sunnuntaina, toukokuuta 09, 2010

Äitienpäivästä

Olen nyt neljän vuoden kokemuksella huomannut, etten oikein osaa viettää äitienpäivää. Tai siis tottahan toki meilläkin vietetään äitienpäivää, mehän vietämme kaikkia mahdollisia kissanristiäisiä, sillä elämässä ei ole koskaan liikaa juhlia. Mutta en ole löytänyt itsestäni sitä varsinaista motiivia, sen juhlan sielua. Ehkä asiaan vaikuttaa sekin, että oma äiti on ollut haudassa jo toistakymmentä vuotta. Ei ole aikuisiältä kokemusta kenenkään muun kuin itsensä juhlistamisesta.

Perinteisen näkemyksen mukaan äitienpäivä lienee se yksi päivä vuodessa, kun äitien ei tarvitse puurtaa keittiössä miestä ja lapsia hyysätäkseen. Mikäli juhlapäivä on juuri näiden työjuhtien lepopäivä, ei minunlaisellani laiskurilla ja erinomaisella kotityödelegaattorilla ole tänään mitään asiaa heittäytyä pitkäkseen ja nostella maljoja.

Tietenkin voisi ylipäänsä juhlia äitiyttään ja riemuita lapsistaan, mutta miten ihmeessä se muka eroaisi tavallisesta päivästä? Ymmärrän juhlistamisen siinä tapauksessa, että lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa ja tulevat juhlistamaan vanhaa äitimuoriaan; silloin kaikki tilaisuudet kokoontua yhteen ovat tervetulleita. Kortit ja muut etämuistamiset ovat myös ihan ymmärrettäviä kauniita symboleja.

Mutta tässä elämäntilanteessa noita mukeloita tulee nähtyä joka päivä ja niiden ihanuus on mielessä koko ajan. On oikeasti aika mahdoton ajatus, että yhtenä päivänä vuodessa sitä miettisi ja rakastaisi lapsiaan vielä tavallista enemmän. Sellaisen esittäminen tuntuisi vain tekopyhältä teeskentelyltä.

Syntymäpäivät ovat helpompia; ne voi pyhittää yksinkertaisesti itsekkyydelle ja hemmottelulle. Jokainen on syntynyt joskus, jokainen viettäköön halutessaan oman egonsa pönkityspäivää. Se on kuitenkin tasapuolista, jokaisen vuorohan tulee tasan kerran vuodessa. Mutta mitä ihmettä äitiydestä voi irrottaa tavallisen arjen yläpuolelle sanomatta samalla, että tavallisessa arjessa on jotain vikaa? Mikä on se äitiyden suuri saavutus, joka pitää erikseen nostaa esiin?

Tämä kaikki saa minut kiusaantumaan.

Mitä te muut oikein äitienpäivänä juhlitte?

4 kommenttia:

  1. Itsellä oli vähän samansuuntaisia fiiliksiä, vaikka oma äitini on elossakin. En oikein osannut suhtautua koko juhlapäivään mitenkään. Kivahan se on tietty lahjoja saada, en valita. Meillä myös isäntä hoitaa keittiö- ja siivousvuoroja ihan tasa-arvoisesti, joten laiskotelu toisen kokatessa on ihan normaali juttu.

    Tänään kuitenkin eräs ystäväni, jonka ainoa lapsi on kuollut, laittoi fb-profiiliinsa viestin. Se ei ollut mitään isoa ja ihmeellistä, mutta se pysäytti. Hänellä on tietysti äitinä oikeus juhlia äitienpäivää, mutta miten julma onkaan päivä äidille jolla ei ole lasta... Olen koko iltapäivän tuntenut syvää kiitollisuutta sitä seikkaa kohtaan, että olen etuoikeuttettu, saan olla äiti ja minulla on nämä ihanat pienet, joita voin halata ja suukottaa. Kyllä se sentään juhlansa ansaitsee. Ehkä se äitienpäivä on meille pienten äideille riemua siitä, että meillä on oikeus kutsua itseämme äideiksi.

    Mutta tavallaan tämä on myös lasten juhlaa. Oma esikoiseni silmät ilosta loistaen toi aamulla itse askartelemansa lahjan sänkyyni ja hetken tuntui siltä, että hänelle se lahja oli tärkeämpi asia kun minulle. Kunnes avasin sen käärepaperin ja näin pojan askarteleman vaaleanpunaisen pilttipurkista tehdyn kynttiläkupin. Sydän siinä suli...

    VastaaPoista
  2. Allekirjoitan edellisen kommentoijan näkemykset: on hyvä, että on päivä, joka erikseen muistuttaa lapsellisuuden onnekkuudesta sekä tuo lapsille yhden päivän lisää askarrella hienoja kortteja.

    Omakohtaisesti myös koen äitiyden ja lasten kotihoidon saavutukseksi tilanteessa, jossa reuma iski ekan raskauden aikana.

    VastaaPoista
  3. No tuo lasten osuus on totta, innoissaanhan ne niitä kortteja ovat väsänneet. Lähinnä ajattelin, että kyllä minua henkilönä voisi ihan hyvin juhlia syntymäpäivänäni, mikseivät ne lapset voisi silloin väsätä niitä lahjojaan. Mutta onhan se tietenkin mukavampi, kun kaikki päiväkotilapset ovat yhdessä askartelemassa samaa tarkoitusta varten.

    Ja kyllähän äitiyden ja perheellisyyden nimissä on toki kiva juhlia, mutta ehkä juuri siksi tuntuu niin omituiselta, että juhla olisi vain yhden perheenjäsenen juhla. Minusta on kiusallista tekeytyä yksinäni joksikin juhlakaluksi, jos se varsinainen ilon aihe on kaikkien yhteinen.

    VastaaPoista
  4. Toisaalta ainakin perhekahvilassa (luullakseni myös päiväkodissa) askarrellaan yhdessä kortteja, eikä siinä minusta mitään vikaa ole. Meilläkin askarteluiässä oleva lapsi teki kortin myös kummilleen ja mummulleen. Eli päivää voi hyvin hyödyntää kaikkien rakkaiden aikuisten muistamiseen:)

    VastaaPoista