Pitkään olen jauhanut siitä laskettelemisesta. 15 vuotta ehti vierähtää ilman ainuttakaan vierailua rinteessä, vaikka lapsena vietin kaiken talvisen vapaa-aikani paikallisessa mäessä. Tänään sain viimein aikaiseksi lähteä naapurikaupunkiin laskemaan, kun paikalle vieläpä pääsi kätevästi julkisilla tuosta omalta pysäkiltä.
Olivathan ne odotukset aika romanttiset, minä muistan laskettelusta lähinnä ne jalot hetket, kun seison rinteen huipulla valmiina laskuun: upea aurinko paistaa siniseltä pakkastaivaalta valaisten hohtavan valkoisen puuterilumen sekä hopeanhohtoiset puut. Sellaisia hetkiä ei kuitenkaan taida kamalan usein tulla.
Mutta tänään kuitenkin tuli. Kokemus oli nimittäin juuri sellainen: talven toistaiseksi kylmin päivä, pakkasta rinteeseen päästyämme kolmentoista asteen verran. Täysin pilvetön taivas, juuri esiin kiivennyt aurinko. Rinteet vielä aamusta varsin koskemattomat ja hyvin lumetetut, puutkin komean huurteen peitossa. Ei kovin paljon muita ihmisiä, joten rinteestä pääsi liukumaan aina melko sujuvasti suoraan hissiin ja takaisin ylös. Voiko niin kaunista ollakaan?
Ensimmäisen laskun aikana toki pelkäsin asiaankuuluvasti henkeni puolesta, kuten myös aina silloin, kun laskin hieman jyrkemmästä kohtaa ensimmäistä kertaa. Yllätyksekseni sukset kuitenkin tekivät jokseenkin sen, mitä minä niiltä halusin - enhän edes kaatunut kertaakaan. Toki alku menikin varsin varovasti auraten.
Vanha sotavammani, pari kertaa sijoiltaan mennyt polvilumpioni, toki muistutti itsestään jo parin laskun jälkeen. Täytynee hommata joku kunnollinen polvituki, ettei tarvitse jatkossa ottaa varovasti ainakaan uuden nyrjähdyksen pelossa.
Nyt alkaa tuntua jo ihan talvelta! Pitää mennä hetikohta uudestaan. Lunta!
Olivathan ne odotukset aika romanttiset, minä muistan laskettelusta lähinnä ne jalot hetket, kun seison rinteen huipulla valmiina laskuun: upea aurinko paistaa siniseltä pakkastaivaalta valaisten hohtavan valkoisen puuterilumen sekä hopeanhohtoiset puut. Sellaisia hetkiä ei kuitenkaan taida kamalan usein tulla.
Mutta tänään kuitenkin tuli. Kokemus oli nimittäin juuri sellainen: talven toistaiseksi kylmin päivä, pakkasta rinteeseen päästyämme kolmentoista asteen verran. Täysin pilvetön taivas, juuri esiin kiivennyt aurinko. Rinteet vielä aamusta varsin koskemattomat ja hyvin lumetetut, puutkin komean huurteen peitossa. Ei kovin paljon muita ihmisiä, joten rinteestä pääsi liukumaan aina melko sujuvasti suoraan hissiin ja takaisin ylös. Voiko niin kaunista ollakaan?
Ensimmäisen laskun aikana toki pelkäsin asiaankuuluvasti henkeni puolesta, kuten myös aina silloin, kun laskin hieman jyrkemmästä kohtaa ensimmäistä kertaa. Yllätyksekseni sukset kuitenkin tekivät jokseenkin sen, mitä minä niiltä halusin - enhän edes kaatunut kertaakaan. Toki alku menikin varsin varovasti auraten.
Vanha sotavammani, pari kertaa sijoiltaan mennyt polvilumpioni, toki muistutti itsestään jo parin laskun jälkeen. Täytynee hommata joku kunnollinen polvituki, ettei tarvitse jatkossa ottaa varovasti ainakaan uuden nyrjähdyksen pelossa.
Nyt alkaa tuntua jo ihan talvelta! Pitää mennä hetikohta uudestaan. Lunta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti