Olen ilokseni huomannut, että kyllä minussa edelleen asuu pieni idealisti, joka ei pyri laskelmoimaan eikä rationalisoimaan valintojaan. En tiedä lainkaan, minkä laidan puoluetta seuraavissa vaaleissa äänestäisin, mutta yhden asian tiedän: en voisi äänestää ehdokasta, joka jollain tavalla vastustaa homoliittoja ja homoutta ylipäänsä. Näin kansainvälisenä homofobian vastaisena päivänä aiheesta onkin soveliasta kirjoittaa blogimerkintä.
Jos ihan vaikuttamisen logiikasta lähtee liikkeelle, ei homoystävällisyyden nostaminen ylimmäiseksi kriteeriksi tunnu ehkä ihan rationaaliselta. Todennäköisyys, että vaikkapa kaupunginvaltuutetun homomielipiteillä olisi valtuuston tyypillisimmissä päätöstilanteissa minkään maailman merkitystä, on hyvin pieni. Eduskunnassa sentään säädetään vähän enemmän ihmisten yksityiselämään laajasti liittyviä lakeja, mutta sielläkin enin aika menee aivan muiden aiheiden parissa.
Tässä yhdessä ainoassa selkeässä mielipiteessäni lieneekin kyse juuri sen yksinkertaisuudesta. Melkein mistä tahansa muusta voidaan kyllä väitellä, ja liberaali feministikin voi heikkoina hetkinään miettiä, että olisiko niiden lasten sittenkin parempi olla kotona äidin kanssa ja ehkä ne tiukkapipoiset alkoholipoliittiset linjaukset ovat sittenkin meidän omaksi parhaaksemme. Mutta samaa sukupuolta olevien keskinäisten parisuhteiden sorsiminen on niin yksiselitteisen käsittämätöntä, että minun ja homofoobikon ihmiskuvista täytyy löytyä jokin perustavaa laatua oleva ero, joka ei liene kurottavissa umpeen.
Ongelmana tässä yksinkertaisuudessa on se, että kuvittelemiani olkiukkoja on todellisuudessa hyvin harvassa. Suurin osa ihmisistä ja poliitikoistakin taitaa mennä siihen perussuvaitsevaiseen ja perusvarautuneeseen kategoriaan, jossa kaikkea uutta ja omituista vähän ihmetellään ja pikkaisen pilkataan muttei lopulta viitsitä sillä niin kamalasti vaivata päätään.
Luulen kuitenkin, että kristillisdemokraatit ovat automaattisesti poissa laskuista, ja perussuomalaisetkin ovat vähän turhan riskialtis seurue.
Jos ihan vaikuttamisen logiikasta lähtee liikkeelle, ei homoystävällisyyden nostaminen ylimmäiseksi kriteeriksi tunnu ehkä ihan rationaaliselta. Todennäköisyys, että vaikkapa kaupunginvaltuutetun homomielipiteillä olisi valtuuston tyypillisimmissä päätöstilanteissa minkään maailman merkitystä, on hyvin pieni. Eduskunnassa sentään säädetään vähän enemmän ihmisten yksityiselämään laajasti liittyviä lakeja, mutta sielläkin enin aika menee aivan muiden aiheiden parissa.
Tässä yhdessä ainoassa selkeässä mielipiteessäni lieneekin kyse juuri sen yksinkertaisuudesta. Melkein mistä tahansa muusta voidaan kyllä väitellä, ja liberaali feministikin voi heikkoina hetkinään miettiä, että olisiko niiden lasten sittenkin parempi olla kotona äidin kanssa ja ehkä ne tiukkapipoiset alkoholipoliittiset linjaukset ovat sittenkin meidän omaksi parhaaksemme. Mutta samaa sukupuolta olevien keskinäisten parisuhteiden sorsiminen on niin yksiselitteisen käsittämätöntä, että minun ja homofoobikon ihmiskuvista täytyy löytyä jokin perustavaa laatua oleva ero, joka ei liene kurottavissa umpeen.
Ongelmana tässä yksinkertaisuudessa on se, että kuvittelemiani olkiukkoja on todellisuudessa hyvin harvassa. Suurin osa ihmisistä ja poliitikoistakin taitaa mennä siihen perussuvaitsevaiseen ja perusvarautuneeseen kategoriaan, jossa kaikkea uutta ja omituista vähän ihmetellään ja pikkaisen pilkataan muttei lopulta viitsitä sillä niin kamalasti vaivata päätään.
Luulen kuitenkin, että kristillisdemokraatit ovat automaattisesti poissa laskuista, ja perussuomalaisetkin ovat vähän turhan riskialtis seurue.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti