolestaan vasta jäähtyy parvekkeella. Mutta sekä taikinaa, marmeladia että kuorrutusta tuli tekovaiheessa kyllä naukkailtua, joten mitään kovin pahaa sieltä ei taida olla tulossa. Ja ennen kaikkea kakusta tuli todella hienon näköinen! Harva asia näyttää lumoavammalta kuin pitkin kuperaa kakkua valuva paksu suklaakuorrute.

Miiiiksei aina voi olla lauantai, lauantailauantai?

Pässinpäitä yliopistolla

Kävin äsken rankan työviikon päätteeksi kansantaloustieteen laitoksella tarkoituksenani kopioida makrotalousteorian luentokansiosta materiaalia viikonlopun opiskeluja varten. Tiistaiaamuna on nimittäin tentti, ja maanantait ovat niin tiukkoja työpäiviä etten välttämättä ehdi ja jaksa opiskella enää silloin.

Aikomukseksi tämä kuitenkin jäi, sillä kansio ei ollut paikallaan. Muutamissa viimeisissä laskuharjoituspapereissa onkin ollut vieno toive, että kansiota ei vietäisi pitkäksi aikaa pois paikaltaan, jotta kaikki pääsevät kopioimaan tenttimateriaalin. Pyynnölle on näköjään ollut tarvetta, mutta siitä ei ole ollut hyötyä.

Joten, sinä pässinpää joka veit makrotalousteorian luentokansion pois tenttiä edeltäväksi viikonlopuksi: voisitko ystävällisesti kuolla pois, tosin palauttaisitko sen kansion ennen harakiriäsi?

Aivan oma puhinansa olisi se, että miksi nykyisenä internetaikana vielä käytetään nuhjuisia luentokansioita. Tai miksi kopioitavaksi tarkoitettavaa materiaalia säilytetään kaksi kerrosta ylempänä kuin opiskelijoiden kopiokoneita. Vai opinko minä vain liian hyvään viimekeväisellä mikrotalousteorian kurssilla?

Opiskelijakirjasto juoksuttaa

Pitää lähteä kohta käymään Opiskelijakirjastossa, ja aivan turhaan. Minulla on makrotalousteorian kurssikirja lainassa, ja sen eräpäivä on tänään. Kirja on hyvin haluttu, ja minäkin eräpäivää ennakoiden laitoin jo aiemmin varauksen tästä samaisesta kirjasta. Kurssin pakolliset viikottaiset laskuharjoitukset ovat nimittäin tästä kirjasta, ja tehtävänumerot paljastetaan aina vasta muutamaa päivää ennen palautusta. Toisin sanoen jokaisella kurssia käyvällä on oltava tämä kirja koko vajaan kolmen kuukauden kurssin ajan, vaikka kuukauden laina-aika sinänsä riittäisi kirjan läpilukemiseen. Typerää, kun kirjastossa ei kuitenkaan ole riittävästi kirjoja kaikille.

No, minulle kuitenkin on: juuri tänään eräpäivänä sain myös ilmoituksen, että varaamani identtinen kirja on saapunut. Fiksuna tyttönä päätin soittaa Opiskelijakirjastoon pyytääkseni, että minulla jo hallussa oleva kirja saisi jäädä itselleni ja se minulle varattu kirja laitettaisiin kiertoon. Olisihan typerää tuoda tämä kyseinen kappale kirjastoon vain hakeakseen identtisen kappaleen tilalle.

Tämä ei kuitenkaan onnistunut Opiskelijakirjaston ohjelmalla: jokainen kirja on yksilö, ja varauksetkin ovat tiettyihin kirjayksilöihin, eivätkä suinkaan esimerkiksi kaikkiin identtisiin saman painoksen kirjoihin. Vaihtaminen siis ei ollut ohjelmassa mahdollista, vaan minun todellakin täytyy käydä fyysisesti paikan päällä palauttamassa nykyinen kirjani ja hakemassa uusi. Aaargh!

