Tämä päivä oli ehkä jonkinlainen valopilkku keskellä tätä kaikkea, mikä on jossain mielessä hieman aliarvioivastikin sanottu: tämä päivähän on hehkunut kuin, no, aurinko. Ilma on ollut käsittämättömän upea: eilisestä lumimyräkästä oli vielä jäljellä ohut puhtaanvalkoinen kerros kaikkialla, aurinko kimalteli täysin pilvettömältä sinitaivaalta, lämpötila oli himpun verran miinuksella ja merituuli nipisti poskia, mutta toisaalta aurinko lämmitti jo mukavasti tummia vaatteita.
Upeaahan tuossa ilmassa oli talsia Mella-neidin kanssa ulkona, varsinkin, kun täällä päin on oikein miellyttäviä kävelyreittejä. Ihasteltiin siinä sitten välillä meren rannassa penkillä istuen lokkeja ja sorsia, ja jotenkin Mellakin tuntui olevan poikkeuksellisen onnellisella tuulella. Vaikka ainahan Mella on hyväntuulinen; ehkä heijastin neitiin omaa mielialaani.
Tämän upean päivän ansiosta en ole oikeastaan yhtään harmitellut eilisiltaista pettymystä. Eilen nimittäin alkoivat kipeät supistukset, jotka vain kipeytyivät ja tihenivät puolentoista tunnin ajan. Kyllä siinä alkoi ajatus lentää kohti synnytyssairaalaa, kun polttoja tuli jo neljän minuutin välein eikä mukavaa asentoa niiden aikana enää löytynyt. Mutta niin ne vain alkoivat sitten hiljalleen harventua, joten päätin napata särkylääkkeen ja mennä nukkumaan (mikä oli Kätilöopiston päivystäjän ohje kun ensimmäistä kertaa luulin lähteväni Mellaa synnyttämään). Uni tuli hyvin, eli se siitä.
Kuten jokseenkin kuukauden ajan, supisteluja on tänäänkin tullut satunnaisesti koko päivän ajan. Eilisillasta lähtien jokainen supistus on kuitenkin ollut kipeä, mitä voi tietenkin pitää edistyksenä, jos nyt jotain hyvää haluaa siitäkin löytää. Säännöllisiä ne eivät toistaiseksi ole, mutta näin iltaa kohden aina vain kipeämpiä.
Toisin sanoen voisihan tässä olla toivoa: ehkä jo ensi yönä? Niinhän Mellankin kanssa kävi: väärä hälytys edellisenä iltana ja tositilanne vuorokautta myöhemmin. Myös huomisesta lääkärintarkastuksesta voisi olla iloa: joskus ilmeisesti ihan vain tavallinen sisätutkimus voi katkaista kamelin selän ja sysätä hilkulla olevan synnytyksen käyntiin.
Luulisi tosin, että tähän ikään mennessä olisi oppinut olemaan toivomatta liikoja.
Upeaahan tuossa ilmassa oli talsia Mella-neidin kanssa ulkona, varsinkin, kun täällä päin on oikein miellyttäviä kävelyreittejä. Ihasteltiin siinä sitten välillä meren rannassa penkillä istuen lokkeja ja sorsia, ja jotenkin Mellakin tuntui olevan poikkeuksellisen onnellisella tuulella. Vaikka ainahan Mella on hyväntuulinen; ehkä heijastin neitiin omaa mielialaani.
Tämän upean päivän ansiosta en ole oikeastaan yhtään harmitellut eilisiltaista pettymystä. Eilen nimittäin alkoivat kipeät supistukset, jotka vain kipeytyivät ja tihenivät puolentoista tunnin ajan. Kyllä siinä alkoi ajatus lentää kohti synnytyssairaalaa, kun polttoja tuli jo neljän minuutin välein eikä mukavaa asentoa niiden aikana enää löytynyt. Mutta niin ne vain alkoivat sitten hiljalleen harventua, joten päätin napata särkylääkkeen ja mennä nukkumaan (mikä oli Kätilöopiston päivystäjän ohje kun ensimmäistä kertaa luulin lähteväni Mellaa synnyttämään). Uni tuli hyvin, eli se siitä.
Kuten jokseenkin kuukauden ajan, supisteluja on tänäänkin tullut satunnaisesti koko päivän ajan. Eilisillasta lähtien jokainen supistus on kuitenkin ollut kipeä, mitä voi tietenkin pitää edistyksenä, jos nyt jotain hyvää haluaa siitäkin löytää. Säännöllisiä ne eivät toistaiseksi ole, mutta näin iltaa kohden aina vain kipeämpiä.
Toisin sanoen voisihan tässä olla toivoa: ehkä jo ensi yönä? Niinhän Mellankin kanssa kävi: väärä hälytys edellisenä iltana ja tositilanne vuorokautta myöhemmin. Myös huomisesta lääkärintarkastuksesta voisi olla iloa: joskus ilmeisesti ihan vain tavallinen sisätutkimus voi katkaista kamelin selän ja sysätä hilkulla olevan synnytyksen käyntiin.
Minä sain odotella supistuksia viimeiseen asti, kaksi viikkoa yli, ja lopulta lähdin Ullikselle vappukävelylle ja johan alkoivat illalla supistukset. :-)
VastaaPoista