Lueskelin tuossa flunssaviihteeksi off topiciksi äitynyttä keskustelua Soininvaaran blogissa, keskustelun pääteemana opiskelijoiden toimeentulo. Vaikka häpeäkseni onkin tunnustettava, että olen itse asiassa maisterinpapereistani huolimatta edelleen kirjoilla yliopistolla (en sentään ole vuosikausiin nostanut opintotukea eikä noita opiskelija-alennuksiakaan enää ole tai ainakaan tule käytettyä), olen jo autuaasti unohtanut ainakin kaikki ikävät asiat opiskeluajoilta. Toisin sanoen kykyni asettua hädänalaisen opiskelijan asemaan on pahasti romahtanut.
Tiesin kyllä jo opiskeluaikana, että sellaista tapahtuu: siitähän valtakunnan päättäjiä juuri moitittiin, opiskelijan arjen unohtamisesta. Lisää opintotukea, kääkkä, etkö sä näe että meillä on pula? Toivoin hartaasti, ettei minusta tulisi samanlaista itsekästä kalkkista, joka ajattelee vain oman viiteryhmänsä etua (vaikka tietenkin opiskelijana ajattelin lähinnä opiskelijoiden etua).
En kuitenkaan näemmä kykene vastustamaan konservatiivisuuden ja itsekkyyden hyökyaaltoa. Nykyään minua kiinnostavat opintotukea huomattavasti enemmän vaikkapa päiväkotimaksut ja muu pienten lasten vanhempien arki. Olen myös siitä onnekas, etten ole viettänyt koskaan päivääkään työttömänä, joten minun on vaikea samaistua myös työttömien ongelmiin. Kuulopuheiden ja mielikuvien pohjalta olen kuitenkin saanut sellaisen käsityksen, että byrokratian ansiosta työttömyys on sanalla sanoen perseestä. Muunlaiset ahdingot ovat sitten tätäkin vieraampia.
Konservatiivisuudessani ei ole kyse ainoastaan siitä, etten juuri korvaani lotkauta opiskelijoiden murheille. Tämän lisäksi olen nimittäin havaitsevani itsessäni tietynlaista tätiasennetta: kun minäkin kerran ihan hyvin tulin toimeen, niin mikseivät ne nykynuoret muka tulisi? Minä valmistuin reilussa kuudessa vuodessa, vaikka vietin ensimmäiset kolme vuotta kaiken aikani opiskelun sijaan erilaisissa opiskelijajärjestöissä, vaihdoin puolivälissä alaa ja tein viimeisinä vuosina melko paljon töitä. Lisäksi matkustelin kohtalaisen paljon, sekä tietenkin hoidin pois alta sen nykyään lähes pakollisen nuorten opiskelijanaisten taudin eli masennuksen. Niin ja menin naimisiin. Lapsia en sentään ehtinyt tehdä opiskeluaikana, mutta kuitenkin selvästi aiemmin kuin akateemiset naiset keskimäärin.
Yritän koko ajan takoa päähäni, että ihmisillä on kovin erilaisia kokemuksia, ehkäpä eri opiskelualoilla on vieläpä huomattavasti vaikeampaa kuin fysiikassa/filosofiassa. Mutta siitä huolimatta täti sisälläni on ottamassa vallan ja päivittelemässä, että mitä siellä oikein nuristaan: minun nuoruudessani kouluun hiihdettiin talvet ja juostiin paljain jaloin kesät.
Voisiko joku palauttaa minut maan pinnalle?
(Myönnettäköön, yhdestä asiasta ajattelen edelleen samoin: mielestäni opiskelijalle on liian suuri riski joutua elättämään itsensä velkarahalla. Itsekin nostin aika paljon velkaa, mutta minulla onkin nyt työpaikka. Kaikilla ei, varsinkaan kaltaisillani teoreettisilla filosofeilla.)
Tiesin kyllä jo opiskeluaikana, että sellaista tapahtuu: siitähän valtakunnan päättäjiä juuri moitittiin, opiskelijan arjen unohtamisesta. Lisää opintotukea, kääkkä, etkö sä näe että meillä on pula? Toivoin hartaasti, ettei minusta tulisi samanlaista itsekästä kalkkista, joka ajattelee vain oman viiteryhmänsä etua (vaikka tietenkin opiskelijana ajattelin lähinnä opiskelijoiden etua).
En kuitenkaan näemmä kykene vastustamaan konservatiivisuuden ja itsekkyyden hyökyaaltoa. Nykyään minua kiinnostavat opintotukea huomattavasti enemmän vaikkapa päiväkotimaksut ja muu pienten lasten vanhempien arki. Olen myös siitä onnekas, etten ole viettänyt koskaan päivääkään työttömänä, joten minun on vaikea samaistua myös työttömien ongelmiin. Kuulopuheiden ja mielikuvien pohjalta olen kuitenkin saanut sellaisen käsityksen, että byrokratian ansiosta työttömyys on sanalla sanoen perseestä. Muunlaiset ahdingot ovat sitten tätäkin vieraampia.
Konservatiivisuudessani ei ole kyse ainoastaan siitä, etten juuri korvaani lotkauta opiskelijoiden murheille. Tämän lisäksi olen nimittäin havaitsevani itsessäni tietynlaista tätiasennetta: kun minäkin kerran ihan hyvin tulin toimeen, niin mikseivät ne nykynuoret muka tulisi? Minä valmistuin reilussa kuudessa vuodessa, vaikka vietin ensimmäiset kolme vuotta kaiken aikani opiskelun sijaan erilaisissa opiskelijajärjestöissä, vaihdoin puolivälissä alaa ja tein viimeisinä vuosina melko paljon töitä. Lisäksi matkustelin kohtalaisen paljon, sekä tietenkin hoidin pois alta sen nykyään lähes pakollisen nuorten opiskelijanaisten taudin eli masennuksen. Niin ja menin naimisiin. Lapsia en sentään ehtinyt tehdä opiskeluaikana, mutta kuitenkin selvästi aiemmin kuin akateemiset naiset keskimäärin.
Yritän koko ajan takoa päähäni, että ihmisillä on kovin erilaisia kokemuksia, ehkäpä eri opiskelualoilla on vieläpä huomattavasti vaikeampaa kuin fysiikassa/filosofiassa. Mutta siitä huolimatta täti sisälläni on ottamassa vallan ja päivittelemässä, että mitä siellä oikein nuristaan: minun nuoruudessani kouluun hiihdettiin talvet ja juostiin paljain jaloin kesät.
Voisiko joku palauttaa minut maan pinnalle?
(Myönnettäköön, yhdestä asiasta ajattelen edelleen samoin: mielestäni opiskelijalle on liian suuri riski joutua elättämään itsensä velkarahalla. Itsekin nostin aika paljon velkaa, mutta minulla onkin nyt työpaikka. Kaikilla ei, varsinkaan kaltaisillani teoreettisilla filosofeilla.)
Vastaavanlainen (setä)asenne valtaa kyllä mielen, kun opiskelijoiden valitusta toimeentulosta kuulee. Valitettavasti mulla ainakin tulee ensimmäisenä mieleen, että siinä on taas joku kaikki-mulle-heti-tänne tyyppi, joka haluaa jo opiskellessaan käyttää rahaa kuin työssäkäyvät.
VastaaPoistaOpintotuen, asumislisän ja opintolainan tarkoituksena on turvata opiskelijalle minimitoimeentulo, ei muuta. Jos ei uskalla ottaa lainaa, kun pelkää ettei saa valmistumisen jälkeen töitä, niin on ehkä syytä miettiä alan valintaa toisenkin kerran.
Ei vain mun nuoruudessa.
...mutta jos se mita opiskelija saa alittaa sen minimitoimeentulon?
