Tänään Erik meni ensimmäistä kertaa joululoman jälkeen töihin, eli minä olen vasta tänään ensimmäistä päivää ihan vain Mellan kanssa keskenäni. Tämä tarkoittaa siis sitä, että äitiysloma on varsinaisesti alkanut vasta tänään.
Kyllä se hirvittikin, eilen olin jo ihan paniikissa: mitä jos siitä ei tulekaan mitään, jos Mella vain ikävöi isäänsä ja päiväkotiaan ja inhoaa olla minun kanssani kahdestaan. Mitä jos minä olenkin ihan huono, en jaksa olla kärsivällinen enkä keksi riittävästi tekemistä. Edellisestä kotiäitiydestä on kuitenkin jo reippaasti yli vuosi, ja Mella on nykyään jo aivan eri tyttö kuin silloin. Miten me nyt saamme tunnit kulumaan?
No, puoli päivää on nyt takana, ja kivaa on ollut. Mella on kyllä aivan jatkuvasti kysellyt isänsä perään, ja ulkona ollessamme luuli jokaista ohikulkijaa isäkseen. Se kyllä vähän kirpaisi... Mutta lähinnä neiti vaikuttaa hämmentyneeltä, ei kuitenkaan pettyneeltä tai surulliselta. Eipähän vain oikein ymmärrä, mitä täällä on tekeillä.
Sitten kun pimu on jo tottunut tähän elämäntilanteeseen, putkahtaakin jostain yksi lapsi lisää. Vieläpä sellainen tylsä, jonka kanssa ei voi yhtään leikkiä. Voi meidän pikkuista esikoistamme, miten elämä onkaan niin täynnä muutoksia. Eikä se taida tästä yhtään tasaantuakaan, se meno. Miten sitä pieni ihminen pysyy perässä?
Minulla on suuria suunnitelmia äitiysloman ajaksi: Mella oppii siistiksi eli lelut kerätään leikin jälkeen pois, hampaat pestään jatkossa mukisematta ja rimpuilematta, potalla tehdään muutakin kuin pelleillään ja pikkusiskoa/-veljeä kohdellaan kiltisti ja rakastavasti. Ja joka päivä käydään tietenkin säännöllisesti haukkaamassa happea, sisällä sitten maalaillaan sormiväreillä ja tehdään kaikenlaista muutakin kehittävää.
Yeah, right.
Viime yönä ehdin jo panikoida tulevaa synnytystäkin: miten Mellan hoito oikein järjestyy? Kummien kanssa on kyllä jo sovittu, että he päivystävät vuorokauden ympäri kriittisten viikkojen aikana, ja aika nopeastihan he Viikistä pääsevät tänne Mellaa vahtimaan. Mutta entä jos heillä sattuisikin olemaan jokin este silloin? Sitten pitäisi jättää Erik Mellan luo ja lähteä yksinään synnyttämään, koska tuskin kukaan muu olisi Mellalle riittävän tuttu ja turvallinen hoitaja: neitiähän ei ole kukaan muu kaitsinut, paitsi tietenkin päiväkotilaiset.
Mutta ehkä paniikkia ei kannata lietsoa vielä näin etukäteen. Se menee niin kuin se menee, luulisin. Sen verran kuitenkin alkaa olla jo odottava mieliala, että Kätilöopistolle mukaan otettava kassi on jo pakattu: kirja, puhtaat sukat ja alusvaatteet, imetysliivejä, liivinsuojuksia, kantoliina, vauvan sisä- ja ulkovaatteet sekä shampanjapullo ja kaksi skumppalasia. Shampoot ja hammasharjat pakataan sitten vasta lähdön koittaessa. Siinä se taitaa sitten ollakin. Olen valmis!
Kyllä se hirvittikin, eilen olin jo ihan paniikissa: mitä jos siitä ei tulekaan mitään, jos Mella vain ikävöi isäänsä ja päiväkotiaan ja inhoaa olla minun kanssani kahdestaan. Mitä jos minä olenkin ihan huono, en jaksa olla kärsivällinen enkä keksi riittävästi tekemistä. Edellisestä kotiäitiydestä on kuitenkin jo reippaasti yli vuosi, ja Mella on nykyään jo aivan eri tyttö kuin silloin. Miten me nyt saamme tunnit kulumaan?
No, puoli päivää on nyt takana, ja kivaa on ollut. Mella on kyllä aivan jatkuvasti kysellyt isänsä perään, ja ulkona ollessamme luuli jokaista ohikulkijaa isäkseen. Se kyllä vähän kirpaisi... Mutta lähinnä neiti vaikuttaa hämmentyneeltä, ei kuitenkaan pettyneeltä tai surulliselta. Eipähän vain oikein ymmärrä, mitä täällä on tekeillä.
