Valopilkkuja keskellä helmikuuta

Tämä päivä oli ehkä jonkinlainen valopilkku keskellä tätä kaikkea, mikä on jossain mielessä hieman aliarvioivastikin sanottu: tämä päivähän on hehkunut kuin, no, aurinko. Ilma on ollut käsittämättömän upea: eilisestä lumimyräkästä oli vielä jäljellä ohut puhtaanvalkoinen kerros kaikkialla, aurinko kimalteli täysin pilvettömältä sinitaivaalta, lämpötila oli himpun verran miinuksella ja merituuli nipisti poskia, mutta toisaalta aurinko lämmitti jo mukavasti tummia vaatteita.

Upeaahan tuossa ilmassa oli talsia Mella-neidin kanssa ulkona, varsinkin, kun täällä päin on oikein miellyttäviä kävelyreittejä. Ihasteltiin siinä sitten välillä meren rannassa penkillä istuen lokkeja ja sorsia, ja jotenkin Mellakin tuntui olevan poikkeuksellisen onnellisella tuulella. Vaikka ainahan Mella on hyväntuulinen; ehkä heijastin neitiin omaa mielialaani.

Tämän upean päivän ansiosta en ole oikeastaan yhtään harmitellut eilisiltaista pettymystä. Eilen nimittäin alkoivat kipeät supistukset, jotka vain kipeytyivät ja tihenivät puolentoista tunnin ajan. Kyllä siinä alkoi ajatus lentää kohti synnytyssairaalaa, kun polttoja tuli jo neljän minuutin välein eikä mukavaa asentoa niiden aikana enää löytynyt. Mutta niin ne vain alkoivat sitten hiljalleen harventua, joten päätin napata särkylääkkeen ja mennä nukkumaan (mikä oli Kätilöopiston päivystäjän ohje kun ensimmäistä kertaa luulin lähteväni Mellaa synnyttämään). Uni tuli hyvin, eli se siitä.

Kuten jokseenkin kuukauden ajan, supisteluja on tänäänkin tullut satunnaisesti koko päivän ajan. Eilisillasta lähtien jokainen supistus on kuitenkin ollut kipeä, mitä voi tietenkin pitää edistyksenä, jos nyt jotain hyvää haluaa siitäkin löytää. Säännöllisiä ne eivät toistaiseksi ole, mutta näin iltaa kohden aina vain kipeämpiä.

Toisin sanoen voisihan tässä olla toivoa: ehkä jo ensi yönä? Niinhän Mellankin kanssa kävi: väärä hälytys edellisenä iltana ja tositilanne vuorokautta myöhemmin. Myös huomisesta lääkärintarkastuksesta voisi olla iloa: joskus ilmeisesti ihan vain tavallinen sisätutkimus voi katkaista kamelin selän ja sysätä hilkulla olevan synnytyksen käyntiin.

Luulisi tosin, että tähän ikään mennessä olisi oppinut olemaan toivomatta liikoja.

Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa

Äitiysneuvolakäynnit tuli sitten viime perjantaina hoidettua tämän mamman osalta. Nyt siirryn Kätilöopiston äitiyspoliklinikan asiakkaaksi, ja keskiviikkoaamulle (12 päivää jälkeen lasketun ajan) on sovittu ensimmäinen yliaikaistarkastus. Kuunnellaan sydänääniä, toivon mukaan myös ultrataan ja katsotaan pitäisikö jotain tehdä.

Tuskin kuitenkaan sielläkään mitään päätetään, vaikka enhän minä näistä jutuista tiedä kun ei ole aiempaa kokemusta. Mellankin kohdalla yliaikaiskontrolli oli jo ehditty varata, mutta rääpäle sentään suvaitsi putkahtaa spontaanisti ennen kuin jouduin menemään sinne. Nyt en usko vastaavanlaiseen onnekkaaseen sattumaan.

Jossain vaiheessahan se lapsi sieltä ulos pakotetaan, mutten elättele toiveita kovinkaan pikaisesta käynnistyksestä. Oloni on mitä mainioin, lapsikin on voinut koko ajan erinomaisesti, olen uudelleensynnyttäjä ja edellinen kakara oli yli nelikiloinen ja tuli silti sujuvasti ulos. Toisin sanoen tuskin ammattilaisilla on kovinkaan korkeaa motivaatiota lähteä keinotekoiseen käynnistykseen vielä lähiaikoina. Kai sitä pidetään jotenkin viimeisenä oljenkortena.

Jee.

Olen onnistunut edelleen välttelemään puhelimeen vastaamista. Joskus olen lähettänyt soittajalle tekstiviestin perään, mummolle en sitäkään, kun en ole varma osaako hän edes lukea niitä. Tilanne jatkunee samanlaisena maailman tappiin.

Kiinni

Tänään oli neuvola, ja terkkaria nauratti meidät nähdessään. Ei se viime viikollakaan enää odottanut meidän saapuvan paikalle, ja vielä yllättyneempi oli tänään. Niin, no, niinpä.

Vauva on kuulemma laskeutunut ja pää kiinnittynyt lantioon. Enkä minä ollut huomannut mitään. Sydänääniä taas ei voitu heti alkaa kuuntelemaan, kun oli käynnissä oikein tiukka supistus. Enkä minä huomannut mitään, koko supistusta. Onhan noita nyt ennenkin nähty. Lopulta oli kuitenkin tasaiset ja rauhalliset sydänäänet, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä lapsi ei lähtenyt heti juoksemaan pois anturin alta. Mihinkäs se olisi lähtenytkään, pää jumissa poloinen.

No, pään kiinnittyminen tarkoittaa nyt sitä, ettei ambulanssia tarvitsekaan tilata vaikka lapsivesi menisi. Ihan omalla autolla saa sairaalaan raahautua. Sitten joskus teoreettisessa tulevaisuudessa.

Verenpaine oli ihan hitusen verran noussut, ollen kuitenkin edelleen minulle tyypillisen matala. Kuulemma usein synnytyksen alla verenpaine nousee.

Itse kukin saa nähdä näissä tiedoissa merkkejä vaikka mihin, minen enää jaksa hössöttää.

Viime päivien saldo

Lauantai:

• Sämpylöitä (tripla-annos eli kuusi pellillistä: 1,5 litraa kättä lämpöisempää maitoa, kolme pussia kuivahiivaa, iso loraus siirappia, mausteita oman maun mukaan (esim. suola, pippuri, chiliseos, provencale, timjami), kolme kourallista kaurahiutaleita, sämpyläjauhoja käsituntumalla n. kolmisen kiloa, sikana oliiviöljyä (desi? puolitoista?). Vaivaa taikina, anna nousta. Muotoile sämpylät, laita päälle juustosiivuja tai suola-pippuriseosta. Paista 225 asteessa 10-15 minuuttia.)
• Kaakaopalloja (tupla-annos: 200 grammaa margariinia, kaksi kuppia sokeria, neljä kuppia kaurahiutaleita, kaksi ruokalusikallista vanilliinisokeria, kuusi ruokalusikallista kaakaojauhetta, iso loraus (desi?) kylmää espressoa. Pyörittele kookoshiutaleissa.)
• Vitutusta (Hankkiudu raskaaksi. Älä synnytä.)

Sunnuntai:

• Päiväkävely (Pue päälle lämpimästi, koska alle 2-vuotiaan kävelytahdilla tulee muuten kylmä. Etsi jokin kiva reitti, jota et ole vielä kulkenut. Mäet ovat hyviä, myös purot. Sorsat piristävät.)
• Pastakastike seuraavan päivän lounaaksi (400 grammaa jauhelihaa, pari sipulia silputtuna, tölkki tomaattisosetta, tölkki tomaattipyrettä, pari ruokalusikallista aurinkokuivattuja tomaatteja, mausteita maun mukaan (esim. provencale, rosmariini, timjami, persilja) Lämmitä kattilassa.)
  
• Vitutusta (tupla-annos: Hankkiudu raskaaksi. Älä synnytä. Vastaa puheluun, jossa kysytään, joko olet synnyttänyt.)

Maanantai:

• Vitutusta (tripla-annos: Hankkiudu raskaaksi. Älä synnytä. Pelkää oksentavasi palanneen aamupahoinvoinnin vuoksi. Mene leikkipuistoon sateella, tuo kotiin märän hiekan kuorruttama alle 2-vuotias.)

Tänään.

Laskettu aika. Neuvolakin oli ("siellä se ylhäällä liikkuu, ei näytä pitävän kiirettä"). Tiedoksi vain, että puhelin on sitten äänettömällä: tänään ei oteta vastaan "no, mikäs on vointi" -tiedusteluja. Tekstiviestejä saa tietenkin kuka vain lähettää, mutta vastauksia odotellessa ei kannata pidättää henkeään.

Täällä edelleen

Ajattelin vain uteliaille kertoa, ettei ole mitään kerrottavaa. Täällä sitä edelleen kökitään, kotosalla maha pinkeänä. Mella uhmailee eikä enää suostu nukkumaan niin kuin kiltit lapset, mikä hieman pelottaa: millainen protestivyöry onkaan edessä siinä vaiheessa, kun talossa on toinenkin tuhmuri? Eikö niiden vaikeuksien pitänyt sentään alkaa vasta silloin?

No, saa nähdä. Eilen valvoin pari tuntia puolenyön maissa, kun tuli pikkuruisia vaimeita supistuksia. Ajattelin jo, että olisikohan lähtö samana yönä edessä. Aivan vastikkeetontahan sellainen ennustelu oli, mutta kuitenkin. Tänään on sitten jo useamman tunnin ajan supistellut ihan hiljaa ja melkein huomaamatta, mutta aika tiheään ja säännöllisesti. Se voi tarkoittaa jotain, tai voi toisaalta olla tarkoittamatta yhtään mitään.

Ei uutisia. Älkää pidätelkö henkeänne.

Taival jatkuu vaikka askel painaa

Nyt viimeisen viikon aikana on ollut jo vähän raskaampaa tämä olo, vaikken sinänsä koe olevani huonossa kunnossa. Liitoskipuja on kuitenkin ilmaantunut, ilmeisesti vauva on nyt ryhtynyt sahaamaan ylös ja alas harkitessaan lopullista laskeutumista. Eipä ole rääpäleen pää kuitenkaan vieläkään kiinnittynyt lantioon, eikä välttämättä teekään ennen kuin synnytys jo käynnistyy. Tämä tarkoittaa sitä, että jos lapsivedet kotioloissa menevät (niin kuin kävi Mellan tapauksessa), täytyy hakeutua makuuasentoon ja soittaa ambulanssikyyti sairaalaan. No, olisihan se varmaan kokemus sekin, ensimmäistä kertaa ambulanssissa. Kun ei kuitenkaan mikään hengenhätä olisi, ettei tarvitsisi olla oikeasti mistään huolissaan.

Supistelut ovat kuitenkin loppuneet, ja koko odottaminen maistuu entistä enemmän puulta. Siihen on tullut jo tympäännyttyä sen verran, ettei minkäänlainen dramaattinen lopputulema vaikuta enää todennäköiseltä. Erik on kuunnellut epäuskoisena, kun minä yritän selittää uskovani tämän mahan tästä vain hiljalleen unohtuvan ja hiipuvan pois. Hiljalleen kaikki raskausoireet katoavat, ja kesään mennessä mahani on huomaamatta kutistunut entiselleen. Eikä kukaan enää muista, että jossain vaiheessa odotetiin perheenlisäystä. Koko homma vain... haihtuu vähitellen pois.

Toisin sanoen, jos aiemmin ajattelin todella paljon lähestyvää synnytystä, nyt koko juttu on jo ihan passé. So last week. Ketä enää kiinnostaa? Vanha juttu. Ja kaiken lisäksi jo kertaalleen koettu. Ei jaksa enää pinnistää.

Tuntuu, että ajatuksenjuoksu hidastuu samaa tahtia askelen myötä. Sain kreivin aikaan nastat kumisaappaideni pohjaan, tänään olisikin ollut varmaan hengenlähtö lähellä keskuspuistossa ilman liukuesteitä. Hidasta nytkytystä se meno nastojenkin kanssa oli, kävi Mellallakin rattaissa jo aika pitkäksi kun äiti se vain matelee. Ja kotona sitten ei meinaa enää päästä tuolista ylös, lihakset ovat sanoneet sopimuksen irti.

Ei se niin erityisesti ärsytä tai harmita, vähän vain kyllästyttää. Hohhoijaa.

Niin siihen laskettuun aikaan on tänään tasan viikko. Erikin mukaan lapsi syntyy ensi viikolla, ja mies onkin päättänyt mennä maanantaista lähtien joka päivä autolla töihin. Saa sitten samalla napattua Kumpulasta lastenvahdin mukaan, "kun" soitto tulee.

Sieltä mitään tule.

