No niin, eilen sitten edettiin jo kolmanteen tuntiin, ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän! En olekaan ennen ollut kielikurssilla, jossa en lopulta pitkästyisi. Yleensä kaikilla kursseilla tulee suvantokohtia, ja varsinkin alussa junnataan toivottoman pitkään. Mutta nyt huomaan motivaationi jopa kasvavan, aikakin kuluu tunneilla nopeammin kun ei ehdi vilkuilla kelloa.
Kolmannella tunnilla käsiteltiin numeroita. Opettaja varoitti etukäteen, että numero viisitoista on jotenkin kinkkinen. En voinut ymmärtää: siisti ja kompakti pikkusana, eihän tuon kanssa voi tulla ongelmia. Mutta kun siirryttiin harjoituksiin, varoitus piti paikkansa: sitä kompaktia sanaa ei vain millään meinannut muistaa ulkoa! Käsittämätöntä!
Numeroita harjoiteltiin muuten mielenkiintoisen tehtävän avulla. Kirjassa oli muutamia tilastoja 1980- ja 1990-luvuilla tehdyistä kyselyistä. Espanjalaiset olivat saaneet kertoa esimerkiksi, onko avioliitto jo vanhanaikainen vai ei. Lisäksi näiltä oli tiedusteltu tärkeimpiä syitä mennä naimisiin. Jostain kumman syystä listasta ei löytynyt sellaista syytä kuin ”rakkaus”, vaan tärkeimpänä kekkuloi ”lasten etu”. Ilmeisesti haastateltaville oli annettu valmis lista, joista piti valita tärkeimmät tai laittaa syyt tärkeysjärjestykseen, tiedä häntä. Aika erikoista.
Espanjalainen arvoilmapiiri on muutenkin kiehtonut minua viime aikoina, ja olen huomannut olevani autuaan tietämätön. Olen aina pitänyt katolilaisuutta jotenkin merkittävänä espanjalaisten määreenä, ymmärtänyt uskonnon olevan heille tärkeämpi osa arkea kuin meille. Mutta sitten Espanja menee ja hyväksyy homoliitot, siis ihan vanhat kunnon avioliitot eikä suomalaista kompromissia rekisteröidyistä parisuhteista. Ihan adoptiot ja koko roska. Maassa, jossa naispappeutta tuskin harkitaankaan?
Yritin opettajalta tiedustella, mistä tämä kaksijakoisuus johtuu. En kuitenkaan saanut aikaiseksi kovin syvällistä keskustelua siinä luentotauolla, ehkä kielen peruskurssi ei ole se paikka, jossa näitä asioita pohditaan. Mutta jotenkin hämmentävältä tämä katolilaisuuden ja toisaalta edistyksellisen suvaitsevaisuuden yhdistelmä tuntuu.
Kolmannella tunnilla käsiteltiin numeroita. Opettaja varoitti etukäteen, että numero viisitoista on jotenkin kinkkinen. En voinut ymmärtää: siisti ja kompakti pikkusana, eihän tuon kanssa voi tulla ongelmia. Mutta kun siirryttiin harjoituksiin, varoitus piti paikkansa: sitä kompaktia sanaa ei vain millään meinannut muistaa ulkoa! Käsittämätöntä!
Numeroita harjoiteltiin muuten mielenkiintoisen tehtävän avulla. Kirjassa oli muutamia tilastoja 1980- ja 1990-luvuilla tehdyistä kyselyistä. Espanjalaiset olivat saaneet kertoa esimerkiksi, onko avioliitto jo vanhanaikainen vai ei. Lisäksi näiltä oli tiedusteltu tärkeimpiä syitä mennä naimisiin. Jostain kumman syystä listasta ei löytynyt sellaista syytä kuin ”rakkaus”, vaan tärkeimpänä kekkuloi ”lasten etu”. Ilmeisesti haastateltaville oli annettu valmis lista, joista piti valita tärkeimmät tai laittaa syyt tärkeysjärjestykseen, tiedä häntä. Aika erikoista.
Espanjalainen arvoilmapiiri on muutenkin kiehtonut minua viime aikoina, ja olen huomannut olevani autuaan tietämätön. Olen aina pitänyt katolilaisuutta jotenkin merkittävänä espanjalaisten määreenä, ymmärtänyt uskonnon olevan heille tärkeämpi osa arkea kuin meille. Mutta sitten Espanja menee ja hyväksyy homoliitot, siis ihan vanhat kunnon avioliitot eikä suomalaista kompromissia rekisteröidyistä parisuhteista. Ihan adoptiot ja koko roska. Maassa, jossa naispappeutta tuskin harkitaankaan?
Yritin opettajalta tiedustella, mistä tämä kaksijakoisuus johtuu. En kuitenkaan saanut aikaiseksi kovin syvällistä keskustelua siinä luentotauolla, ehkä kielen peruskurssi ei ole se paikka, jossa näitä asioita pohditaan. Mutta jotenkin hämmentävältä tämä katolilaisuuden ja toisaalta edistyksellisen suvaitsevaisuuden yhdistelmä tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti