Ei ole aivan ensimmäinen kerta, kun sivuan suomalaista väkivaltaa; eikä ole aivan ensimmäinen kerta, kun sitä muutkin sivuavat. Mutta hyvään aiheeseen voi palata, jos sitä ei ole saatu tyhjennettyä. Minua nimittäin edelleen kiinnostaisi kovasti tietää, mitä tarkoitetaan tällä suomalaisella väkivaltakulttuurilla. Minun tulkintani mukaan fraasi tarkoittaa sitä, että suomalainen väkivaltakulttuuri on jotenkin poikkeuksellinen muiden maiden väkivaltakulttuureihin verrattuna. Yleensä tulkitsen fraasin käyttäjän tarkoittavan vielä erityisemmin sitä, että Suomessa väkivaltaa on enemmän kuin muualla.
Jos en äidinmaidosta niin kuitenkin jo alaikäisyydestä asti olen tiennyt, että Suomessa tapellaan ja hakataan selvin päin mutta varsinkin kännissä. Naiset ovat silmät mustina ja lapset traumatisoituneet; nakkikiskalla turpaansa ottaminen on osa mieheksi kasvamista, täällä Suomessa. Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa, vaan näyttää tunteensa nyrkein ja urahduksin. Naiset tulevat hyvää vauhtia perässä niin viinanjuonnissa kuin hakkaamisessakin.
Ei väkivalta Suomessa olekaan mielestäni mikään illuusio. Todellakin: kuonoonsa saavat lapset, naiset ja miehet. Nyrkki ja puukko heiluvat, kyllähän me kaikki siitä olemme lukeneet. Mutta sitten kuitenkaan nuo esitetyt väkivaltatilastot eivät kerro Suomesta mitään poikkeuksellisen synkkää: eurooppalaista keskitasoa, ja Eurooppahan ei maailmanlaajuisesti ole mitenkään huomattavan väkivaltainen paikka.
Jos suomalainen väkivalta ei ole erityislaatuista, miksi niin annetaan kuitenkin ymmärtää? Onko se tahallista? Mistä se on lähtenyt liikkeelle? Onko idea uusi, vai uskovatko vanhimmat elossa olevat sukupolvet myös väkivaltaliturgiaan? Entä heitä edeltävät? Muistan nähneeni Hesarin mielipidepalstalla kirjoituksen, jossa tätä poikkeuksellista suomalaista väkivaltaa seurattiin satoja vuosia taaksepäin. Tiesivätkö kaikki nämä menneet sukupolvet olevansa harvinaisen väkivaltaisia, vai mekö sen olemme keksineet?
Toisaalta, vaikka Suomi olisi nykytilassaan maailman väkivallattomin maa, mitä väliä sillä lopulta on? Mitä merkitystä on Suomen sijoittumisella jossain rankingissä? Lohduttaako maahan poljettua tietää, että naapurimaassa hänen kaltaisiaan on vielä enemmän?
Puhe suomalaisesta väkivaltakulttuurista tuntuu yksinkertaisesti propagandalta: annetaan selkeästi ymmärtää, että meillä on ainutlaatuinen ongelma, että olemme jotenkin poikkeuksellisen huonoja. Onko tämä nyt oikeasti kovinkin kauaskantoinen strategia? Kannattaako koko kaivattu yhteiskunnallinen ryhtiliike rakentaa väritetyn totuuden varaan? Jos todellisuus joskus paljastuu, eikö se vie pohjan koko väkivaltaprojektilta?
Miksei voitaisi vain sanoa, että vaikka tilanne voisi olla paljon huonompikin, voisi se olla parempikin?
Jos en äidinmaidosta niin kuitenkin jo alaikäisyydestä asti olen tiennyt, että Suomessa tapellaan ja hakataan selvin päin mutta varsinkin kännissä. Naiset ovat silmät mustina ja lapset traumatisoituneet; nakkikiskalla turpaansa ottaminen on osa mieheksi kasvamista, täällä Suomessa. Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa, vaan näyttää tunteensa nyrkein ja urahduksin. Naiset tulevat hyvää vauhtia perässä niin viinanjuonnissa kuin hakkaamisessakin.
Ei väkivalta Suomessa olekaan mielestäni mikään illuusio. Todellakin: kuonoonsa saavat lapset, naiset ja miehet. Nyrkki ja puukko heiluvat, kyllähän me kaikki siitä olemme lukeneet. Mutta sitten kuitenkaan nuo esitetyt väkivaltatilastot eivät kerro Suomesta mitään poikkeuksellisen synkkää: eurooppalaista keskitasoa, ja Eurooppahan ei maailmanlaajuisesti ole mitenkään huomattavan väkivaltainen paikka.
Jos suomalainen väkivalta ei ole erityislaatuista, miksi niin annetaan kuitenkin ymmärtää? Onko se tahallista? Mistä se on lähtenyt liikkeelle? Onko idea uusi, vai uskovatko vanhimmat elossa olevat sukupolvet myös väkivaltaliturgiaan? Entä heitä edeltävät? Muistan nähneeni Hesarin mielipidepalstalla kirjoituksen, jossa tätä poikkeuksellista suomalaista väkivaltaa seurattiin satoja vuosia taaksepäin. Tiesivätkö kaikki nämä menneet sukupolvet olevansa harvinaisen väkivaltaisia, vai mekö sen olemme keksineet?
Toisaalta, vaikka Suomi olisi nykytilassaan maailman väkivallattomin maa, mitä väliä sillä lopulta on? Mitä merkitystä on Suomen sijoittumisella jossain rankingissä? Lohduttaako maahan poljettua tietää, että naapurimaassa hänen kaltaisiaan on vielä enemmän?
Puhe suomalaisesta väkivaltakulttuurista tuntuu yksinkertaisesti propagandalta: annetaan selkeästi ymmärtää, että meillä on ainutlaatuinen ongelma, että olemme jotenkin poikkeuksellisen huonoja. Onko tämä nyt oikeasti kovinkin kauaskantoinen strategia? Kannattaako koko kaivattu yhteiskunnallinen ryhtiliike rakentaa väritetyn totuuden varaan? Jos todellisuus joskus paljastuu, eikö se vie pohjan koko väkivaltaprojektilta?
Miksei voitaisi vain sanoa, että vaikka tilanne voisi olla paljon huonompikin, voisi se olla parempikin?
"Kannattaako koko kaivattu yhteiskunnallinen ryhtiliike rakentaa väritetyn totuuden varaan? Jos todellisuus joskus paljastuu, eikö se vie pohjan koko väkivaltaprojektilta?"
VastaaPoistaTottakai. Kunhan propagandaa jauhetaan tarpeeksi kauan, ennustus toteuttaa itsensä ja Suomi saadaan nostettua väkivallan kärkisijoille mikä antaa erinomaisen perustan moraalisäteilylle. Tilannetta voi verrata vaikka käsityksiin suomalaisesta viinapäästä:
http://www.tiede.fi/arkisto/artikkeli.php?id=387
Herja
Kiitos linkistä, kieltämättä tuo suomalainen viinapää on myös näitä kiinnostavia legendoja. Aihe kuuluu kotifasistin suosikkeihin, Saksasta Suomeen muutettuaan mies nimittäin piti paikallista alkoholikeskusteluamme ja -politikointiamme hyvinkin eksoottisena ja, no, sanotaan nyt että kiehtovana.
VastaaPoista