Voiko Opiskelijakirjaston lainausohjelma todella olla noin susi, vai eikö tavoittamani virkailija vain osannut käyttää sitä? Järki hoi!

Sinänsä tämä typerä käänne ei välttämättä ole huono, pieni päiväkävely kun tekee aina hyvää. Muussa tapauksessa olisin nimittäin saattanut jämähtää koko päiväksi neljän seinän sisälle, kun edes ruokakauppaan ei ole juuri nyt asiaa.

Opiskelijoiden keskellä jälleen

Kävin toissapäivänä ensimmäisellä (ja minulle viimeisellä) makrotalousteorian luennolla. Missään vaiheessa en ole ajatellutkaan käyväni siellä vakituisesti, mutta nyt lehtori itsekin myönsi luentojen olevan vähemmän tärkeitä kuin esimerkiksi laskuharjoitustehtävät. Opetuksessa kun seurataan varsin kiinteästi oppikirjaa, jota osaa kyllä lukea kotonakin. Hyvä niin.

Tällä ensimmäisellä luennolla nyt kävin kuitenkin kuulemassa käytännön asioita. Ja olihan se hauska istua taas vähän aikaa opiskelijoiden keskuudessa. En juuri tuntenut kuuluvani joukkoon, mutta ikävän syrjäytymisen sijaan tunsin oloni varsin mainioksi ihan silkkana sivustaseuraajana. Kurssilla ei käsittääkseni ole kamalan paljon fukseja (toisin kuin viimekeväisellä mikroteorian kurssilla), mutta aika nuorta jengiä kuitenkin. Varsin hyvin toisensa tunteneet opiskelijat huutelivat rivien yli toisilleen, lähinnä selvittääkseen kenellä oli pahin krapula edellisten opiskelijapippaloiden jäljiltä.

Ja se oli niin kovin sympaattista! Oi niitä aikoja, kun itsekin riekkui opiskelijarellestyksissä aivan milloin huvitti! Nyt olen kai jo niin vanha ja vakiintunut, että aika on kullannut kaikki muistot. Toisaalta minkäänlainen kaiho ei ole iskenyt: ei voisi vähempää kiinnostaa elää enää sellaista elämää. Olikin jotenkin hassua, että lähdin luennolta kesken pois päästäkseni imettämään kotiin jäänyttä vauvaani. Taisin olla hieman eri maailmasta kuin enemmistö... Sinänsä läsnäolopakollisista laskareistakin selvisin imetyksen varjolla, ja voin vain lähettää vastaukseni viikottain sähköpostitse.

Se riivattu muistiinpanojen tekeminen jatkui tuollakin luennolla. Kun luennoitsija räväytti projektorista valkokankaalle kurssin kotisivun, jengi ryhtyi ihan tosissaan kirjoittamaan vihkoonsa ylös kaikkea kotisivulla näkyvää. Siis internetissä julkisesti näkyvää tietoa, kynät sauhuten.

Luennoitsija heijasti kankaalle myös yhden graafin, joka oli otettu oheislukemistona toimivasta oppikirjasta. Hän neuvoi olemaan piirtämättä kuvaa, kun se kerran jokaisen kirjasta löytyy. Tässä vaiheessa hymyilin vitsille, kunnes tajusin, ettei se tainnutkaan olla vitsi: ne pahimmat muistiinpanijat olisivat varmaan oikeasti piirtäneet graafin vihkoihinsa ilman tuota huomiota.

Ai niin, eilisestä Mella-viestistä jäi puuttumaan yksi asia. Eilen oli neuvola, ja terkkari kirjoitti Mellan korttiin "hymytyttö". Nyt jäädään sitten odottelemaan kouluaikoja ja hymytyttöpatsaita, vieläköhän niitä jaellaan? Ja saako niitä Helsingin saksalaisesta koulusta?