VastaaPoistaJa jos pitaa ala valita sen mukaan etta pystyy varmasti maksamaan sen lainan takaisin niin ei taida maassamme nykyaikana olla sellaista alaa. Eli lainaa ei kannata ottaa eika opiskella.
Eli vastaava asenne ei ole viela levinnyt minuun :)
Joo, mäkään en oikein usko, että kukaan voi / uskaltaa täysin luottaa työpaikkojen saatavuuteen, oli se sitten realismia tai pessimismiä. Mielestäni kuitenkin liikaa vaadittu.
VastaaPoistaLisäksi mä olen aina kummastellut niitä, jotka moittii työttömäksi itseään kouluttavia. Myönnettäköön, alaa valitessa pitäisi pohtia odotettavissa olevan palkan suuruutta suhteessa omiin elintasohaaveisiin.
Mutta työllisyyttä ei opiskelijan minun mielestäni pitäisi joutua ajattelemaan: se on koulutuspolitiikan tehtävä. Kunkin alan aloituspaikat pitäisi suhteuttaa tarpeeseen. Jos parhaalla tutkimustiedolla varustetut poliitikot eivät osaa ennakoida työvoiman tarvetta, miten yksittäinen 18-vuotias siihen pystyisi?
Mutta minua mietityttää se narina, että pitää tehdä töitä jolloin ei ehdi valmistua ajoissa. Minun kokemukseni mukaan aika paljonkin töitä voi tehdä ilman, että tavoiteajasta juuri jäädään. Ja siinäkin jää vielä aikaa muulle elämälle.
Opiskeluaikaisesta työnteosta on kiistatta hyötyä monilla aloilla, eikä se aina edes juuri hidasta opiskelua. Työnteko ei kuitenkaan minusta saisi olla edellytys opiskelijan inhimilliselle toimeentulolle, sillä alat, ihmiset ja elämäntilanteet ovat erilaisia. Esim. paljon läsnäolopakollisia kursseja sisältävä opiskelu on monesti kohtuuttoman raskasta yhdistää työntekoon.
VastaaPoistaMonet opiskelijoiden hyvinvointia ja toimeentuloa käsittelevät selvitykset ovat aika karua luettavaa. Köyhyys ja mielenterveysongelmat eivät suinkaan kosketa kaikkia opiskelijoita, mutta mielestäni liian monia. Koulutuksen periytyvyyttä saatiin viime vuosikymmeninä vähennettyä, mutta siinäkin on taas viime vuosina otettu takapakkia, eikä toimeentulovaikeuksia voitane pitää siinä yhteydessä merkityksettöminä.
Ei minustakaan opiskelijan tulisi joutua väkisin tekemään lukukausien aikana töitä pelkästään pystyäkseen maksamaan solunsa (tai ehkä jopa yksityismarkkinoiden yksiönsä, kun ei niitä soluja kaikille riitä) vuokran ja ruokansa.
VastaaPoistaMutta jos sen kolmen kesäkuukauden luentotauon aikana tekisi vaikka vain kaksi kuukautta täysipäiväistä työtä, saisi siitä jo jotain. Jos tällaisella työnteolla tulisi kelvollisesti toimeen, olisi tilanne mielestäni hyväksyttävissä. Jos tälläkään ei tule toimeen, on tuessa mielestäni korjattavaa. Mikäli vaatimustaso on sitten vielä jotain erityisesti määriteltyä minimitasoa kovempi, voi niitä töitä tehdä lukukausienkin aikana.
Minusta ei ole kohtuullista vaatia, että opiskelijalla olisi kolme kuukautta "palkallista" vapaata vuodessa: kyllä silloin jotain pitäisi tehdä. Tosin eikös tuota kolmatta lukukautta olla kesäkuukausille kaavailemassa, että siinä menisi sekin luppoaika.
En minä tiedä. Mikä olisi esimerkki sellaisesta käytännön tilanteesta, ettei voi tehdä mitään töitä kesällä eikä siksi tule toimeen? Onko paskaduunejakin vaikea löytää jossain päin maata?
