perjantaina, elokuuta 20, 2010

Isänmaallisuudesta ja eräästä poikkeuksesta

Joskus kerroin, etten ole oikein ikinä päässyt kiinni siihen tunteeseen, jota isänmaallisuudeksi kutsutaan. Nyt luulen, että olen saattanut kuitenkin hipaista jotain sen kaltaista; kuitenkin lähinnä tuohtumuksen kautta.

Se surullisenkuuluisa Newsweek-juttu nostatti ne tavanomaiset kommentit, ja huomasin ärsyyntyväni heti. Valivali marmar, voi että kun on tämä oikeasti niin kamala maa ja eivät ne mistään mitään tiedä. Ja sitten tietenkin se klassikko, että "jos tämä nyt on oikeasti maailman paras maa, niin onpas kyllä aika kamala maailma!"

Pitääkö sitä jukolauta aina olla valittamassa? Katsokaa nyt ihan oikeasti ympärillenne, onko tämä nyt oikeasti niin poskettoman kurjaa? Hesarin mielipidepalstalla joku sanoikin osuvasti, että yksilöinä suomalaiset vakuuttavat olevansa elämäänsä tyytyväisiä, mutta jotenkin kollektiivina maa on heidän mielestään murheen alhossa. Siis minullahan on itselläni aivan sattumalta kaikki hyvin, mutta noilla muilla on kyllä varmasti kurjaa. Meidän perheessä on kaikki hyvin, mutta naapurin kakarat voivat varmasti pahoin.

Kotimaa ja työpaikka lienevät ne kaksi asiaa, joista tykkääminen on jotenkin noloa. No, minä satun pitämään molemmista.

Tämän todettuani joudun kyllä myöntämään, että orastavassa isänmaallisuudessani on ainakin yksi särö: en voi sietää suomalaista pöytiintarjoilemattomuuskulttuuria. Minä haluan mennä kahvilaan perheeni kanssa, istua rauhassa alas ja antaa tilaukseni tarjoilijalle sen sijaan, että kuljettaisin jotain kiikkerää tarjotinta vapaata pöytää etsien ulkovaatteissaan hikoilevien mukuloiden kitistessä jaloissa. Minä haluan myös istua baarissa mukavasti pöydän äärellä ystävieni seurassa sen sijaan, että ilta tulisi vietettyä kukin omalla vuorollaan tiskille jonottaen.

Jos joku päivä muutamme Saksaan, se tapahtuu juuri edellä mainitusta syystä. Paitsi jos täkäläiset ravitsemusliikkeet oppivat paremmille tavoille.

5 kommenttia:

  1. Meille suomalaisille on varmaankin jäänyt se kaksivuotiaiden "minä itte" -vaihe päälle, kun ei pöytiintarjoilua suvaita.

    VastaaPoista
  2. Niin, sitä voisi bloginpitäjältä itseltäänkin kysyä: Pitääkö sitä jukolauta aina olla valittamassa? Pata kattilaa jne...

    VastaaPoista
  3. Anonyymi on päässyt käsiksi bloggaamisen ytimeen! Valittamista voisi kieltämättä pitää yhtenä suosituimmista blogiaiheista, niin lukijoiden kuin kirjoittajienkin näkökulmasta; saattaapa se olla peräti suosituin.

    Toisaalta, jos katsoo vaikkapa elokuun aikana toistaiseksi julkaisemaani kymmentä postausta, niin eipä niistä ole kuin kolme varsinaisia valitustekstejä. Parissa on sivumakuna jotain motkotusta (joskin ehkä lähinnä ironisessa mielessä hyväntuulisemman aiheen kyljessä), kun taas peräti puolet ovat nähdäkseni neutraaleja tai suorastaan positiivisia. Että onko tuo nyt sitten jatkuvaa valitusta, enpä tiedä.

    VastaaPoista
  4. kiinni siihen tunteeseen, jota isänmaallisuudeksi kutsutaan.

    liity johonkin reserviläisjärjestöön ja osallistu heidän mukanaan aatteelliseen maanpuolustukseen.

    niitä osallistujia ei varmasti ole liikaa

    VastaaPoista
  5. Hmm, no reserviläisjärjestöönhän minä jo kuulunkin, mutta tuo maanpuolustustyö on kyllä jäänyt aika vähäiseksi yhtä ampumaratavierailua ja marssitapahtumaa lukuun ottamatta. Olen osoittautunut liian laiskaksi.

    VastaaPoista