Liian aikaista uhoa

Vasta eilen pääsin kirjoittamaan, etten aio Mellan vuoksi opiskella tänä syksynä. No, mihinkäs minä olen käyttänyt tämän aamun? Olen selaillut opinto-opasta, varannut tenttikirjan kaupunginkirjastosta ja ilmoittautunut makroteorian kurssille. Lisäksi olen vähän vilkuillut mielenkiintoisia kursseja niin kansantaloustieteestä kuin viestinnästäkin siltä varalta, että tuossa joulun tienoilla vaikka lukaisisi jokusen kirjan talvitenttiä varten. Todellakin, suunnittelin opintojani jo jouluksi. Vaikken edes tänä vuonna ole pitkällä joululomalla.

Niinhän siinä aina käy, että noista opinnoista innostuu uuden lukukauden alkaessa. Jotenkin sitä on tähän mennessä kyennyt pitämään innostusta yllä myös loppuun asti, kunhan on kasannut kursseja säästellen. Kun käy töissä ja/tai hoitaa lasta, ei ehkä oikein kannata polttaa itseään loppuun opintojen vuoksi. Aina pieni stressi ja pahantuulisuus iskee päivää tai paria ennen tenttiä, mutta se kompensoituu valtavalla helpotuksella ja tyytyväisyyden tunteella heti tenttitapahtuman jälkeen.

Mutta nyt opiskelen ensimmäistä kertaa äitinä, joten ehkä kaikki on toisin. Saapa nähdä. Mutta ainakin yritän, eipä siinä kai mitään häviä.

Elämän ensimmäisiä realiteetteja

Paljosta en ole tietoisesti joutunut luopumaan, vaikka tuo tällä hetkellä makuuhuoneessa kuorsaava vauva onkin tullut elämäämme. Nyt hiljattain tein kuitenkin ensimmäisen päätökseni olla tekemättä jotain vauvan takia: en aio opiskella tänä syksynä. En toki aiemminkaan ollut aivan varma opiskeluhaluistani, mutta pidin auki mahdollisuutta tenttiä yksi tai kaksi kurssia tämän syksyn aikana fiiliksestä riippuen.

Minähän luen tuota kansantaloustiedettä (ja viestintää sivuaineena) ihan harrastuspohjalta, vaikken toki taistele vastaan, jos jokin kandidaatintutkinto tulisi siinä sivussa suoritettua. Työmatkat Vantaankoskelle ovat nimittäin minun silmissäni joutoaikaa, ja olenkin monen monituista tenttikirjaa saanut luettua noiden junaminuuttien aikana.

Nytkin olisi ehkä teoriassa mahdollista lukea tenttikirjoja Mellan päiväunien aikana, mutta en nyt halua ryhtyä sellaiseen. Vaikka oleskelu yhden kiltin lapsen kanssa on kohtalaisen rentoa, en kuitenkaan halua lisätä velvollisuuksiani juuri nyt. Välillä kuitenkin huomaa olevansa pahantuulinen, kun Erik vain viipyy töissä omien deadlinejensa parissa ja minä yritän pestä pyykkiä, viihdyttää Mellaa ja pitää kiinni omasta inhimillisyydestäni. Kaikki kotityöt pyykinpesua lukuunottamatta jäävät yleensä viime tinkaan... Eli Erikille.

Toisin sanoen en halua muuttua yhtään kiireisemmäksi, vaikka varaa saattaisi olla. Mitä jos minusta tulisi kärttyisä äiti, enkä osaisi nauttia Mellan kikatuskohtauksista samaan tapaan kuin nykyään? Ei kiitos, opiskella ehtii myöhemminkin. Ja koko hommahan lähti liikkeelle sillä ehdolla, ettei se tule mitenkään varjostamaan ja haittaamaan muuta elämääni. Se on vain harrastus, muista Angina, se on vain harrastus.

Ilmoittauduin kuitenkin läsnäolevaksi myös syyslukukaudelle. Ihan vain siitä syystä, että saan mahdollisesti marraskuussa töihin mennessäni opiskelija-alennuksen seutulipusta. Ja Unicafe-lounaista jo tätä ennen. Pidättäkää minut, hyväksikäytän yhteiskunnan tukia. No, loppuupa sekin kuppaaminen kun tulee 30 vuotta täyteen. Sitten joskus. Ja ehkä minä voisin loppusyksystä hommata kirjoja ja tenttiä jonkin kurssin tammikuussa?

Opintomenestystä ei voi estää

Melkoisen viiveen jälkeen olen saanut lisää tenttituloksia tammikuun aherruksesta, ja opintomenestys se vain jatkuu. Tällä kertaa aiheena oli viestintä, ja koe tuntui menevän erinomaisesti. Näin myös kävi, koska koko kurssista tuli arvosanaksi, tattadadaa, 4/5! Tämä on erityisen merkillepantavaa siksi, että kurssista oli taustalla jo yksi ykkösen (...) arvoinen osasuoritus. Tämäkin tammikuinen tentti siis tuotti tulokseksi 5/5.

Taidan olla voittamaton, I'm on fire. Pitäisiköhän ryhtyä kokopäiväiseksi opiskelijaksi, vai onkohan satumaisen taituruuteni taustalla juuri tasapainoilu työn, opiskelun ja kutistuvan vapaa-ajan välillä?

Oikealla alalla ollaan

Alkaa lähestulkoon tuntua siltä, että taidan olla ihan oikealla opiskelualalla (kerrankin?). Opintorekisteriini on tullut merkintä reilun viikon takaisesta kansantaloustieteen tentistäni, eli ihka ensimmäinen suoritus uudesta pääaineestani. Tentti tuntui vaikealta, ja joihinkin kysymyksiin jouduin vastaamaan ihan vain yleissivistyksen perusteella kun oli lukeminen jäänyt niiltä osin vähän heppoiseksi.

Läpi se kuitenkin meni, enkä sitä oikeastaan missään vaiheessa epäillytkään. Mutta uskokaa tai älkää, jostain syystä kurssin arvosanaksi tuli 5/5! Mikäli arvosanat on viskattu jonkin Gaussin käyrän avulla, ei voi muuta sanoa kuin että ilmeisesti kaikki muut tenttijät olivat vielä minuakin enemmän pihalla. Enhän mä nyt oikeasti osannut vastata läheskään kaikkiin kysymyksiin, mutta filosofian jaaritteluopintojen pohjalta osaan totta kai lätistä jotain ympäripyöreätä mistä tahansa aiheesta.

Tässä vaiheessa pidän avoinna sitäkin mahdollisuutta, että tenttivastaukseni on sekoitettu jonkun oikeasti asiaan perehtyneen lappuihin. Mutta kunnes mahdollinen korjaus tulee, riemuitsen mainiosti menneestä Ensimmäisestä Toisen Tutkintoni Suorituksesta.

Opiskelumaailma hämmästyttää edelleen

Kun vasta pääsin ihmettelemästä opiskelijoiden luentokäyttäytymistä, sain viime lauantain tiedekuntatentissä tilaisuuden kummastella myös valtsikalaisten tenttikäyttäytymistä. Tarkemmin ottaen ihmettelin eväiden yleisyyttä.

Kyllähän me muistamme sen eväsrituaalin, joka oli olennainen osa ylioppilaskirjoituksia. Itselläni ainakin oli joissain helpommissa kokeissa tärkeämpää pakata mieluisat eväät kuin keskittyä itse koekysymyksiin. Kielikokeissa väsäsinkin ensin kysymykset pikapikaa pois alta ja sen jälkeen keskityin onnellisena hedelmiini, voileipiini ja suklaapatukoihini. Pitihän siellä kokeessa istuakin niin kauan vaikka olisi valmistunut ajoissa, että nälkä ehti tulla. Varsinkin, jos ei saanut aamulla vedettyä kunnon aamupalaa.

Kansantaloustieteen pääsykokeessa istuessani huomasin, että hirvittävän monella oli sielläkin eväät. Se oli jotenkin sympaattista, ja ajattelin sen olevan vain ylioppilaskokeiden jäännettä: kiltit ei-enää-abiturientit pakkasivat mukaan kaiken sen, minkä olivat kevään kokeissakin nähneet tarpeellisina. Tämä siitä huolimatta, että pääsykoe kestää huomattavasti lyhyemmän ajan.

Mutta että vielä tiedekuntatentissä on niin paljon jengiä, joka ei pysty olemaan kahta tai kolmea tuntia syömättä! Tentistä voi poistua jo puolen tunnin kuluttua sen alkamisesta, joten kenenkään ei tarvitse ylppäreiden tavoin jäädä sinne pyörittelemään peukaloitaan ja tuijottelemaan kelloa.

Toki on varmasti mm. kaltaisiani raskaana olevia naisia tai vaikkapa diabeetikoita, joiden on oikeasti syötävä jotain pientä aika usein. Mutta ovatko kaikki ne kymmenet lattavatsaiset ja/tai miespuoliset opiskelijat oikeasti diabeetikoita, vai mistä ihmeestä on kyse? Onko tentissä syöminen tai vähintään eväiden pakkaaminen yliopistossakin jonkinlainen rituaali, vai eikö nykyopiskelija voi selvitä paria tuntia ilman banaania ja voileipää?

Koulunpenkillä jälleen

Tänään kävin mikrotalousteorian toisella luennolla, enpä ole pitkästä aikaa luennoilla ollutkaan. Kyllä teki hyvää päästä takaisin koulun penkille, ja etenkin oli mukava päästä taas matematiikan pariin. Juu, tottahan toki se on pelkkää pilipalimatikkaa, lukion lyhyen matikan tasoa ainakin toistaiseksi, mutta kuitenkin. Filosofiassa kun kahlattiin vain läpi pelkkää tekstiä, sen jälkeen kun ne pakolliset logiikan kurssit tuli suoritettua.

Sepä olikin yksi syy kansantaloustieteen valinnalle: päästä taas pyörittelemään yhtälöitä ja käppyröitä. Fysiikassa tuota tuli liikaa ja filosofiaan vaihtaminen teki silloin terää, kokeilen nyt sitten vähän kevyempää otetta samaan. Ehkä tällä kertaa selviänkin kaikista näistä derivaatoista ja käyristä.

Luennolla muistuvat taas mieleen ne kaukaiset ja varsin harvinaiset kokemukset aiemmista yliopiston luennoista. Ainakin näin perusopintotasolla tuntuu jokaiselta luentokurssilta löytyvän niitä kilttejä lukiotyttöjä, jotka istuvat rivillä 1-3 ja kirjoittavat kaiken tunnollisesti yli. Nimitystä ”lukiotyttö” ei tule ajatella liian konkreettisesti, vastaavanlaisia poikiakin löytyy kyllä.

Mutta tiedätte kai ihmistyypin: Varta vasten kyseistä kurssia varten ostettu vihko, tai vaihtoehtoisesti irtopaperia joka aina luennon jälkeen arkistoidaan huolellisesti kansioon oikean kurssin kohdalle. Kynät on teroitettu, tai itse asiassa mieluummin käytössä on lyijytäytekyniä sekä värillisiä kuulakärkikyniä ja tusseja huomiomerkintöjä varten.

Varustetaso ei ehkä aina ole näin vakuuttava, mutta käytös on kuitenkin se sama: kaikki, minkä luennoitsija kirjoittaa taululle tai kalvolle, kirjoitetaan ylös sinne vihkoon. Nämä säntilliset muistiinpanijat kirjoittavat erityisen huolellisesti vihkoonsa ne asiat, jotka löytyvät netistä printattavista luentokalvoista. Siis mitä järkeä?

Ilmeisesti kyseessä on koulukunta, joka tuntee oppivansa parhaiten kirjoittamalla kaiken ylös sanasta sanaan. Minun on kuitenkin vaikea uskoa tähän oppimisteoriaan. Eikö olisi huomattavasti opettavaisempaa vain istua ja kuunnella sitä luennoitsijaa, ja sitten printata ne tekstit jälkikäteen (tai jopa etukäteen) sieltä netistä? Varsinkin ne kiltit humanistit, jotka ilmeisesti kokivat ongelmalliseksi tänäänkin opetetun osittaisderivaatan sisäistämisen: josko nyt kuitenkin laittaisitte sen kynän sivuun ja yrittäisitte ennemminkin kuunnella.

Maalauksia, uutisia ja espanjan välttelemistä

Viikonloppu meni kuin menikin sitten kokonaisuudessaan maalatessa, ja siinä tuoksinassa unohtuivat niin ruokailut kuin nukkumisetkin. Tänään töissä meni sitten kahvin voimalla, mutta yllättävän hyvin menikin. Vuorokausirytmi nyt on vain jokseenkin sekaisin.

Yritänkin perustella itselleni, miksi jättäisin tänään espanjan kurssin väliin. Tänään opiskeltaisiin kuitenkin ensimmäistä kertaa verbien taivutusta, ja olisi varmaan hyvä olla tunnilla. Tuollainen tiukka kahden ja puolen tunnin rutistus on kuitenkin sellainen pala, ettei ilman hyvää syytä kannattaisi olla poissa.

Mutta onko maalaaminen hyvä syy? Triptyykin keskimmäinen taulu osoittautui niin kinkkiseksi, etten saanut edistettyä vasemmanpuolista enää lainkaan sunnuntain aikana. Eikä oikeanpuoleisesta taulusta ole kuin muutamia luonnoksia vihossani.

Olin niin innoissani taustamusiikkini ja maalausteni parissa, ettei viikonlopun uutistulva päässyt ikkunastani sisään: Hesarissa ja iltapäivälehdissä reviteltiin isosti Sörnäisten ampumavälikohtauksella. Kun tuossa vieressä asuu, olisi pitänyt oikeastaan kuulla ne laukaukset. No, luin tapahtuneesta sitten vasta sunnuntaiaamun lehdestä. Onpa meillä päin jännittävää.

Nokiallakin sitten tapahtuu tänään, eivät siis aiheet ihan heti lopu suomalaislehdistöltä. Ollila jättää paikkansa ensi kesänä, ja tilalle nousee matkapuhelinyksikön vetäjä Olli-Pekka Kallasvuo. Eipä tullutkaan Pekka Ala-Pietilästä seuraajaa, vaikka niinkin oli povattu. Nyt lähti taas yksi nokialainen lafkasta ”henkilökohtaisiin syihin” vedoten. Parinkymmenen Nokia-vuoden jälkeen lieneekin jo varaa valita henkilökohtainen elämä.

Ja minun pitää tehdä rankkoja päätöksiä: espanja vai taulu?

Kolmas espanjan tunti

No niin, eilen sitten edettiin jo kolmanteen tuntiin, ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän! En olekaan ennen ollut kielikurssilla, jossa en lopulta pitkästyisi. Yleensä kaikilla kursseilla tulee suvantokohtia, ja varsinkin alussa junnataan toivottoman pitkään. Mutta nyt huomaan motivaationi jopa kasvavan, aikakin kuluu tunneilla nopeammin kun ei ehdi vilkuilla kelloa.

Kolmannella tunnilla käsiteltiin numeroita. Opettaja varoitti etukäteen, että numero viisitoista on jotenkin kinkkinen. En voinut ymmärtää: siisti ja kompakti pikkusana, eihän tuon kanssa voi tulla ongelmia. Mutta kun siirryttiin harjoituksiin, varoitus piti paikkansa: sitä kompaktia sanaa ei vain millään meinannut muistaa ulkoa! Käsittämätöntä!