Sitten kun pimu on jo tottunut tähän elämäntilanteeseen, putkahtaakin jostain yksi lapsi lisää. Vieläpä sellainen tylsä, jonka kanssa ei voi yhtään leikkiä. Voi meidän pikkuista esikoistamme, miten elämä onkaan niin täynnä muutoksia. Eikä se taida tästä yhtään tasaantuakaan, se meno. Miten sitä pieni ihminen pysyy perässä?
Minulla on suuria suunnitelmia äitiysloman ajaksi: Mella oppii siistiksi eli lelut kerätään leikin jälkeen pois, hampaat pestään jatkossa mukisematta ja rimpuilematta, potalla tehdään muutakin kuin pelleillään ja pikkusiskoa/-veljeä kohdellaan kiltisti ja rakastavasti. Ja joka päivä käydään tietenkin säännöllisesti haukkaamassa happea, sisällä sitten maalaillaan sormiväreillä ja tehdään kaikenlaista muutakin kehittävää.
Yeah, right.
Viime yönä ehdin jo panikoida tulevaa synnytystäkin: miten Mellan hoito oikein järjestyy? Kummien kanssa on kyllä jo sovittu, että he päivystävät vuorokauden ympäri kriittisten viikkojen aikana, ja aika nopeastihan he Viikistä pääsevät tänne Mellaa vahtimaan. Mutta entä jos heillä sattuisikin olemaan jokin este silloin? Sitten pitäisi jättää Erik Mellan luo ja lähteä yksinään synnyttämään, koska tuskin kukaan muu olisi Mellalle riittävän tuttu ja turvallinen hoitaja: neitiähän ei ole kukaan muu kaitsinut, paitsi tietenkin päiväkotilaiset.
Mutta ehkä paniikkia ei kannata lietsoa vielä näin etukäteen. Se menee niin kuin se menee, luulisin. Sen verran kuitenkin alkaa olla jo odottava mieliala, että Kätilöopistolle mukaan otettava kassi on jo pakattu: kirja, puhtaat sukat ja alusvaatteet, imetysliivejä, liivinsuojuksia, kantoliina, vauvan sisä- ja ulkovaatteet sekä shampanjapullo ja kaksi skumppalasia. Shampoot ja hammasharjat pakataan sitten vasta lähdön koittaessa. Siinä se taitaa sitten ollakin. Olen valmis!
Älä huoli, kyllä meistä joka tapauksessa toinen pääsee heti paikalle. Jos jotain ihmeellistä on käynnissä, niin sitten se jälkimmäinen tulee paikalle vaan vähän viiveellä.
VastaaPoistaEllei nyt jotain onnettomuutta meille satu. Mutta siinäkin tilanteessa varmaan asia hoituu ja hoitajia on saatavilla. Onhan teidän kaveripiirissäkin useita luotettavia ja lapsenvahdiksi sopivia tapauksia.
joo, not to worry! mäkin auttelen mielelläni :)
VastaaPoistaKiitoksia kiitoksia, enpä minä kyllä epäillytkään tuttavapiirimme avuliaisuutta... Lähinnä vain huolettaa tuo Mellan suhtautuminen: pikkusisaruksen syntyminen on kai aluksi kuitenkin aikamoinen shokki, jota haluaisimme kaikin tavoin pehmentää.
VastaaPoistaJos lähtö tulee edellisen synnytyksen tapaan keskellä yötä, on Mellan kurja herätä kotona täysin ilman äitiä ja isiä puolivieraiden naamojen luota. Jos vain pääsisikin lähtemään päiväsaikaan, niin, että voisi sanoa Mellalle heiheit ja luvata näkevänsä pian... Mutta katoaminen kesken unien tuntuu niin pahalta. Onneksi tyttö sentään nykyään ymmärtää jo puhetta: jos hoitaja lupaa äidin ja isin palaavan kyllä, Mellakin ymmärtää niin lopulta käyvän.
Aika pikkunippeliksihän tämä huolehtiminen tässä vaiheessa menee, mutta kun näin lomalla on aivan liikaa aikaa ajatella asioita... Ja ihan kuin se päiväaika ei riittäisi, tulee vielä valvottua pitkin yötä ja pohdittua kaikkea triviaalia.
Eräänä yönä tuli kyllä mietittyä uutukaisen nimeäkin, ja meillä saattaa olla jo voittajakandidaatti... Se on tällä hetkellä harkinnan alla ja suussa makusteltavana. Kahden tasavahvan vaihtoehdon ohi nousi musta hevonen!
Kuulette sitten joskus.