Eilen nähtyä: Sin City

Tuli eilen katsottua tuo Sin City, ja kai siitä kokemuksesta pitäisi jotain kertoakin. Pieneksi ärsytyksekseni huomasin Ilkan jo ehtineen arvostella kyseisen leffan, ja pelkäsin jonkun toisen kirjoittaman arvioin vaikuttavan omaan tekstiini. Ilkkahan ehti arvioida myös uusimman Batmanin ennen kuin kirjoitin oman näkemykseni, onneksi en ollut sentään ehtinyt lukea Ilkan tekstiä ennen omani tuottamista. Joitain samoja asioita me taisimme tuoda esiin, mutta ainakin tiedän itse muodostaneeni nuo mielipiteet ihan itse. Tai, no, ehkä Erikillä oli osuutta asiaan.

Mutta onneksi Ilkan Sin City –teksti oli aivan eri tyylinen kuin omani tulisi olemaan. Hassua, miten erilainen lähtökohta ihmisillä onkaan. Ilkkahan kartoittaa ammattimaisen tarkasti teemoja, taustoja ja teknisiä tietoja, kalasteleekohan elokuvakriitikon pestiä sivutyökseen...? Minä taas katselen elokuvia täysin subjektiivisesta näkökulmasta, pidän elokuva-arviotakin vain yhtenä tilaisuutena kertoa jotain itsestäni. Parantumaton egoisti.

Sitten itse elokuvaan, joka teki ainakin minuun vaikutuksen. En ole ennen nähnyt näin sarjakuvamaista elokuvatoteutusta, tosin en ole Sin Cityjä lukenut enkä tiedä vastasiko elokuva juuri näitä sarjakuvia. Nautin kuitenkin suunnattomasti katsellessani liikkuvaa mustavalkosarjakuvaa, jonka varjoista löytyy valoakin suurempia kontrasteja.

Tietenkin voi kysyä, mitä järkeä on tehdä liikkuvasta kuvasta aivan sarjakuvan näköinen: samahan tehdään jo paremmin sarjakuvissa. Tottahan se on, nautin tuosta elokuvasta eniten juuri silloin, kun saatoin melkein kuvitella lukevani sarjakuvaa. Hienoimmat kohtaukset olivat niitä, joiden kohdalla suljin silmäni ja kuvittelin ne koko aukeaman kokoisiksi liikkumattomiksi kuviksi!

Ehkä tämä olikin se jännittävä osuus. Sarjakuvissa luodaan illuusio liikkeestä, joka täydentyy lukijan mielikuvituksessa. Tämä elokuva taas luo illuusion pysähtyneestä liikkeestä, verkkokalvolle jämähtäneestä yksittäisestä mutta paljon lupaavasta tilanteesta. Koska harrastan maalaamista ja piirtämistä, siis liikkumattoman kuvan tuottamista, arvostan juuri tuollaisia seisahtuneita välähdyksiä.

No, siinä oli vasta elokuvan visuaalinen puoli, joka tosin oli ehkä filkan tärkein anti (minun näkökulmastani). Mutta syntyihän vangitseva tunnelma muistakin elementeistä: vanhanaikaisen dekkaritarinan tyyliin käytetty minä-muotoinen kertoja oli hieno, musiikkikin taisi silloin tällöin liidättää soveliaaseen olotilaan.

Sin Citystä ei voi tietenkään puhua mainitsematta väkivaltaa. Saattoihan tuo olla yksi brutaaleimmista näkemistäni elokuvista, mutta kyse oli nimenomaan sarjakuvaväkivallasta. Olen nykyään paljon herkempi kuin nuorempana, en voisi enää katsella samoja elokuvia kuin teini-ikäisenä näkemättä painajaisia. Tämä väkivalta kuitenkin sai minut tuntemaan itseni teinipojaksi, kun nauraa röhötin mitä mielikuvituksellisimmille runtelukeinoille. Kaikki saavat turpaan, mutta se on ihan okei, koska ei se ketään kauheasti haittaa. Ja ne pahikset saivat kuitenkin lopulta eniten turpaan. Kaikki oli loppujen lopuksi hyvää ja kaunista, eihän kuolemakaan ole raa’an elämän jälkeen niin paha lopputulos.

Kaikki eilisen näytöksen mielenkiintoiset hetket eivät edes liittyneet itse elokuvaan. Alussa näytettiin nimittäin varsin kiehtova traileri leffasta Night Watch. Vaikka sinänsä suhtaudun skeptisesti itseään kauhuelokuviksi nimittämiin leffoihin, tämä herätti kiinnostukseni. Traileri näytti nimittäin omaperäisen visuaaliselta, ja sinänsä hömpähtävästä perusjuonesta saattaa saada irti vinkeää jännitettä. Ehdoton piste iin päälle oli, kun tajusin elokuvan olevan venäläinen. Osataan sitä tehdä synkeää ja mahtipontista kuvaa muuallakin kuin jenkeissä!

Kyseinen traileri näytettiin siis Finnkinon teatterissa, mutta Finnkino itse ei ole vielä antanut mitään ensi-iltapäivämäärää tälle venäläisleffalle. Sandrew-Metronome sentään lupaa tuoda filkan teattereihin jo syyskuussa! Jäämme odottamaan, toivottavasti kyseessä todellakin on elämys.