Numeroita harjoiteltiin muuten mielenkiintoisen tehtävän avulla. Kirjassa oli muutamia tilastoja 1980- ja 1990-luvuilla tehdyistä kyselyistä. Espanjalaiset olivat saaneet kertoa esimerkiksi, onko avioliitto jo vanhanaikainen vai ei. Lisäksi näiltä oli tiedusteltu tärkeimpiä syitä mennä naimisiin. Jostain kumman syystä listasta ei löytynyt sellaista syytä kuin ”rakkaus”, vaan tärkeimpänä kekkuloi ”lasten etu”. Ilmeisesti haastateltaville oli annettu valmis lista, joista piti valita tärkeimmät tai laittaa syyt tärkeysjärjestykseen, tiedä häntä. Aika erikoista.

Espanjalainen arvoilmapiiri on muutenkin kiehtonut minua viime aikoina, ja olen huomannut olevani autuaan tietämätön. Olen aina pitänyt katolilaisuutta jotenkin merkittävänä espanjalaisten määreenä, ymmärtänyt uskonnon olevan heille tärkeämpi osa arkea kuin meille. Mutta sitten Espanja menee ja hyväksyy homoliitot, siis ihan vanhat kunnon avioliitot eikä suomalaista kompromissia rekisteröidyistä parisuhteista. Ihan adoptiot ja koko roska. Maassa, jossa naispappeutta tuskin harkitaankaan?

Yritin opettajalta tiedustella, mistä tämä kaksijakoisuus johtuu. En kuitenkaan saanut aikaiseksi kovin syvällistä keskustelua siinä luentotauolla, ehkä kielen peruskurssi ei ole se paikka, jossa näitä asioita pohditaan. Mutta jotenkin hämmentävältä tämä katolilaisuuden ja toisaalta edistyksellisen suvaitsevaisuuden yhdistelmä tuntuu.

Toinen espanjan tunti

Tämä alkaa pelottavasti vaikuttaa siltä, ettei minulta enää löydykään elämää. Nyt on mennyt ruhtinaalliset kaksi päivää espanjan luentoa, ja vapaa-aika onkin sitten jäänyt väliin. Mutta opinpahan sentään jotain! Toisella luennolla selvisi, että kurssilla sentään edetään nopeasti. Usein nuo kielikurssit ovat niin turhauttavia, kun samoja asioita jankataan ja jankataan ja merkityksettömiä paritöitä on loputtomiin. Mutta tällainen kolmen viikon intensiivinen pyrähdys saa aikaan sen vaikutelman, että jonkinlaista edistystä tapahtuu.

Toisella espanjan tunnilla käsiteltiin ammatteja hieman enemmän. Täytyy mm. muistaa, ettei vahingossa tilaa espanjankielisessä ravintolassa asianajajaa, kun mieli tekisi avocadoa. Opiskelimme myös hieman adjektiivien taivutusta substantiivien yhteydessä sekä näiden molempien taivutusta monikkoon. Kurssilla kävi ilmi, että Helsingin Kaivokadun mukamas-espanjalainen ravintola Casa Largo ei ole edes nimeltään alkeellisimpien kielioppisääntöjen mukainen! Sanakirjasta on vain repäisty feminiini casa ja heitetty perään niinikään sanakirjasta poimittu largo taivuttamattomana maskuliinimuodossaan. Luulisi, että HOK-Elanto olisi sen verran voinut nähdä vaivaa, että olisi edes nimen kirjoittanut oikein. Espanja kun ei ole niin eksoottinen kieli, etteikö joku sitä osaava löytyisi. Kuinkakohan hyvin tuollaisessa ravintolassa tunnetaan alueen ruokakulttuuria, jos ei edes tiedetä adjektiivin taivutuksesta mitään?

Kuten sanottu, jokaisella tunnilla olen tähän mennessä oppinut jotain hauskaa. Toivottavasti tahti pysyy samana, kohtahan tuo seuraava tuntini alkaakin.

Bueno, hasta luego.

