Kauppa verissä

Kävin tänään elämäni ensimmäistä kertaa kirpputorilla myyjän ominaisuudessa; tähän mennessä maailmaa on tullut tarkkailtua yksinomaan pöydän ostavalta puolelta. Keikka oli alkamassa uhkaavasti: kaveri sairastui juuri parahultaisesti ja joutui jättämään koko päivän väliin, ja minä olin tietenkin nallina kalliolla täynnä pyhää vihaa kohti kohtuutonta maailmaa. Olin varma, että päivästä tulee hirvittävä, olihan se jo etukäteen stressannut niin paljon.

Mutta vaikka olin kuinka vakaasti etukäteen päättänyt vihaavani koko päivää, eihän sellaisesta mitään tullut. Siellä oli yksinkertaisesti vain niin kivaa, yksinkin. Ei siinä kovin montaa kertaa ehtinyt takalistoaan penkkiin painaa kun kauppa se vain kävi niin hyvin. Ihmiset kyllä ostavat mitä ihmeellisimpiä asioita, vieläpä ilosta säihkyvin silmin. Ja sitten toisaalta kovinkin kiinnostaviksi arvioimani tavarat eivät välttämättä liikkuneet yhtään.

Kun taktikoin viimeiselle tunnille valikoidun ilmaisjakolaatikon sekä kuljetin session päätteeksi yhden nyssäkän kaverille ja toisen hyväntekeväisyyslaatikkoon, ei kotiin jäänyt takaisin tuotavaksi kuin jokunen satunnainen esine. Rahapussi sen sijaan painoi jo kovastikin.

Hemmetti kun oli hauskaa.

Terveisiä ruotsalaispapoille

He ovat tänään Korjaamolla, minä en. No, ei kai kaikkea voi saada. Silti, parasta juuri nyt, ainakin ruotsalaisten pappojen sarjassa.

Lähtölaskenta

Lentoliput on nyt ostettu: sinivalkoiset siivet lähtevät heti ensimmäisenä arkena pääsiäisen jälkeen. Siinä on sitten pitkä viikonloppu aikaa tyhjentää kämppää, roudata kamoja ympäri Suomea uusiin koteihin ja ehkä viettää vaikkapa läksiäisiä.

Lisäksi Kelalta tuli myönteinen päätös sosiaaliturvahakemukseen: perheemme on Kiinan-vuosienkin aikana osallinen Suomen sosiaaliturvasta. Päätös on tietenkin taloudellisesti tärkeä; vaikkei työttömyyskorvausta tai kotihoidontukea ulkomailla saakaan, jatkuu lapsilisän maksu ja äitiyspäivärahatkin tulisivat, jos pyörtäisi kaikki aiemmat päätöksensä ja ryhtyisi vielä kerran lisääntymään. En ajatellut, mutta onhan se hyvä tietää.

Mutta taloudellisen turvan lisäksi päätös lämmitti mieltä ihan periaatteellisellakin tasolla. On mukavaa, että olemme vielä tavallaan osa Suomea; kotimaa ei ole hylännyt meitä, meidät muistetaan, meitä ajatellaan.

Yhdeksän viikkoa.

Paheksun

Aika heikoissa kantimissa oli journalismi viime vuonna, kun katselee joitakin Suuren journalistipalkinnon saajaehdokkaita. Ylen homoilta? Ilta-Sanomien historialehdet? Siis se Ylen "täl puolel ois nää uskikset, tol puolel noi hipit ja muut homot, nonii eiksookin ihan kauheeta miten tyhmii mielipiteitä noilla muilla on" homoilta ja ne Ilta-Sanomien "Marski ei ollu homo mutsis oli", "kansan syvien rivien verellä ja hiellä on vapautesi lunastettu, senkin kiittämätön hippi" historialehdet?

Lehdessä nuo voisivat tietty olla ihan varteenotettavia ehdokkaita, kuuluivathan ne läpyskän viimevuotisiin ehdottomiin suosikkiaiheisiin.

To do -listan ääreltä

Oikein pyöristettynä muuttoon on enää kaksi kuukautta, ja sehän on ihan järjettömän vähän, siis suorastaan huomenna. Lähestulkoon samana vuodenaikana nyt kuitenkin, tai ainakin nykyisen vuodenajan välittömässä läheisyydessä.

