Rakkaan aamupalalehteni Hesarin mielipidepalstalla on tänään käsitelty rahaa ja toimeentuloa useammankin tekstin voimin. Yhtä työtöntä kirjoittajaa kismittää se, ettei hänelle makseta lainkaan työmarkkinatukea avomiehen tulojen vuoksi – hänestä tehdään prostituoitua, kun hän joutuu miehensä elätiksi. Kirjoittaja kauhistelee, että verojen ja vuokran jälkeen tämän lapsettoman parin käyttöön jää miehen tuloista vain 1000 euroa kuussa.
Ihmisten vaatimustasot ovat niin erilaisia.
Ihastuttavaa vastapainoa toi kirjoitus, jossa kyseenalaistetaan koko raatamisen kulttuuri. Ei tunnu mielekkäältä puurtaa vuosikymmenten ajan kymmentuntisia työpäiviä vain päästäkseen nauttimaan elämästä joskus eläkkeellä, jolloin on jo tuhonnut terveytensä ja vieraantunut perheestään. Kirjoittaja kertoo eläneensä suurimman osan elämästään köyhyysrajan alapuolella mutta siitä huolimatta onnellisena.
Kirjoituksen kauneudesta ja tervetulleesta sanomasta huolimatta jokin tökkii ikävästi silmään. Kirjoittaja kertoo saavansa kuukausittain alle 500 euroa, joka sisältää opintotuen. Tästäkin summasta kuitenkin osa liikenee hyväntekeväisyyteen. Hän myös toteaa, etteivät hänen perheensä tulot riitä edes kattamaan vuokraa. Lisäksi kirjoittaja kertoo, ettei suostu tekemään mitään sellaista työtä, jota ei koe itselleen mielekkääksi; hän pitää aikaansa liian arvokkaaksi, jotta sen voisi hinnoitella ja vaihtaa rahaan.
Olen vilpittömän iloinen siitä, että kirjoittaja on löytänyt elämälleen sisältöä muusta kuin raatamisesta. Lisäksi haluan painottaa, että mielestäni köyhillä, työttömillä, opiskelijoilla ja muilla yhteiskunnan nettosaajilla on täysi oikeus olla onnellisia ja kokea elämänsä mielekkääksi. Minäkin olen sitä mieltä, että perheeni ja muut läheiseni on tärkeämpiä kuin mikä tahansa työ tai raha. Onnekseni ne eivät kuitenkaan ole olleet vielä törmäyskurssilla.
Kutsukaa minua kylmäksi ja sydämettömäksi, mutta minä kuitenkin toivon, etteivät kamalan monet noudattaisi kyseisen mielipidekirjoittajan neuvoa ainakaan samoin keinoin. Minusta on ihailtavaa uskaltaa irrottautua oravanpyörästä ja osata elää pienellä rahasummalla. Sen sijaan en pidä mitenkään ihailtavana sitä, että tämä pieni rahasumma otetaan niiltä, jotka eivät ole tätä työstä vapaan elämän ihanuutta päässeet kokemaan. Minun korvaani sellainen kalskahtaa hyväksikäytöltä – jos se siis todellakin tehdään suunnitelmallisesti ja laskelmoiden.
Kirjoittaja on vapaa elämään elämänsä tukien varassa onnellisena: vaikka se raha on minulta pois, se onni ei ole. Se rahakin on niin pieni summa, ettei se minua haittaa. Mutta toivoisin kirjoittajan lopettavan itsepetoksensa ja myöntävän, ettei yhteiskunnan rahoituksen nykyrakenteella ole mahdollista levittää hänen onneaan kovinkaan laajalle. Ehkä kirjoittajan kannattaisi jopa olla onnellinen ihmisten erilaisuudesta ja toivoa, että jatkossakin rahoittajiksi löytyy ihmisiä, jotka kokevat intohimoa työhönsä.
Saanko minä tästä huolimatta nimittää itseäni vielä punikiksi?
Ihmisten vaatimustasot ovat niin erilaisia.
Ihastuttavaa vastapainoa toi kirjoitus, jossa kyseenalaistetaan koko raatamisen kulttuuri. Ei tunnu mielekkäältä puurtaa vuosikymmenten ajan kymmentuntisia työpäiviä vain päästäkseen nauttimaan elämästä joskus eläkkeellä, jolloin on jo tuhonnut terveytensä ja vieraantunut perheestään. Kirjoittaja kertoo eläneensä suurimman osan elämästään köyhyysrajan alapuolella mutta siitä huolimatta onnellisena.
Kirjoituksen kauneudesta ja tervetulleesta sanomasta huolimatta jokin tökkii ikävästi silmään. Kirjoittaja kertoo saavansa kuukausittain alle 500 euroa, joka sisältää opintotuen. Tästäkin summasta kuitenkin osa liikenee hyväntekeväisyyteen. Hän myös toteaa, etteivät hänen perheensä tulot riitä edes kattamaan vuokraa. Lisäksi kirjoittaja kertoo, ettei suostu tekemään mitään sellaista työtä, jota ei koe itselleen mielekkääksi; hän pitää aikaansa liian arvokkaaksi, jotta sen voisi hinnoitella ja vaihtaa rahaan.
Olen vilpittömän iloinen siitä, että kirjoittaja on löytänyt elämälleen sisältöä muusta kuin raatamisesta. Lisäksi haluan painottaa, että mielestäni köyhillä, työttömillä, opiskelijoilla ja muilla yhteiskunnan nettosaajilla on täysi oikeus olla onnellisia ja kokea elämänsä mielekkääksi. Minäkin olen sitä mieltä, että perheeni ja muut läheiseni on tärkeämpiä kuin mikä tahansa työ tai raha. Onnekseni ne eivät kuitenkaan ole olleet vielä törmäyskurssilla.
Kutsukaa minua kylmäksi ja sydämettömäksi, mutta minä kuitenkin toivon, etteivät kamalan monet noudattaisi kyseisen mielipidekirjoittajan neuvoa ainakaan samoin keinoin. Minusta on ihailtavaa uskaltaa irrottautua oravanpyörästä ja osata elää pienellä rahasummalla. Sen sijaan en pidä mitenkään ihailtavana sitä, että tämä pieni rahasumma otetaan niiltä, jotka eivät ole tätä työstä vapaan elämän ihanuutta päässeet kokemaan. Minun korvaani sellainen kalskahtaa hyväksikäytöltä – jos se siis todellakin tehdään suunnitelmallisesti ja laskelmoiden.
Kirjoittaja on vapaa elämään elämänsä tukien varassa onnellisena: vaikka se raha on minulta pois, se onni ei ole. Se rahakin on niin pieni summa, ettei se minua haittaa. Mutta toivoisin kirjoittajan lopettavan itsepetoksensa ja myöntävän, ettei yhteiskunnan rahoituksen nykyrakenteella ole mahdollista levittää hänen onneaan kovinkaan laajalle. Ehkä kirjoittajan kannattaisi jopa olla onnellinen ihmisten erilaisuudesta ja toivoa, että jatkossakin rahoittajiksi löytyy ihmisiä, jotka kokevat intohimoa työhönsä.
Saanko minä tästä huolimatta nimittää itseäni vielä punikiksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti