Eilen perjantaina palattiin sitten lopulta Suomeen, ja aikaerorasitus vaivaa nyt aika lailla. Huolimatta vuorokauden kestäneestä matkustuksesta lähes kokonaan ilman unta (en osaa nukkua lentokoneessa) sain kotona unen päästä kiinni vasta Kuuban aikaa 10-11 maissa illalla eli Suomen aikaa 5-6 maissa aamulla. Tänään herätyskello herjasi ensimmäisen kerran puoliltapäivin, mutta ylös sängystä pääsimme vasta kahden jälkeen. Uni ei tietenkään riittänyt, mutta ehkä tänään pääsisi nukkumaan vähän aiemmin.
Bloggaus jäi sitten loppumatkasta kokonaan väliin. Nettikahviloiden etsiminen on oma työnsä, lisäksi netin käyttö on Kuubassa varsin kallista nopeuksiin suhteutettuna: kuuden dollarin tuntimaksulla pääsee leikkimään puhelinlinjoja käyttävällä modeemilla, ja kaista on pahimmassa tapauksessa vielä jaettu 4-5 koneen kesken. Kerrankin jouduin odottelemaan 15 minuuttia pelkästään sähköposti-ikkunan avautumista. Yritä siinä nyt sitten blogata ja lukea posteja.
Viimeksi kirjoittelin Guardalavacan turistirannoilta. Kyseessä oli siis paikka, jossa kuubalaisia näkyi ainoastaan tarjoilijan, taksikuskin ja hotellivirkailijan uniformuissa. Guardalavacasta lähdettiin lyhyen taksikyydin jälkeen liftaten kohti päinvastaista paikkaa, eli kuubalaisten omaa lomakohdetta Silla de Gibaraa. Tänne leirintäalueelle matkatessamme emme tosin tienneet sen olevan nimenomaan kuubalaisten oma paikka, sellaisesta ei Lonely Planet nimittäin hiiskunut mitään.
Kun poliisi oli ensin antanut sakot meitä kuljettaneelle kuubalaiskuskille (turistien ottaminen kyytiin on laitonta), pääsimme perille leirintäalueelle kuullaksemme ei-oota. Alueella ei kuulemma ole yhtään tilaa, ja meidän tulisi kääntyä takaisin. Avulias kuskimme kuitenkin jäi kanssamme inttämään, sillä paikka ei todellakaan näyttänyt täydeltä. Lopulta saimmekin leirintäalueen henkilökunnan ylipuhuttua, ja saimme käyttöömme pari huonetta. Meitä ei olisi millään haluttu ottaa alueelle, sillä se oli vain kuubalaisten käytössä. Emme sitten saaneetkaan mm. käydä syömässä vuorilla sijaitsevan leirintäalueen näköalaravintolassa, vaan jouduimme syömään ateriamme kioskin luo roudattujen muovipöytien ääressä. Näkoalaravintolan tarjoilija selitti hieman nolona, että tässä toisessa "ravintolassa" meillä olisi paljon paremmat olot ja parempi ruoka. Ruuasta en sitten tiedä, mutta aikamoinen apartheidmeininki siellä oli... Käänsimme kulkiessamme varsin monet päät.
Oli kuitenkin hauska viettää yksi yö siellä metsän ja vuorien keskellä, pojat kävivät vielä tutustumassa kuulemma hienoihin luoliinkin. Olin viisastunut Trinidadin kansallispuiston kiipeämisurakasta, enkä lähtenyt väsyksissäni tavoittelemaan luolia jossain vuorilla. Se olikin hyvä päätös, sillä erään paikallisen ystävällisen perheenisän vakuuttelut reitin helpoudesta ("kannoin yksivuotiasta poikaani selässä koko matkan, ei se ole paha nousu!") osoitteutuivat hienoiseksi machoiluksi.
Yksi hyvä puoli paikan turistittomuudessa oli autenttisuuden lisäksi hinta. Vaikka toki maksoimme kaikesta monta kertaa paikallisia enemmän, ei henkilökunnalla tuntunut olevan muun maan kaltaista otetta turistirahastukseen. Siinä missä tavallinen huone kuubalaisessa kodissa maksaa turistille yleensä 15-20 dollaria, maksoimme me huoneestamme viisi dollaria. Ateriat perheessä ovat olleet siinä 6-8 dollarin tienoilla per henki, tuolla me kolme maksoimme illallisesta yhteensä viisi dollaria. Ja seuraavana päivänä saimme paikallisten tavoin ilmaisen bussikyydin takaisin Holguinin kaupunkiin.
Holguinista jatkoimme viimeiseen kohteeseemme eli Santiago de Cubaan. Koko matkan olimme kuulleet pahoja uhkailuja siitä, miten kuumaa Santiagossa oli. Vaikka kuubalaiset itsekin tuntuivat kärsivän loppukesän kuumuudesta, muistivat he aina huomauttaa Santiagon olevan vieläkin kuumempi kaupunki. Ja kyllähän Santiagossa päivisin olikin vähintään 35 astetta, siinä missä muualla oli 32-33 astetta. Mutta ilmeisesti kosteusprosentti oli alhaisempi ja mereltä käyvä tuuli vilvoittavampi, sillä meillä oli kaupungissa varsin miellyttävä olo.
Casa particularimme emäntä oli puhelias ja huolehtivainen, ja itse kaupunki oli taas kerran yllätys. Havanna yllätti ränsistyneisyydellään ja pilaantuneella hajullaan, Cienfuegos siisteydellään, Trinidad keskiaikaisilla mukulakivikaduillaan ja turistilaumoillaan, Sancti Spiritus turistien puutteellaan ja tyylikkäillä ravintoloillaan, Camaguey miellyttävällä ilmastollaan ja espanjalaisuudellaan, Holguinin provinssin Guardalavaca töykeillä brittituristeillaan ja Silla de Gibara paikallisuudellaan ja lopulta Santiago eurooppalaisuudellaan. Keskustassa Santiago olisi voinut olla mikä tahansa espanjalainen tai italialainen kaupunki, vaikka toki heti ydinkeskustan ulkopuolella kuubalainen arkkitehtuuri (=korkeintaan kaksikerroksiset talot ja kadulle avoimet ovet ja ranskalaiset ikkunat) ja elämä kaduilla puski taas läpi kera yleisen ränsistyneisyyden.
Santiagosta lähdimme kolmen yön ja päivän jälkeen bussilla takaisin Havannaan. Turistiyhtiö Viazulin bussit olivat kautta matkan yllättävän miellyttäviä, ja 16 tunnin ajomatka sujui huomattavasti mukavammin kuin myöhemmin tullut yhdeksän tunnin lentomatka Havannasta Amsterdamiin. Penkit olivat pehmeämpiä ja kallistuivat alemmas, maisemat kiinnostavampia ja välillä pääsi ulos jaloittelemaan.
Havannassa yövyimme yhden yön Vedadon hienostoalueella casa particularissa, kun taas viimeiseksi yöksi valitsimme luksusta. Meidän kolmen poppoota ei ole mittavalla omaisuudella siunattu, ja Kuuba saattoikin olla yksi ainoista maista, joissa meilläkin oli varaa yhteen yöhön viiden tähden hotellissa. Tähän mahdollisuuteen tuli siis tarttua, ja siirryimme heti viimeisen kokonaisen päivän aamiaiselta läheiseen Hotel Nacionaliin. Olihan se miellyttävää luksusta, mutta viihdettä oli tarjolla kehnosti.
Erik moitti minua siitä, että olin ilmeisesti odottanut menoa kuin ruotsinlaivalta. Ja tottahan se kai oli: ajattelin hotellin sisältävän villejä baareja ja ainakin yhden sädehtivän yökerhon, jossa voi salsata auringonnousuun. Järkytys oli kova, kun tajusin, ettei paikassa ole ainoan ainutta yökerhoa! Rommin juomiseen ja sikarien poltteluun soveltuvia baareja ja hyviä ruokailuravintoloita kyllä löytyi, mutta ainoa iltaviihde oli maltaita maksava kabaree-show. Ja sekin päättyi jo kymmeneltä illalla. Onhan vaikea uskoa, että Kuuban kaltaisessa tanssia ja koko kansan musiikillista ilonpitoa pursuavassa maassa paras hotelli ei tarjoa yökerhoa salsaajille. No, eipä sielläkään varmaan niitä kuubalaisia näy kuin palvelusväen joukossa.
Tähän päättynee kronologinen Kuuba-reportaasi. Jatkossa pitää sitten vain viitata asioihin sitä mukaa, kun ne tulevat mieleen. Kovalevyllä on vielä monta jaksoa Salaisia kansioita ja muuta tv-hömppää kolmen viikon ajalta, ehkä niiden avulla tämä viikonloppu ja aikaerorasitus menevät ohi sutjakkaasti.
Bloggaus jäi sitten loppumatkasta kokonaan väliin. Nettikahviloiden etsiminen on oma työnsä, lisäksi netin käyttö on Kuubassa varsin kallista nopeuksiin suhteutettuna: kuuden dollarin tuntimaksulla pääsee leikkimään puhelinlinjoja käyttävällä modeemilla, ja kaista on pahimmassa tapauksessa vielä jaettu 4-5 koneen kesken. Kerrankin jouduin odottelemaan 15 minuuttia pelkästään sähköposti-ikkunan avautumista. Yritä siinä nyt sitten blogata ja lukea posteja.
Viimeksi kirjoittelin Guardalavacan turistirannoilta. Kyseessä oli siis paikka, jossa kuubalaisia näkyi ainoastaan tarjoilijan, taksikuskin ja hotellivirkailijan uniformuissa. Guardalavacasta lähdettiin lyhyen taksikyydin jälkeen liftaten kohti päinvastaista paikkaa, eli kuubalaisten omaa lomakohdetta Silla de Gibaraa. Tänne leirintäalueelle matkatessamme emme tosin tienneet sen olevan nimenomaan kuubalaisten oma paikka, sellaisesta ei Lonely Planet nimittäin hiiskunut mitään.
Kun poliisi oli ensin antanut sakot meitä kuljettaneelle kuubalaiskuskille (turistien ottaminen kyytiin on laitonta), pääsimme perille leirintäalueelle kuullaksemme ei-oota. Alueella ei kuulemma ole yhtään tilaa, ja meidän tulisi kääntyä takaisin. Avulias kuskimme kuitenkin jäi kanssamme inttämään, sillä paikka ei todellakaan näyttänyt täydeltä. Lopulta saimmekin leirintäalueen henkilökunnan ylipuhuttua, ja saimme käyttöömme pari huonetta. Meitä ei olisi millään haluttu ottaa alueelle, sillä se oli vain kuubalaisten käytössä. Emme sitten saaneetkaan mm. käydä syömässä vuorilla sijaitsevan leirintäalueen näköalaravintolassa, vaan jouduimme syömään ateriamme kioskin luo roudattujen muovipöytien ääressä. Näkoalaravintolan tarjoilija selitti hieman nolona, että tässä toisessa "ravintolassa" meillä olisi paljon paremmat olot ja parempi ruoka. Ruuasta en sitten tiedä, mutta aikamoinen apartheidmeininki siellä oli... Käänsimme kulkiessamme varsin monet päät.
Oli kuitenkin hauska viettää yksi yö siellä metsän ja vuorien keskellä, pojat kävivät vielä tutustumassa kuulemma hienoihin luoliinkin. Olin viisastunut Trinidadin kansallispuiston kiipeämisurakasta, enkä lähtenyt väsyksissäni tavoittelemaan luolia jossain vuorilla. Se olikin hyvä päätös, sillä erään paikallisen ystävällisen perheenisän vakuuttelut reitin helpoudesta ("kannoin yksivuotiasta poikaani selässä koko matkan, ei se ole paha nousu!") osoitteutuivat hienoiseksi machoiluksi.
Yksi hyvä puoli paikan turistittomuudessa oli autenttisuuden lisäksi hinta. Vaikka toki maksoimme kaikesta monta kertaa paikallisia enemmän, ei henkilökunnalla tuntunut olevan muun maan kaltaista otetta turistirahastukseen. Siinä missä tavallinen huone kuubalaisessa kodissa maksaa turistille yleensä 15-20 dollaria, maksoimme me huoneestamme viisi dollaria. Ateriat perheessä ovat olleet siinä 6-8 dollarin tienoilla per henki, tuolla me kolme maksoimme illallisesta yhteensä viisi dollaria. Ja seuraavana päivänä saimme paikallisten tavoin ilmaisen bussikyydin takaisin Holguinin kaupunkiin.