Myönnän, että hieman hirvittää virallisten vahvistusten puuttuminen: Kiinasta ei ole vieläkään tullut virallista kutsua, eikä työsopimusta ole vielä allekirjoitettu. Kokemustemme mukaan tällainen ei toki akateemisissa työsuhteissa ole mitenkään poikkeuksellista; harvinaisempaa olisi, jos työsopimus olisi allekirjoitettu peräti ennen työsuhteen alkamista. Mutta tämä nyt on kuitenkin Kiina eikä Helsinki, emmekä me tunne Kiinan akatemiaa niin kuin tunnemme Helsingin.

Siitä huolimatta asiat edistyvät. Olen saanut opiskeltua pikkaisen mandariiniakin, mikäli podcastingien kuuntelemista työmatkoilla voidaan kutsua opiskeluksi. Ja miksei voitaisi.

Eteinen taas täyttyi tänään suurista matkalaukuista, ja myöhemmin illalla pitää ehkä koetäyttää sellainen. Vielä kun saa matkalaukkuvaa'an ostettua, voi alkaa muodostaa jo jonkinlaista käsitystä siitä, miten paljon tavaraa laukuilla saa roudattua.

Auton myyminen tuntuu tällä hetkellä ylivoimaisimmalta: edes vempaimen vieminen pesulaan ei oikein irtoaisi tämän arjen keskellä, saati sitten jonkinlaiset myyntitoimenpiteet. Ostakaa hyvä auto, vähän ajettu auto? Pitäisi varmaan oikeasti aktivoitua sen suhteen.

Ja sitten pitäisi myydä hääpuku. Ei sitä oikein kirpparille viitsisi roudata. Ostakaa hyvä hääpuku, musta hääpuku?

Kelaan on sentään lähetetty hakemus Suomen sosiaaliturvaan jäämisestä; verovirastosta on selvitetty tuleva verotusmaa (Kiina) ja rukattu kevään verokorttia sen mukaisesti (hyvin alhainen prosentti). Rokotuksia on otettu käsivarret ja reidet täyteen (Lääkelaitoksen erityisluvalla), ja lapset ovat jo oppineet kirkumaan ja rimpuilemaan hysteerisesti nähdessään Postitalon matkailuklinikan. Ja juu, monen monta rokotusta on vielä jäljellä - eikä niitä kata mikään vakuutus. Auts, niin kovin monella tasolla.

Niin paljon työtä, niin vähän aikaa - ja silti niin kamalan pitkä odotus siihen varsinaiseen lähtöön.

Täyslikvidointi

Tällä viikolla saimme jälleen yhden aivan liian kalliin muuttotarjouksen - ei ole kyllä halpaa kuljettaa maallista omaisuuttaan mantereelta toiselle. 6000 euroa? Kamoon! Sitä hetken aikaa surtuamme päätimme, että ei sitten, tana. Pitäkää tunkkinne.

Niin paljon kuin ajatus kaiken omaisuuden myymisestä / kierrätyksestä stressasikin, raja se on minunkin mukavuuteni hinnalla. Niinpä päätimme sitten haistattaa muuttofirmoille pitkät ja luopua kaikesta, mitä emme saa lentokoneella matkatavaroissa vietyä.

(No, myönnän kyllä, että olemme nyt lipsumassa yhden postitse tai kuriirin avulla lähetettävän kirjapaketin suuntaan - mutta siinä se!)

Nyt on sitten feisbukissa enemmän tai vähemmän alustavasti käyty jo omaisuudesta kauppaa. Toisaalta samoihin aikoihin saksalainen verkkokauppa menetti neljä tilavaa matkalaukkua ja sai tilalle tukun rahaa. Tavaroiden likvidointi alkoi siis uusien tavaroiden ostamisella. No, eiköhän se tästä ala vähenemäänkin.

Tämän kaiken jälkeen se iski ensimmäisen kerran: pakokauhu. Nuo viinilasit! Lempilasini! Tuo ihana kaappi! Lempikaappini! Tämä onkin siis totta. Ne eivät enää kuulu minulle, jotain on peruuttamattomasti muuttumassa.

Missä välissä minä oikein keksin jonnekin Kiinaan lähteä?! Ilman kaikkia tuttuja ja turvallisia tavaroitani?! Kenen idea tämä nyt oikein oli?!