Odotus alkaa jo tympäistä

Nyt on vajaat kaksi viikkoa jäljellä laskettuun aikaan, ja odotus alkaa jo maistua puulta. Jo viikon ajan on ollut päivittäisiä harjoitussupistuksia, mutta niin kovin vaimeita, ettei niistä oikein toivoa saa. Neuvolatäti kutsui niitä lohduttavasti "lähtölaskennaksi", mutta mitäpä sekään tarkoittaa? Kyllähän se lähtölaskenta käynnistyi jo yhdeksisen kuukautta sitten. Tässä voi silti mennä vielä viikkoja.

Jotenkin tuntuu siltä kuin koko elämä olisi standby-tilassa tämän loppuodotuksen vuoksi. Ei oikeasti voi tehdä mitään pidemmän tähtäimen suunnitelmia, kun ei mistään tiedä mitään. Alkaa tuntea jo olonsa hieman mökkihöperöksi, vaikka toki käymme Mellan kanssa päivittäin ulkona. Ystäviä vain ei tule oikein nähtyä, mikä siihenkin sitten on syynä. No, ainakin se, ettei oikeasti voi sopia mitään tapaamisia pidemmän ajan päähän. Tänään kovasti yritin soitella meille vieraita illaksi, mutta harvapa muutaman tunnin varoitusajalla olisi lauantai-iltana vapaa. Niin, paitsi me. Kun ei voi mitään suunnitellakaan. Ja kun melkein kenelläkään muulla ei ystäväpiirissä ole lapsia, eivät aikataulut vain osu yksiin ilman etukäteissuunnitteluja.

Ei vain nyt jaksaisi enää miettiä koko juttua. Tulisi nyt vain ulos ja olisi sillä selvä. Voisi alkaa taas elää tätä elämäänsä, tai sitä uutta elämäänsä. Jotain elämää.

Mielessä vain se yksi asia

Lauantaina tuli oikein parin tunnin ajan säännöllisiä mutta heikkoja ennakoivia supistuksia, ja ajtukset kääntyivät entistä tiukemmin kohti tulevaa synnytystä. Mellaa odottaessani en päässyt tällaisista supistussessioista nauttimaan ennen kuin synnytys oli jo muutaman päivän päässä, mutta eihän se toki tarkoita, että olisin nyt lähdössä lähiaikoina Kätilöopistolle. Moni taitaa saada niitä ennakoivia supistuksia jo pian puolivälin jälkeen, ja ovatpa ne joillakin jopa oikein kipeitä. Itselläni ne hädin tuskin tuntuivat, mutta rauhassa sohvalla istuessa kuitenkin pääsin niitä seuraamaan.

Mellaa odottaessani en koskaan ollut kiinnostunut lukemaan toisten ihmisten synnytyskertomuksia, eikä tällainen naisten sotakeskustelu ole tähänkään asti järin innostanut. Ei siksi, että se ajatus pelottaisi: jotenkin muiden henkilökohtaiset kokemukset eivät vain mitenkään ole minua liikuttaneet. Enpä ole ollut kiinnostunut selittämään omiakaan kokemuksiani ummet lammet, kun se tuntuu ihan vain minun, Erikin ja Mellan väliseltä asialta. Tuskin se nyt ketään muuta kiinnostaisikaan, vai?

Nyt huomasin kuitenkin viettäväni ison osan sunnuntaita netissä lueskellen kaikennäköisiä tarinoita synnyttämisestä. Ja mieliala oli aika herkkä, itkukin pääsi. Ei mikään surun tai pelon itku, vaan ihan silkka liikutuksen itku. On aivan erilaista lukea synnytyskertomuksia nyt, kun itselläkin on jo yksi kokemus takana. Siinä ei oikeastaan lue muiden kokemuksista, vaan yrittää löytää yhtymäkohtia omiin elämyksiinsä. Ja Mellan syntymän muisteleminen liikuttaa kyllä edelleen aika helposti, vaikka itse tapahtumassa olinkin lähinnä turta: ne tunteet tulivat vasta myöhemmin, valokuvia katsellessa.

Tuli nyt sitten elettyä taas mahdollisimman yksityiskohtaisesti se, mitä salissa on tapahtunut. Tietenkin kuvittelen myös tarkkaan sen, miten tämä seuraava synnytys menee. Mellaa odottaessani en juurikaan pähkäillyt synnytyksen kulkua etukäteen, kun ei siitä ollut harmainta aavistustakaan. Teoriassa tietenkin tiesin eri vaiheet, mutta eihän sitä todellisuutta vain voinut kuvitella. Mutta nyt taas luulen muka tietäväni tarkkaankin, miten se voi mennä. Siis nimenomaan VOI mennä.

Onkohan huono asia, että on niin selvät käsitykset yhdenlaisesta synnytyksestä? Se toinenhan voi olla jotain aivan muuta. Ehkä toinen synnytys tuleekin sitten suorastaan shokkina, kun on kuvitellut tietävänsä millainen se on, ja sitten se yllättääkin? Olisiko parempi mennä sinne täysin ummikkona? Mutta mahdotontahan se on kieltää itseään ajattelemasta tulevaa.

No, ainakaan ei yhtään pelota, ei vieläkään. Lähinnä suututtaa ja ärsyttää se, että todennäköisesti pitää vielä odottaa monen monituista viikkoa. Minä voisin mennä jo heti. Tällä hetkellä on vaikea innostua jostain muusta, haluaisin hoitaa nyt tämän jutun pois alta ja miettiä sitten vasta muutakin elämää. Kuka jaksaa laittaa jotain ruokaa, kun voisi olla synnyttämässä uutta ihmistä?

Kuukausi jäljellä

Tänään on tasan kuukausi laskettuun aikaan, ja olen niin seremoniallista tyyppiä, että tällaiset merkkipaalut on noteerattava. Kuten moneen kertaan on todettu, elättelen toki itse toiveajattelua ennen laskettua aikaa syntyvästä naperosta, onhan kyseessä jo iso mötikkä. Tosin Mellakin oli koko ajan iso mötikkä, ja syntyi sitten 8 päivää lasketun ajan jälkeen reippaasti yli nelikiloisena. Eli mitäpä tässä turhia ennustelemaan, vaikka vedonlyönti Erikin kanssa onkin käynnissä.

En minä aikaista synnytystä sen takia toivo, että tämä raskaana oleminen olisi jotenkin erityisen tukalaa. Itse asiassa kumpikin raskauteni on tainnut olla varsin helppo, tosin tässä toisessa oli kyllä alkuvaiheessa oikein viheliäs pahoinvointi. Mutta kun siitä selvittiin, on kaikki mennyt aika hyvin. Eihän tässä nyt mihinkään urheilusuorituksiin olla ryhtymässä eli juokseminen ei tulisi mieleenkään, mutta kyllä ihan tavallinen kävely ja muu oleminen ja eläminen onnistuu aivan hyvin. Käveleminen onkin ihanaa, nyt kun lomalla pääsee ulos päivänvalon aikaankin.

Mellalle on kovasti selitetty, että äidin mahan sisällä on vauva. Viesti onkin mennyt jollain tavalla perille, ja neiti haluaakin aina muutaman minuutin välein kurkistaa paitani alle ja katsoa vauvaa. Tai siis Babyä, saksaksi Mella on sen sanan oppinut. Kyseessä onkin yksi harvoista sanoista, jotka Mella sanoo saksaksi. Muuten suomen kieli jyrää täysin.

Mella on myös viime aikoina kiinnostunut huomattavasti aiempaa enemmän kaikenlaisista vauvoista: jokaiset lastenvaunut herättävät innostusta ja sanomalehdistäkin bongataan vauvakuvia. Mella on myös hyvin perillä siitä, että makuuhuoneessamme majaileva kehto on vauvan sänky.

Toisaalta Mella kuvittelee myös, että hänenkin vatsassaan on vauva. Toisin sanoen tuskin pirpanamme osaa kuvitellakaan, että jonain päivänä äidin maha tyhjenee ja vauva muuttaa meille asumaan. Vaikka tätäkin on toki yritetty monasti kertoa. Voi kun voisi tietää, mitä liikkuu vuoden ja lähes kahdeksan kuukauden ikäisten lasten mielessä!

Tositoimissa

Tänään Erik meni ensimmäistä kertaa joululoman jälkeen töihin, eli minä olen vasta tänään ensimmäistä päivää ihan vain Mellan kanssa keskenäni. Tämä tarkoittaa siis sitä, että äitiysloma on varsinaisesti alkanut vasta tänään.

Kyllä se hirvittikin, eilen olin jo ihan paniikissa: mitä jos siitä ei tulekaan mitään, jos Mella vain ikävöi isäänsä ja päiväkotiaan ja inhoaa olla minun kanssani kahdestaan. Mitä jos minä olenkin ihan huono, en jaksa olla kärsivällinen enkä keksi riittävästi tekemistä. Edellisestä kotiäitiydestä on kuitenkin jo reippaasti yli vuosi, ja Mella on nykyään jo aivan eri tyttö kuin silloin. Miten me nyt saamme tunnit kulumaan?

No, puoli päivää on nyt takana, ja kivaa on ollut. Mella on kyllä aivan jatkuvasti kysellyt isänsä perään, ja ulkona ollessamme luuli jokaista ohikulkijaa isäkseen. Se kyllä vähän kirpaisi... Mutta lähinnä neiti vaikuttaa hämmentyneeltä, ei kuitenkaan pettyneeltä tai surulliselta. Eipähän vain oikein ymmärrä, mitä täällä on tekeillä.

Sitten kun pimu on jo tottunut tähän elämäntilanteeseen, putkahtaakin jostain yksi lapsi lisää. Vieläpä sellainen tylsä, jonka kanssa ei voi yhtään leikkiä. Voi meidän pikkuista esikoistamme, miten elämä onkaan niin täynnä muutoksia. Eikä se taida tästä yhtään tasaantuakaan, se meno. Miten sitä pieni ihminen pysyy perässä?

Minulla on suuria suunnitelmia äitiysloman ajaksi: Mella oppii siistiksi eli lelut kerätään leikin jälkeen pois, hampaat pestään jatkossa mukisematta ja rimpuilematta, potalla tehdään muutakin kuin pelleillään ja pikkusiskoa/-veljeä kohdellaan kiltisti ja rakastavasti. Ja joka päivä käydään tietenkin säännöllisesti haukkaamassa happea, sisällä sitten maalaillaan sormiväreillä ja tehdään kaikenlaista muutakin kehittävää.

Yeah, right.

Viime yönä ehdin jo panikoida tulevaa synnytystäkin: miten Mellan hoito oikein järjestyy? Kummien kanssa on kyllä jo sovittu, että he päivystävät vuorokauden ympäri kriittisten viikkojen aikana, ja aika nopeastihan he Viikistä pääsevät tänne Mellaa vahtimaan. Mutta entä jos heillä sattuisikin olemaan jokin este silloin? Sitten pitäisi jättää Erik Mellan luo ja lähteä yksinään synnyttämään, koska tuskin kukaan muu olisi Mellalle riittävän tuttu ja turvallinen hoitaja: neitiähän ei ole kukaan muu kaitsinut, paitsi tietenkin päiväkotilaiset.

Mutta ehkä paniikkia ei kannata lietsoa vielä näin etukäteen. Se menee niin kuin se menee, luulisin. Sen verran kuitenkin alkaa olla jo odottava mieliala, että Kätilöopistolle mukaan otettava kassi on jo pakattu: kirja, puhtaat sukat ja alusvaatteet, imetysliivejä, liivinsuojuksia, kantoliina, vauvan sisä- ja ulkovaatteet sekä shampanjapullo ja kaksi skumppalasia. Shampoot ja hammasharjat pakataan sitten vasta lähdön koittaessa. Siinä se taitaa sitten ollakin. Olen valmis!

H-hetki lähestyy varkain

Äitiysloma se sitten alkoi jo viikko sitten, ja yksi joulu ehti mennä ohi. En ole vielä oikein päättänyt, olenko suunnattoman haikea: tulihan tuota vuoden suosikkijuhlaani odotettua oikeastaan jo elokuusta asti. Aina olen joulusta pitänyt, ja jostain syystä aikuisiällä vielä vuosi vuodelta enemmän. Joitakin se naurattaa, mutta naurakaa pois.

Tänä vuonna odotin joulua jo senkin vuoksi, että samaan aikaan sijoittui tuo äitiysloman alku. Mikäpä mukavampi tapa viettää läheiskeskeistä juhlaa, toisaalta mikäpä mukavampi tapa juhlistaa äitiysloman alkamista. Ja minun mielestäni aivan kaikkea pientäkin pitää tosiaan juhlistaa: edellinen äitiyslomani alkoi syntymäpäivänäni, mikäs sen sopivampaa. Silloinkin piti juhlia.

Nyt onkin sitten taas jotain uutta odoteltavaa, ja ajattelinkin, ettei jouluhaikeus tänä vuonna iske. Olisihan tässä yksi lapsi tulossa. No, kyllähän tuota nurkassa hohtavaa joulukuusta katselee vähän surumielisenä, ja tänään syötiin viimeiset jouluruuatkin pois. Vuosi seuraavaan tuntuu käsittämättömän pitkältä ajalta, varsinkin, kun silloin pitäisi olla jo kaksi melko isoa taaperoa jaloissa pyörimässä. Sehän on ihan jostain eri elämästä!

Pitkin syksyä olen välillä ihmetellyt, miten tämä raskaus on mielessä niin kamalan vähän. Jos vastaan olisi tullut tuttuja ihmisiä vuosien takaa, en ole edes varma, olisinko muistanut mainita raskauden osana kuulumisiani. No, ehkä sentään olisin, mutta ei se ole ollut asia, jota haluaisin jatkuvasti kailottaa kaikelle maailmalle. Toisin oli esikoisen kohdalla.

Onhan se tietenkin täysin luonnollista, mutta silti se jotenkin hämmentää. Entä jos minä en olekaan henkisesti valmis perheenlisäykseen, kun en ole osannut asiaa ajatella? Jos se uuden vauvan tuleminen onkin sitten kamala shokki? Siinähän olisi selvä paikka synnytyksen jälkeiselle masennukselle, jos ei ole oma mieli siististi kasassa jo etukäteen.

Erikin kanssa tätä pohdin, eikä yksiselitteistä vastausta löytynyt. Siis vastausta siihen, onko tämä edes ongelma, saati siihen, mitä sille voisi tehdä. Erik heitti kyllä yhden hyvän selityksen tämän raskauden taustalle jäämiselle: synnytyksen odotus. Edellistä kokemusta rikkaampana voin omasta puolestani sanoa, että synnytys on yksi kamalimpia asioita, joita keskivertonainen hyvinvointivaltiossa joutuu kokemaan. Saavat painua sanonko minne sellaiset, jotka tulevat hehkuttamaan sen kokemuksen ainutlaatuista ja kauneutta: aivan silkkaa pakokauhua ne tunnit ovat. Melkein mitä tahansa olisin ollut valmis tekemään, jos koko jutun olisi voinut perua siinä vaiheessa. Eri asia on sitten se, mitä sen pahimman jälkeen tapahtuu ja oliko se sen arvoista. Oli se.

Niin näkyy kuitenkin nainen hormoneistaan rakentuneen, että todella nopeasti tuollaiset muistot katoavat mielestä. Kyllähän minä siis noin niin kuin älyllisellä tasolla muistan edelleen, että se oli hirveää. Mutta ei se minua mitenkään ahdista, eikä tuleva synnytys pelota pätkääkään. Jotenkin ne kielteiset tunteet ovat vain pyyhkiytyneet kokonaan pois, mistä osaan kiittää nappiin mennyttä evoluutiota. Jotenkin sitä kuvittelee jälleen kerran, että eihän se nyt sittenkään mitään ja äkkiähän se on lopulta kuitenkin ohi.

Mutta niin, siihen Erikin teoriaan. Jos kerran hormonien-tai-minkä-lie vaikutuksesta olen suodattanut pois kaikki synnytykseen liittyvät negatiiviset tunteet, ehkä se sama sokea piste sattuu peittämään vähän muutakin ympäriltään. Kuten nyt vaikka ylipäänsä uuden lapsen tulon. Kun ei tule ajatelleeksi lähestyvää synnytystä, ei oikein osaa ajatella sitä lastakaan. Tunteita on pelissä varsin vähän.

No, tuon keskustelun jälkeen vauva on kuitenkin pyörinyt jo paljon enemmän mielessä. Työkiireet ovat jääneet taakse eikä joulukaan enää valtaa mieltä, joten nyt on tilaa ajatella aivan uusia asioita. Viimeisen parin päivän (ja itse asiassa yönkin) aikana olenkin sitten ajatellut melkein ainoastaan tätä uutta vauvaa ja lähestyvää synnytystä, ja jostain syystä jokseenkin pelkästään riemuisan odottavalla mielellä. Tunnehan alkaa olla jo ihan sama kuin edellisen odotuksen viime metreillä!

Laskettuun aikaan on vielä kuusi viikkoa, mutta minulla alkaa olla jo polttava tarve pakata sairaalakassi valmiiksi. Sitä ennen täytyy ainakin käydä ostamassa jokin hyvä mutta riittävän kevyt (niin fyysisesti kuin sisällöllisestikin) kirja luettavaksi. Ja ne Mellalle pieneksi jääneet vaatteet täytyy taas kaivaa esiin laatikosta.

Nimeäkin on mietitty kovasti. Toinen nimi on jo kaiketi päätetty, ensimmäistä harkitaan. Yksi mainio ehdokas pulpahtikin tänään esiin, mutta voi, kun siihen kauniiseen nimeen liittyy hieman liian synkkä tragedia. Kuinka hurjilla tarinoilla voi tuoreen ihmisen nimeä rasittaa? Emme me haluaisi aivan munatonta nimeä antaa vaikka tytöstä kyse olisikin (merkitykseltään jotain tyyliin "kaunis", "lempeä", "uskollinen"), mutta rajansa kaikella.

Sitten lopputarkennus: eihän se tytön tuleminen toki millään lailla varmaa ole, ehkä korkeintaan hitusen todennäköisempää kuin toisin päin. Mutta pojalle onkin olemassa nimi vielä edelliseltä kierrokselta, joten sillä ei tarvitse päätään vaivata.

Tulipa kirjoitettua, on tainnut olla taukoa. Toivottavasti jatkossa ei olisi yhtä pitkiä välejä, ja onhan nyt sentään "loma". Mutta mistäs sitä koskaan tietää, ei pidä ottaa stressiä edes bloggaamisesta. Hyvin annosteltu lusmuilu on kaiken A ja O.

Kuukausi lomaan

Tasan kuukauden päästä on ensimmäinen äitiyslomani päivä (no, talvilomallahan se alkaa, mutta kuitenkin). Jotenkin vaikea uskoa: missä välissä nämäkin kuukaudet oikein vilahtivat ohi?

Muistelisin, että Mellaa odottaessani oli työmoraali aika alhaalla: ajatukset olivat viimeisen kuukauden ajan jossain aivan muualla kuin työpaikalla. Nyt tilanne on aivan päinvastainen, eli teen työtä täyttä häkää ja aivan innoissani. Ennemminkin tuntuu siltä, että on niin paljon kaikkea tehtävää, ettei oikein osaisi lopettaakaan. Kuinkahan kivuliasta on sitten yhtäkkiä siirtyä kotiin?

Tämä yksilö on ollut edellistä vilkkaampi, ja myös ennakoivia supistuksia on ollut paljon enemmän kuin Mellan kanssa. Tähän tietoon, keskimääräisiin synnytystilastoihin, ultraäänimittauksiin, äidinvaistoon ja silkkaan itseriittoiseen kaikkitietävyyteen perustaen uskaltaisin ennustaa naperon syntyvän tällä kertaa noin viikkoa ennen laskettua aikaa. Mellahan tuli reilun viikon jäljessä, kuten olin odottanutkin. Kyllähän minä nyt tällaiset asiat tiedän, vaikkei Erik suostu sitä uskomaankaan.

Toinen etunimistä on jo päätetty, ensimmäisestä taas ei ole vielä hajuakaan. Tuleekohan tässä kiire?

Filmitähti taas kuvassa

Takana on nyt toinenkin ultra, jonka tuloksia voitte ihailla ohessa. Kätilöopiston muuttuneen käytännön mukaisesti saimme myös valistuneen arvauksen naperon mahdollisesta sukupuolesta, vaikka pirpana aktiivisesti yrittikin pinkoa karkuun tirkistelijöitä ja oli muutenkin jatkuvasti liikekannalla. Suttuisiahan nuo näkymät ovat, ja sukupuoliveikkaukset ovat aina erittäin epävarmoja. Mutta ehkä nyt voidaan ajatella, että mahdollisuus olisi heilahtanut 50 %:sta piirun verran... tyttöön päin.

Eli nyt pitää sitten pinnistellä ja keksiä kaksi uutta tytönnimeä, huh huh. Toisaalta nyt saattaa kaikille Mellan pieneksi jääneille mekoille löytyä sittenkin vielä käyttöä. No, saapi nähdä.

Sukupuolen ohella myös tulevasta persoonallisuudesta on käyty tiukkaa spekulaatiota. Tämänkertainen olio kun on tuntunut isosiskoaan vilkkaammalta jo kohdussa ollessaan, tutkimustilanteetkin ovat olleet haastavia rääpäleen pyöriessä vimmaisesti ympäri. Jos ei asento jatkuvasti vaihdu, ainakin pää nytkyy koko ajan tai käsi heiluu johonkin suuntaan.

Mella on ollut rauhallinen tyttö myöhemminkin, tarkoittaakohan tämä nyt sitten sitä, että pikkusisaruksessa (-siskossa?) onkin sitten jo enemmän pitelemistä? Tämä on ainakin suuri pelkoni nyt, kun elämä onkin ollut mukavan seesteistä.

Ensi perjantaina raskaus onkin sitten jo laskennallisesti puolivälissä, ja olo on jo, no, ihan kuin raskaana olisi. Listataanpas nyt muutamia havaittuja oireita:

Maha on jo iso ja se tuntuu, nivelet ovat herkkinä ja alavatsan lihakset väsyvät nopeasti. Kävely on vielä sujuvaa ja juoksukin taittuu, mutta vähänkin pidemmän kävelylenkin jälkeen uuvuttaa normaalia enemmän.

Närästys on päässyt kunnolla vauhtiin, mutta onneksi närästyslääkkeet sentään ovat sallittuja... Olinkin ostanut megapaketin Rennietä hyllyyn odottamaan jo ennen kuin tämä viimeisin raskaus oli edes käynnistynyt: sen verran oli edellisestä kerrasta oppinut.

Myös kuorsaus on ollut häpeällisenä kiusana jo pidemmän aikaa, Erik-polo. Onneksi yöt sentään menevät rauhallisesti aina, kun muistan vain pysyä kyljelläni. Se on ehkä jotenkin kaikista vaivoista ärsyttävin: kuinka viehättäväksi voi tuntea itsensä, jos öisin ääntelehtii kuin pahainen porsas?

Joka yö pitää myös herätä vessaan, eli uni on varsin katkonaista. Tilannetta ei helpota se, että Mellakin on jostain syystä nukkunut viime viikkoina melko huonosti. Siksipä väsyttääkin lähes koko ajan, viime yönä sain sentään nukuttua kymmenen tuntia. Helpotus!

Pikamerkintä: potku

Ennen kuin ehdin varsinaisesti tämän blogin ääreen, pikainen raportti: se potkii! Viikonlopun aikana varmistuin siitä, että vatsani hennot tuntemukset taitavat olla perheen pienimmän liikettä. Nyt pikkukakara potkii jo vimmatusti, liekö innostunut aamukahvistani.

Toisen ensimmäinen kuva

Arvatkaapas kuka siinä. Niinpä niin, perheen pienin. Tänään oli ensimmäinen ultra, ja voimme lopulta huokaista helpotuksesta: ei siellä tosiaan ole kuin yksi pienokainen. Ei tarvitse hankkia kaksosrattaita.

Kaikki oli muutenkin ultrassa hyvin, joten eipä juuri ole raportoitavaakaan. Eipä sillä, että olisi aikaakaan raportoida: tässähän pitäisi tehdä töitä eikä turista netissä. Kohta alkaa sitten viimeinen pätkä kesälomaa, eli nyt pitäisi vielä vähän rutistaa.

Voipi olla, ettei minusta kuulu mitään ennen jotain satunnaista vierailua Saarijärven kirjastossa. Meillä pitäisi, siis PITÄISI olla kotona toimiva nettiliittymä (kertoo Elisa), mutta kun ei ole: se DSL-valo ei vain mene päälle, piste. Olen hyvin pessimistinen sen suhteen, että vialle löytyisi selitys viikonloppuna ennen loman alkua. No, pitää sitä kai aikuisen ihmisen pärjätä ilman sellaista hienoa viestintäyhteyttä. Hätätilassa voi blogata vaikka kännykällä, jos nyt kovin pahat vieroitusoireet tulevat.

Ai niin, sen verran täytyy kertoa ultrasta, että Kätilöopistolta kerrottiin käytäntöjen muuttuneen viime viikolla. Nykyään vanhemmille kerrotaankin lapsen sukupuoli, jos se vain ongelmitta ja selvästi kuvista näkyy. Aikaa tihrusteluun ja jalkovälin metsästykseen ei toki tolkuttomasti käytetä, mutta kohtuullisin vaivoin asiasta saattaa päästä selvyyteen.

Laitamme nyt sitten odotuksemme rakenneultraan: ehkä saammekin sieltä vielä kiinnostavia uutisia!

Vähän glamouria, kiitos

Mellaa odottaessamme pohdimme hetken aikaa, pitäisikö meidän mennä yksityiselle lääkärille 4D-ultraääneen. Tavalliseen julkisen puolen 2D-ultraan verrattuna siinä olisi mm. se hyvä puoli, että sikiön sukupuoli saataisiin melko suurella varmuudella selville. Julkisellahan puolella sitä ei missään nimessä suostuta selvittämään, mikä lie moisen tympeyden syy. Ja olisihan se kiva nähdä jo etukäteen vauvan kasvonpiirteitä sekä saada DVD:lle naperon liikkeitä jo ennen syntymää.

Tuolloin kuitenkin päätimme, ettemme me sellaisesta ryhdy maksamaan. Eihän nyt rakkaan lapsen sukupuolella voi olla niin paljon väliä, että maksaisimme parisataa euroa vain saadaksemme tietää sen pari kuukautta etukäteen.

Tällä kertaa ajattelimme kuitenkin mennä. Miksiköhän? No, se voisi olla kivaa. Nyt minä oikeasti haluan tietää sen sukupuolen! Ei sillä, että sukupuolella olisi väliä, mutta kun se nimien keksiminen on niin vaikeaa. Yksi pojan nimi olisi Mellalta jäänyt säästöön, mutta toisen tytön nimen keksiminen (tai siis kolmannen ja neljännen) olisi jo aikamoinen ponnistus. Olisi hauska tietää, onko se nyt edes välttämätöntä.

Ei tuo sukupuolen selvittäminen ole ainoa syy. Toinen syy on se, että tähänkin raskauteen pitäisi saada vähän jotain glamouria. Ihan totta! Tämä on niin paljon arkisempaa kuin edellinen.

Esikoista odottaessani kävelin kaikkialla niin ylpeänä isosta mahastani, että olisi voinut luulla minun olevan kautta aikojen ensimmäinen raskaana oleva nainen. Kaveripiirissäkään ei silloin vielä ollut kovin paljon muita vauvoja, joten koin olevani monesti huomion keskipisteenä.

Tällä kertaa tämä kaikki onkin jo vanhaa tuttua tavaraa, ja koko touhu on vaarassa jäädä vain sivutoimiseksi pikkubisnekseksi. Tuossahan tuo vauva kasvaa rauhassa itsekseen, turha tässä on minun hössöttää. Mutta kun minä haluaisin hössöttää!

Sydänäänistä on kulunut jo niin paljon aikaa, etten oikein enää muistakaan millaiset ne olivat. Vauvan potkuja taas en vielä tunne vähään aikaan, joten onkos tuo nyt ihme, jos rääpäle jää vähän taka-alalle. Vatsa on toki turvonnut ja paha olo jatkuu, mutta sehän on enemmän minua kuin sitä lasta. Se on ihan minun oma vatsalaukkuni joka aika ajoin päätyy sinne pöntön pohjalle, ei siinä paljon kontaktia vauvaan oteta. Ja turvotuskin on ihan muuta kuin kasvavaa lasta.

Joten Mella, jos joku päivä olet mustasukkainen pikkusisaruksesi 4D-DVD:stä: älä suotta ole. Sinun odottamisesi oli ihan riittävän hurjaa ilman elokuvatehosteitakin!

Loppuun on toki laitettava disclaimer, ettei tule liian hurjaa vaikutelmaa: Emme me toki ole hankkimassa toista lasta vain siksi, että raskaana nyt vain oli niin kiva olla. Kyllä tämä itse lapsi on ihan oikeasti kovin toivottu ja minäkin hyvin onnellinen tilanteesta. Mutta pakkohan näitä kokemuksia on vertailla, ihmisiä tässä ollaan. Todellisuus synnytyksen jälkeen on vielä jotain aivan muuta...

Työ vai perhe, äitiysloma vai toimisto?

Kun nyt kerran vanhemmuuden syyllisyydestä tuli puhetta, niin entäs sitten työelämän syyllisyys? Olen jo toista kertaa jäämässä samasta työpaikasta äitiyslomalle, tällä kertaa vieläpä edellistä mukavammasta tehtävästä. Tottahan toki siitäkin tuntee pienoisen piston sydämessään, vaikkei pitäisi.

Edelliseltä lomalta palattuani sain siis ylennyksen ja pääsin mukavan tiimin esimieheksi. Työ on ollut miellyttävämpää kuin osasin odottaakaan, enkä usko kyllästyvänikään hommiini ihan pian. Lomalle on kuitenkin vuodenvaihteessa jäätävä, vaikka työssä olen mielestäni vasta pääsemässä vauhtiin.

Asiaa pahentaa vielä se, että nykyisessä pestissäni on ollut juuri moninaisten äitiyslomien vuoksi viime vuosina kova vaihtuvuus. En kehtaisi ajatella olevani itse korvaamaton tai edes suuresti ikävöity (tai jos ajattelenkin, en ainakaan tunnusta sitä tässä blogissa:), mutta jonkinlainen pysyvyys olisi kuitenkin varmaan tehnyt tiimille hyvää.

Ajatuksenamme on kuitenkin ollut, että tehdään lapset nopeasti pois alta ja vieläpä niin, että ikäero jää mahdollisimman pieneksi. Loppujen lopuksi se lienee kuitenkin työnteon ja peräti uran kannalta sopivampaa: eipä tarvitse sitten enää tämän jälkeen miettiä äitiyslomailua. Nuorena se on vitsa väännettävä, ja niin edelleen.

Ja onhan tämäkin kuitenkin todellisuudessa ohi aika pian. En aio jäädä pitkälle lomalle: viimeksikin olin poissa kahdeksan kuukautta, mikä oli ehdottomasti tarpeeksi. Samaa olen nytkin suunnitellut, eli ensi vuoden elokuussa palaisin jo takaisin pöytäni taakse. Kaipa tuo työelämä on muutenkin ikuisessa murroksessa, ja nuori työvoimamme on jo tottunut hoitamaan hommansa myllerrysten keskellä.

Mitä tulee varsinaisesti perheen ja työn yhdistämiseen, se ei ole toistaiseksi ollut oikeasti ongelma. Nykyinen työni ei ole erityisen stressaavaa, ellei siitä itse sellaista tee. Ja vaikka parjaankin aina välillä yliopistolaisten kurjia työsuhteita, on Erikin vapaamuotoinen ja joustava työ ollut kullanarvoinen etu tämän pienen perheen pyörittämisessä. Itse olen joutunut olemaan hyvin vähän pois töistä Mellan menojen vuoksi, kun Erik on voinut säätää omia työaikojaan tarpeen mukaan.

Eli mitä minä tässä valitan? No, ei mikään koskaan ole täydellistä. Valintoja, valintoja, huoh. Kun haluaisi yhtä aikaa sekä tehdä töitä että hoitaa perhettä. Kai nämä ovat nyt sitten niitä ruuhkavuosia.

Vanhemmuuden tunne numero 1: Syyllisyys

Kun nyt tuli mainittua tuosta raskauden tunneskaalasta, lienee paikallaan sanoa sananen lyhyen vanhemmuuteni tunteesta numero 1, syyllisyydestä. Vaikka sitä tietenkin kokee kaikenlaisia iloja ja riemuja lapsen kanssa, tuntuu se syyllisyys löytyvän aina kaikesta taustalta. Pääseeköhän siitä missään vaiheessa eroon? Ei varmaankaan.

Mellan kohdalla se on ollut jo aivan selvää: koskaan ei voi tehdä mitään niin hyvin, etteikö mielessä kaihertaisi aina epäilys. Kaikki päätökseni äitinä saattavat vaikuttaa vahingollisesti pienen ihmistaimen kehitykseen! Miten sellaisen vastuun voi edes kantaa?

Jos väsyneenä ja pahantuulisena tiuskaisen jotain kiukuttelevalle Mellalle, hyökyvät itsesyytökset heti päälle. Missä on se kärsivällinen ja rakastava äiti, joka ymmärtää lastaan ja osaa tukea tiukan paikan tullen? Jos taas en kiellä tuhmailevaa ja rajojaan koettelevaa pikkuneitiä tarpeeksi jämerästi, koen itseni selkärangattomaksi ja välinpitämättömäksi kasvattajaksi.

Jos luen sanomalehteä ja annan Mellan leikkiä tyytyväisenä itsekseen lattialla, kulutan potentiaalista laatuaikaa kelvottomalla tavalla. Minunhan pitäisi riemuita jokaisesta vapaahetkestä lapseni kanssa ja liittyä mukaan leikkiin!

Ei edes aloiteta keskustelua sopivasta vaipanvaihtovälistä, yksivuotiaalle soveltuvasta ruokavaliosta, ulkoilun riittävästä määrästä, täysimetyksen kestosta eikä todellakaan päivähoidosta.

Mutta kyllä se syyllisyys näköjään raskauteenkin liittyy. Huomasin yllätyksekseni, että toista lasta odottaessani poden hirvittävää syyllisyyttä Mellan erityisaseman pilaamisesta. Erik saa turhaan vakuutella sisarusten tärkeyttä ja myönteistä vaikutusta, minä voin vain ajatella Mella-neidin mustasukkaisuutta ja karmeaa järkytystä, kun yhtäkkiä joku pieni paskahousu vie kaiken hänelle kuuluvan huomion. Eihän noin pieni lapsi voi olla valmis jakamaan äitiä ja isää toisen kanssa! Mitä me olemme menneet tekemään?

Asiaa ei ole helpottanut se, että Mellasta on raskausaikanani tullut aivan äidin tyttö. Aiemmin isin syli oli jopa mukavampi kuin äidin, mutta nyt aina väsyneenä ja herkistyneenä neiti haluaa lohtua nimenomaan äidiltä. Toisen vanhemman äkillinen suosiminen saattaa kyllä olla osa neidin nykyistä kehitysvaihetta, mutten yllättyisi, jos raskaudellakin olisi merkitystä. Noin pieni ihminen on varmaan kuitenkin vielä aikuisia enemmän vaistojensa orja, ja saattaa hyvinkin jollain tasolla vaikkapa haistaa varsin merkittävät hormonaaliset muutokset äidissään. Evoluution myötä tullut käyttäytymiskoodi sitten napsahtaa päälle ja neiti ryhtyy taistelemaan äidistään kilpailua odotellessa. Näin minä olen sen järkeillyt, nimim. keittiöevoluutiopsykologi.

No, ne useaan otteeseen mainitut sydänäänet lievittivät kielteisiä tunteita hieman. Nyt meille onkin tulossa ihminen, ei vain rakkaan esikoisemme julma kilpailija. Mutta toki vähän sitäkin. Mitäköhän tästä oikein tulee?

Toisella kerralla kaikki on toisin

Nyt tässä on ehtinyt vähän aikaa jo makustella raskautta, vol. 2.0. Hämmästyttävää on, miten erilaiselta kaikki tuntuu tällä toisella kierroksella. Koko homma lähti liikkeelle aika rauhallisesti: positiivinen testitulos oli lähinnä laimean kiinnostava, ja raskauden melkein unohti siinä aivan alussa. Vähän se hirvittikin: miten tämä nyt on näin pieni juttu? Eikö sen pitäisi tuntua paljon majesteetillisemmalta?

Kovin kauaa asia ei kuitenkaan pysynyt enää taka-alalla, nimittäin pahoinvointi iski päälle ja lujaa. Mellaa odottaessani olin aika kurjassa kunnossa Kuubassa, mutta tämä on ollut vielä pahempaa. Ja ennen kaikkea tämä on kestänyt jo ainakin kuukauden, eikä loppua näy.

Ja sitten se turvotus. Tänään olen töissäkin jo äitiysvaatteissa, kun tavalliset eivät mahdu päälle mukavasti. Mikäs siinä, sitä vauvamahaa minulla ehkä onkin ollut eniten ikävä. Mutta kun nyt ei ole kyse siitä oikeasta vauvamahasta! Tämä turvotus vaihtelee päivittäin, kuumalla ilmalla ja väsyneenä vatsa paisuu, ja viileämmän jakson ja hyvän levon jälkeen äitiysvaatteet taas roikkuvat kummallisesti päällä. Ei viimeksi ollut mitään tällaista! Kaikenlainen turvotus on minulle täysin vierasta. Paitsi nyt.

Jos alkuosa tätä taivalta on ollut vähemmän hehkeä ja valovoimainen, niin ne sydänäänet eilen tuntuivat muuttavan kaiken. Tai, no, kyllä illalla taas oksetti, mutta jotenkin mielessä oli jokin naksahtanut. Tähän mennessä turpoavassa vatsassa on kulkenut mukana jonkinlainen tuntematon olio, Mellan tuleva kilpailija. Eilisten vahvojen sydänäänien jälkeen kehossani onkin elävä, pieni ihminen, perheenjäsen. Eivät ne edelliset sydänäänet niin erikoiselta tuntuneet! Tai edes se ensimmäinen ultra.