Holguinista jatkoimme viimeiseen kohteeseemme eli Santiago de Cubaan. Koko matkan olimme kuulleet pahoja uhkailuja siitä, miten kuumaa Santiagossa oli. Vaikka kuubalaiset itsekin tuntuivat kärsivän loppukesän kuumuudesta, muistivat he aina huomauttaa Santiagon olevan vieläkin kuumempi kaupunki. Ja kyllähän Santiagossa päivisin olikin vähintään 35 astetta, siinä missä muualla oli 32-33 astetta. Mutta ilmeisesti kosteusprosentti oli alhaisempi ja mereltä käyvä tuuli vilvoittavampi, sillä meillä oli kaupungissa varsin miellyttävä olo.
Casa particularimme emäntä oli puhelias ja huolehtivainen, ja itse kaupunki oli taas kerran yllätys. Havanna yllätti ränsistyneisyydellään ja pilaantuneella hajullaan, Cienfuegos siisteydellään, Trinidad keskiaikaisilla mukulakivikaduillaan ja turistilaumoillaan, Sancti Spiritus turistien puutteellaan ja tyylikkäillä ravintoloillaan, Camaguey miellyttävällä ilmastollaan ja espanjalaisuudellaan, Holguinin provinssin Guardalavaca töykeillä brittituristeillaan ja Silla de Gibara paikallisuudellaan ja lopulta Santiago eurooppalaisuudellaan. Keskustassa Santiago olisi voinut olla mikä tahansa espanjalainen tai italialainen kaupunki, vaikka toki heti ydinkeskustan ulkopuolella kuubalainen arkkitehtuuri (=korkeintaan kaksikerroksiset talot ja kadulle avoimet ovet ja ranskalaiset ikkunat) ja elämä kaduilla puski taas läpi kera yleisen ränsistyneisyyden.
Santiagosta lähdimme kolmen yön ja päivän jälkeen bussilla takaisin Havannaan. Turistiyhtiö Viazulin bussit olivat kautta matkan yllättävän miellyttäviä, ja 16 tunnin ajomatka sujui huomattavasti mukavammin kuin myöhemmin tullut yhdeksän tunnin lentomatka Havannasta Amsterdamiin. Penkit olivat pehmeämpiä ja kallistuivat alemmas, maisemat kiinnostavampia ja välillä pääsi ulos jaloittelemaan.
Havannassa yövyimme yhden yön Vedadon hienostoalueella casa particularissa, kun taas viimeiseksi yöksi valitsimme luksusta. Meidän kolmen poppoota ei ole mittavalla omaisuudella siunattu, ja Kuuba saattoikin olla yksi ainoista maista, joissa meilläkin oli varaa yhteen yöhön viiden tähden hotellissa. Tähän mahdollisuuteen tuli siis tarttua, ja siirryimme heti viimeisen kokonaisen päivän aamiaiselta läheiseen Hotel Nacionaliin. Olihan se miellyttävää luksusta, mutta viihdettä oli tarjolla kehnosti.
Erik moitti minua siitä, että olin ilmeisesti odottanut menoa kuin ruotsinlaivalta. Ja tottahan se kai oli: ajattelin hotellin sisältävän villejä baareja ja ainakin yhden sädehtivän yökerhon, jossa voi salsata auringonnousuun. Järkytys oli kova, kun tajusin, ettei paikassa ole ainoan ainutta yökerhoa! Rommin juomiseen ja sikarien poltteluun soveltuvia baareja ja hyviä ruokailuravintoloita kyllä löytyi, mutta ainoa iltaviihde oli maltaita maksava kabaree-show. Ja sekin päättyi jo kymmeneltä illalla. Onhan vaikea uskoa, että Kuuban kaltaisessa tanssia ja koko kansan musiikillista ilonpitoa pursuavassa maassa paras hotelli ei tarjoa yökerhoa salsaajille. No, eipä sielläkään varmaan niitä kuubalaisia näy kuin palvelusväen joukossa.
Tähän päättynee kronologinen Kuuba-reportaasi. Jatkossa pitää sitten vain viitata asioihin sitä mukaa, kun ne tulevat mieleen. Kovalevyllä on vielä monta jaksoa Salaisia kansioita ja muuta tv-hömppää kolmen viikon ajalta, ehkä niiden avulla tämä viikonloppu ja aikaerorasitus menevät ohi sutjakkaasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti