Kuinka monta kieltä on liikaa?

Hesari kirjoitti jokunen päivä sitten harvinaisen sopivaan aikaan lasten monikielisyydestä - aihe kun on juuri viime päivinä pohdituttanut kovasti. Aivan meidän ongelmaamme lehdestä ei valitettavasti ratkaisua löytynyt. Haluaisin nimittäin tietää, missä vaiheessa lasten kielten omaksumisessa tulee raja vastaan eli milloin se alkaa olla jo haitallista. Vai onko koskaan?

Mukelommehan ovat jo lähtökohtaisesti kaksikielisiä, kun isänsä on saksalainen ja minä, no, näettehän te. Nyt kun mennään Kiinaan, niin tietenkin kiinan kieli tulee osaksi repertuaaria. Tyttäret ovat näillä näkymin menossa umpikiinalaiseen päiväkotiin, ja kyllähän paikallinen kodinhoitajakaartikin puhuu pelkkää mandariinia. Kolme kieltä tulee siis olemaan välttämättömyys.

Kiinan-reissu on nykytiedon mukaan kaksivuotinen, muttemme ole sulkeneet pois ajatusta maahan jäämisestä tai jopa kiertolaiselämästä: postdoc-pestejä kun kotifasistille tulisi jatkossakin, jos vain ottaisi vastaan - ja maa voisi olla sitten jotain ihan muuta. Australia ja Kanada ovat jo aiemmin vilahtaneet listalla, ja onhan noita muitakin.

Saksalaisia kouluja löytyy hyvin monesta paikasta, Nanjingistakin, mutta englanninkielisiä sitäkin paremmin. Joten kannattaisikohan meidän laittaa riiviömme heti alusta lähtien suosiolla englanninkieliseen kouluun?

Esikoisen kohdalla se tarkoittaisi jo ensi syksyä, Kiinassa ja hyvin monessa muussakin maassa kun jonkinlainen koulutie alkaa jo viisivuotiaana. Kai se olisi hyvä työntää tuokin tuosta sinne opintoputkeen, jotta siirtymä mahdolliseen uuteen maahan olisi hieman helpompi eikä koulukieli enää vaihtuisi.

Mutta kaksi uutta kieltä kerralla, 3- ja 5-vuotiaille? Eikö se ole aika paljon jo silkan kulttuurishokin päälle?

Onko kenelläkään omakohtaisia kokemuksia tai linkkejä hyviin tarinoihin? Minä kun en ihan oikeasti tiedä.

Irtaimiston kohtalonhetkiä

Tänään kävi paikalla muuttofirman mies tutkimassa irtaimistoamme Kiinan-muuttotarjousta varten. Hyvä, että tutkivat, saadaan sitten realistisempi käsitys tavaran volyymistä ja muuton kustannuksista. Kyllä se tutkinnan perusteellisuus kuitenkin hämmästytti.

Nyt on sitten avattu jokainen kaappi ja vetolaatikko ja arvottu, mitä kaikkea sieltä mukaan oltaisiin ottamassa. Tuo paperipino ei ole tärkeä, nämä sukat täällä laatikossa kyllä otetaan, ja juukyllänerintaliivitkinlaitatkojosenlaatikonkiinni. Mutta kyllä siinä koki jotain ihmeellistä vallan tunnetta jakaessaan tuomioita hetken mielijohteesta. Ai tuo kippo? Mukaan! Tuo maljakko? Pois! Tämä pöytä? Ei jatkoon! Tuo kaappi? No olkoon, mukaan vain.

Nyt kun on muuttosedälle luvattu, että tuota ja tuota ja tuota ei oteta mukaan, niin on pidettävä pää kylmänä jatkossakin. Yksi ruokapöytä menee mökille, mutta pienempi olisi tarjolla halukkaille. Yksi kirjahylly? Kaksi seinähyllyä? Muita sekalaisia hyllyviritelmiä? Yksi jatkettava lastensänky? Kehnot stereot? Pornonpunainen vuodesohva? Makuuhuoneen lipastoja? Vauvan hoitopöytä? Leluja? Pieneksi jääneitä lastenvaatteita?

Nyt olisi tavaraa, heh, vaikka muille jakaa.

Paikallisesta palvelukulttuurista

Alakerrassamme on liikehuoneisto, jonka vuokralaiset ovat vaihtuneet tiheään tahtiin; paikassa on sijainnut mm. kampaamo, kauneushoitola ja suutari. Nyt siellä on koko perheeni suureksi riemuksi pyöräkorjaamo/pyöräkauppa. Ihan hirveästi ei ole puljun ovipumppu kuitenkaan laulanut, sillä kaveri on ohimennen vilkaistuna yleensä lähinnä istuskellut tiskin takana.

Jos asiakas kävelee sisään ja näyttää, että katso, on pyörä pipi, ei pyörä kulje, on osa katki, mitä yrittäjältä tavataan odottaa? Monen uskoisin sanovan, notta jätäs pyörä vain minulle, kyllä minä hoidan sen kuntoon. Sitten voitaisiin ehkä alkaa neuvotella työn hinnasta, jos asiakas on sillä tavalla tiedostava.

Mutta näköjään voi tehdä niinkin, että pyytää asiakasta viemään pyörän takaisin kotiinsa, purkamaan sen osiin ja tuomaan vain sen rikki menneen osan yrittäjälle tutkittavaksi. Siinä sitten asiakas kiroilee, ähisee ja lopulta kädet mustana saa rikkinäisen osan separoitua - kymmenen minuuttia puodin sulkeutumisen ja yrittäjän kotiutumisen jälkeen.

Tulee mieleen, että olisi tämän ehkä voinut hoitaa kaikkien osapuolten kannalta paremminkin.

Hiusongelma

Minulla on hiusongelma. Taannoin ajelemani tukka on kasvamassa kovaa vauhtia takaisin, mikä ei kuitenkaan itsessään ole minkäänlainen ongelma; kivahan sitä lämmikettä on taas pään päälle saada. Ongelma on se, minkä muodon hiukset kasvaessaan ottavat: muutaman sentin mittainen pääkarvoitukseni asettuu luonnostaan siistiksi irokeesiksi keskelle päälakeani.

Ongelma ei missään nimessä ole se, ettenkö pitäisi irokeesista; päinvastoin, ihan hauskahan se on. Ongelma on se, että pääni näyttää laitetulta. Minusta saa vaikutelman, että olen aamulla huolellisesti vahannut hiukseni ja taivutellut ne suortuva suortuvalta siistiksi irokeesiksi - sen sijaan että olisin täysin huoleton, suorastaan vastuuntunnoton, mitä tulee pään ulkopuolisiin asioihin.

Tämä ei vetele.

Stressi 2.0

Valitin näköjään stressistä viime marraskuussa, vähänpä silloin sellaisesta tiesin. No, hyvä on, kyllä silloin taisi olla enemmän akuuttia tekemistä kuin nyt. Mutta henkisesti taisin olla silloin vähän paremmin kartalla kuin nyt.

En ole oikeastaan koskaan kärsinyt varsinaisesta stressistä, en ainakaan koskaan ennen. Totta kai hermoja on kiristänyt, on ahdistanut ja väsyttänyt, sellaista tavanomaista. Mutta nyt en ole noin viikkoon saanut öisin nukuttua kuin satunnaisia pieniä pätkiä, ja päivisin on sitten veto poissa ja mieli maassa. Töistä tultuani vain makaan sohvalla lamaantuneena, kunnes on aika siirtyä sänkyyn makaamaan lamaantuneena.

Stressiin kyllä löytyy syitä töistä, mutta tilannetta ei ainakaan helpota lähestyvä muutto. Tähän asti Kiinaan lähtö on ollut se hauska kaukana tulevaisuudessa siintävä mullistus, josta on lähinnä voinut vain haaveilla. Nyt varsinainen muuttotapahtuma lienee noin kolmen kuukauden päästä, joten tässä vaiheessa täytyisi jo oikeasti alkaa tehdä jotain sen eteen. Pitäisi selvittää rokotusasiat, verotusasiat, kilpailuttaa muuttofirmoja, hankkia vakuutuksia, myydä auto ja muuta irtaimistoa, etsiä varastoa mahdollisesti Suomeen jääville tavaroille...

Tavallisesti minä hoidan meillä tällaiset käytännön asiat, mutta onnekseni kotifasisti on tunnistanut saamattoman olotilani ja ottanut jo johdon käsiinsä useissa edellä mainituissa tehtävissä.

Älkää käsittäkö väärin: olen edelleen pähkinöinä muutosta. Kun nyt vain saisi jossain vaiheessa vähän nukuttua.

Uusi alku

Uusi hiustyylini on äänestävän kansan mukaan ennen kaikkea myönnytys sujuvalle maastossa etenemiselle, joskin telaketjutkin saivat kannatusta. Avoimissa vastauksissa ehdotettiin lisäksi partakoneen heiluneen ihan vain hupimielessä, mutta arveltiin myös bloggaajan vain kaivanneen jotain uutta. Mikä ei ole yhtään pöllömpi vastaus, jos sallitaan tylsäksi heittäytyminen.

Vanhan värjätyn tukan ajaminen pois symbolisoi melko puhtaasti uutta alkua; enhän minä enää edes tiennyt, minkä väriset hiukseni oikeasti ovat! Ja kuinka siistiä olisi, jos siellä olisi oikeasti jo harmaita joukossa! No, en sellaisia ole ainakaan vielä sängestä bongannut, vaikka olenkin kyllä etsinyt.

Uusi alku on tietenkin parhaillaan laajempikin teema elämässäni, muutenkin kuin vuoden vaihtumisen ansiosta. Nyt kun joulu tuli hoidettua pois alta, on seuraava merkittävämpi tapahtuma sitten sellainen vähäpätöinen episodi kuin muutto Kiinaan.

Vaeltelen ympäri asuntoani ja hykertelen miettiessäni, kuinka tuostakin esineestä pääsee kohta eroon. Ja tuosta, ja tietenkin tuosta! Ajatelkaa, autokin menee kaupaksi! Tuo vanha televisio elektroniikkaromuksi! Nuo huonekalut huutonettiin! Kaikki tämä turha kuorrutus ympärillä, kaikki se leikataan pian irti!

Ja Kiinassa sen tilalle tulee jotain ihan uutta, josta en tiedä vielä mitään. Kiinalaisia huonekaluja. Kiinalaisia vaatteita. Kiinalaisia astioita. Kiinalaisia verhoja. Kiinalaisia mausteita. Syömäpuikkoja. Teekannuja. Ja mitä muuta siellä nyt onkaan.

Uusi alku on ajatuksena huumaava, mutta tietenkin se myös pelottaa. Ennen kaikkea sen vuoksi, ettei minun elämässäni ole tarvetta millekään uudelle alulle. Minulla on toimiva parisuhde, onnelliset lapset, hyviä ystäviä, kiva kotikaupunki ja kiinnostava työ. Mitä järkeä on sekoittaa pakkaa, kun kaikki on kerran niin hyvin?

Olen yrittänyt rauhoitella itseäni toteamalla, että muuttaminen kaukomaille vaikkapa tylsän parisuhteen pelastamiseksi olisi aika paljon huonompi ajatus. Että muutoksesta selviää ehkä täysjärkisenä juuri sen ansiosta, ettei ole pohjalla kyteviä ongelmia.

Sen näkee sitten.