Minä ja mammat

Mellan kanssa viimeksi äitiyslomaillessani en käynyt missään äiti- tai perhetapaamisissa: minähän olin tytön kanssa kotona vain 6-kuukautiseksi asti, eikä neiti niin pienenä vielä kaivannut minkäänlaista aktiviteettia. Äidille olisi ehkä tehnyt hyvää nähdä vähän muitakin ihmisiä päiväsaikaan, mutta jotenkin en vain koskaan saanut itseäni liikkeelle. Erikiä me taisimme kyllä käydä aika usein katsomassa töissä, sinne kun oli juuri sopivan mittainen kävelymatka edellisestä asunnosta. Ja tietenkin pienen vauvan kanssa oli helppo kierrellä myös keskustassa ja kaupoissa.

Nyt Mella on kuitenkin jo sen ikäinen, että tarvitsee vähän enemmän seuraa tai ainakin puuhasteltavaa. Minäkin olen päättänyt ryhtyä torjumaan synnytyksenjälkeistä masennusta (tai siis sitä lievempää babybluesia) jo etukäteen, ja olen vähän käynyt ihmisten ilmoilla leikittämässä Mellaa. Pari kertaa on käyty läheisessä leikkipuistossa muiden perheiden (lue: äitien ja lasten, isiä ei missään näy) joukossa ja tänään käytiin MLL:n perhekahvilassa.

Aiemmin olen vältellyt tällaisia tilanteita ihan vain siitä syystä, etten jotenkin usko osaavani samaistua muihin äiteihin. En haluaisi jämähtää keskustelemaan kakkavaipoista, kävelemään ja puhumaan oppimisista sekä muista lapsiperheiden vakioaiheista: enhän minä ole identiteetiltäni mikään kotiäiti. Tälläkin kertaa olen palaamassa töihin lapsen täyttäessä puoli vuotta, ja pidänkin työntekoa aika määrittävänä tekijänä elämässäni. En minä osaa olla hoitovapaalla elävien pirttihirmujen kanssa! Erikhän se on meillä ennemminkin se kotivanhempi, vaikka työ on hänellekin tärkeää.

Stereotypioistahan siinä varmaan on kyse, mutta jostain ne kliseetkin syntyvät. En vain ole aiemmin uskaltanut testata ennakkoluulojeni paikkansapitävyyttä. Niinä parina kertana kun olemme leikkipuiston hiekkalaatikolle menneet, on Mellalla ollut kyllä kovin hauskaa, mutta minä olen seurannut äitisisäpiirin jutustelua hieman varauksellisesti. Kaikki ovat kyllä ystävällisiä ainakin noin pintapuolisesti, mutta ei minua ole innostanut lyöttäytyä varsinaisesti kenenkään juttusille. Äipät tuntuvat siellä puistossa tuntevan toisensa jo pidemmältä ajalta, ja puheenaiheet ovat (silti vai juuri siksi?) ihan vain perheasioita: kuka hankkii kuinkakin monta lasta ja millaisia heidän pilttiensä rutiinit ovat. No, ihan kiva.

Tämänpäiväinen perhekahvila olikin sitten tässä valossa todella yllättävän myönteinen kokemus. Sielläkin varmaan muut tunsivat toisensa jo etukäteen, mutta silti muut äitylit tulivat heti ovelta asti juttelemaan ja saivat kaltaiseni aloittelijan tuntemaan alusta asti olonsa tervetulleeksi. Ja niinpä sitä minäkin istuskelin puolitoista tuntia puhumassa lasten kehitysvaiheista... Samaistumista helpotti varmasti se, että paikalta löytyi toinenkin suomalais-saksalainen pikkunapero. Siinä sitten saatoimme vertailla kokemuksia ja näkemyksiä kaksikielisen ja -kulttuurisen lapsen kasvattamisesta Pikku Huopalahdessa. Ja Mella katsoi monttu auki, kun kuuli yhtäkkiä ympäriltään saksaa vaikkei isi ollut edes paikalla.

Saapa nähdä, miten tässä jatkossa hörhöytyy. Lupaan pitää kotiäitiyteen yhä riittävän henkisen etäisyyden, vaikka päätyisinkin viettämään aikaa muiden kotona oleskelevien äitien kanssa. Eihän sieluaan nyt ihan täysin saa myydä.