Ensimmäinen espanjan tunti

Hola. (Olisi tehnyt mieli laittaa tuohon huutomerkki, mutta kun en tiedä, miten saisin näppiksestäni irti sen ylösalaisen merkin. Ettekä te Exploreria käyttävät lukijat kuitenkaan näkisi sitä oikein. Tuo IE ei tunnu ymmärtävän minua, kun taas Firefox sopii kauniisti yhteen Bloggerin kanssa.)

Niin, siis hola. Aloitin eilen espanjan peruskurssin kesäyliopistossa. Ajattelin, että Kuubassa voisi olla hyvä osata edes vähän paikallista kieltä, vaikka espanjantaitoinen Kale onkin mukana. Kolme viikkoa on kuitenkin sen verran pitkä aika, ettei sitä jaksa koko ajan roikkua hihassa kiinni ja olla riippuvainen yhdestä ihmisestä. Saa Kalekin nyt sitten lepohetkiä… mikäli kurssistani on mitään hyötyä.

Aika pitkiä päiviähän siitä tulee. Aamulla pitää lähteä jo ennen kuutta kotoa töihin Vantaankoskelle, sitten kahdeksan tunnin jälkeen mahdollisesti ylitöitä tai reilun tunnin hengailua keskustassa tai kotona. Kurssille iltaviideltä, kotona hieman ennen kahdeksaa. Sitten onkin jo oikeastaan nukkumaanmenoaika. Tätä neljänä päivänä viikossa kolme viikkoa. Eipähän ole tekemisen puutetta.

Eilisen session aikana opimme muutamia lausumissääntöjä ja tervehdyksiä. Nyt osaan myös luetella nimeni espanjaksi kirjain kirjaimelta. Siitä tulikin hauska parityö: yhden piti luetella nimensä espanjaksi ja toisen ymmärtää ja kirjoittaa se ylös. Oma parini oli nimeltään Heli, joten minulla ei ollut suuria vaikeuksia ymmärtää. Mutta yritäpäs tavata suomalaiselle ”Angina”, siinä geen kohdalla kulmat kyllä kurtistuvat. Monelta taas loppuu kärsivällisyys kaikkien Herrmannin ärrien ja ännien kanssa.

Tämän illan tunnilla käsitellään muutamia perhesuhteita ja ammatteja. Nyt tiedän, mikä on valtiotieteen opiskelija espanjaksi. Ei paha! Mutta mikäköhän olisi uutisassistentti tai vielä virallisempi tittelini senior tracking analyst espanjaksi?

Adiós, hasta luego.

Onnitteluja otetaan vastaan

No niin, nyt ne tulokset sitten ovat tulleet: kai tässä pitää ryhtyä vääntämään toista tutkintoa.

http://www.valt.helsinki.fi/tiedekunta/opiskelu/valinnat/tulokset.htm

Olen enemmän innoissani kuin osasin arvatakaan. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä jännempää tämä kaikki on. Lapsena en ikinä jännittänyt kokeita, ja ylioppilaskirjoituksissakin kiinnostavinta taisi olla eväiden koostumus. Fysiikan pääsykokeet olivat lähinnä maalaistytön turistimatka Helsinkiin, ja teoreettisen filosofian pääsykokeet menivät vasemmalla kädellä. Kummastakaan tuloksesta en ollut niin ihmeissäni, olin automaattisesti olettanut pääseväni sisälle.

Mutta monen vuoden tauon jälkeen nuo kansantaloustieteen pääsykokeen matikan laskut tuntuivatkin yhtäkkiä kinkkiseltä: enhän minä muistanut edes miten derivoidaan! Vaikka matikan appron olenkin lukenut sivuaineena. Näköjään yritys oli kuitenkin riittävän hyvä, vaikken itse olisi uskonut. Minähän jännitin kovasti, ja kysymykset tuntuivat aivan vääriltä ja epäolennaisilta. Yhtään tärppiä ei edes osunut oikeaan!

Nyt ei saa ruveta spekuloimaan sillä, jaksanko tosissani opiskella vakituisen kokopäivätyön ohella. Minähän olen vielä nuori ja energinen.