Itse lukuisia opiskelijoita töihin palkanneena voin kyllä sanoa, että ainakin minun rekrytointikierroksillani paskaduuni näyttää ihan hyvältä ceeveessä: tiedänpähän, että hakija on tottunut tekemään hommia rahansa eteen.
On myös aloja, joilla kesät kuluvat jo nykyään opiskeluun esim. erilaisten kenttäkurssien tai aivan surkealla palkalla teetettävien pakollisten harjoittelujen muodossa. Ammattiliiton kesätyöselvityksessä pienin kohtaamani tuntipalkka oli 3,66 e/h! Ja joillakin aloilla hommia teetetään käytännössä palkattakin. Ei tietenkään pitäisi suostua, mutta mielestäni vastuuta ei saa sälyttää yksilötasolle, vaan parannuksia pitää ajaa kollektiivisesti.
VastaaPoistaOkei, tuo kuulostaa jo aika karmealta. Ylipäänsäkään en tiedä miten pitäisi toimia siinä tapauksessa, että opintoja pusketaan väkisin ympärivuotisiksi: siinä tapauksessa pitäisi kai tosiaan taata nykyistä parempi tuki. Tai ainakin asumislisällä pitäisi olla realistisempi katto.
VastaaPoistaMinä vain jotenkin pidän siitä vanhanaikaisesta ja yksinkertaisesta mallista, että syksyt, talvet ja keväät opiskellaan, kesät tehdään töitä. Miksei kaikki voisi olla niin yksinkertaista!
Pitäisikö ennemminkin keskittyä torjumaan tuollaisia mitättömällä palkalla tehtäviä harjoitteluja sekä pakollisia kesäkursseja, mikäli ne ovat vähemmistön ongelma? Ja antaa sen enemmistön jatkaa kesätöidensä tekoa? Eikä heittää koko lasta pesuveden mukana?
Nuo pakolliset harjoittelut ovat yllättävän yleisiä akavalaisilla aloilla, minkä vuoksi useampi akavalainen liitto kokosi voimansa taannoin tähän kampanjaan, jolla kiinnitettiin huomiota epäkohtiin: http://harjoittelumanifesti.fi/
VastaaPoistaJoitain tuloksiakin on saatu aikaiseksi, kun ainakin joissakin paikoissa on alettu maksaa työssäoloehtoa kartuttavaa minimipalkkaa.
Parannukset vain usein tapahtuvat niin turhauttavan hitaasti, ja usein saa tehdä töitä jo sen eteen, etteivät asiat luisu huonompaan.
Itse asiassa on aika koomista, että olen ajautunut tässä puolustamaan opiskelijoiden työntekoa toimeentulon ehtona, vaikka minulla on kuitenkin selviä sympatioita perustulon/kansalaispalkan/muun vastaavan suuntaan.
VastaaPoistaEn tiedä. Minun näkökulmani tässä ehkä on se, etten vain mitenkään kykene (enää?) samaistumaan valtaosaan näistä ongelmaisista. On siis varmasti jotain väliinputoajia tai muuten vaikeassa asemassa olevia (pienempiä paikkakuntia, joilta ei löydy töitä; puolipakollisia nälkäpalkattuja harjoittelujaksoja; pakollisia kesäkursseja) joiden ongelmia en halua kieltää. Kuitenkin tuntuu siltä, että näin nykyään jo ulkopuolisen silmin valitusten kärki on sitä geneeristä "te haluatte meidän valmistuvan nopeammin, mutta me ei ehditä kun meidän pitää tehdä niin paljon töitä". Ja omien kokemusteni mukaan tämä ei suinkaan ole aina niin. Eli työnteko ja opiskelu eivät uskoakseni suurimman osan kohdalla sulje toisiaan pois; eri asia sitten on, haluaisimmeko erottaa ne toisistaan jatkossa.