Kahden kuukauden päästä olisi paluu töihin, eikä se taida olla yhtään liian varhain. Olen nimittäin huomannut olevani allerginen äideille, tai ainakin laumoissa liikkuville äideille. Ruuhkautuva leikkipuisto on pelottava paikka: näin kesäisin siellä jaetaan joka päivä ilmainen lounas pikkupilteille, ja vaahtosammutinta pyöriikin joka puolella aina keskipäivällä. Ei siinä mitään, ne muksut ovat oikeasti aika kivoja. Mutta voi niitä äitejä!
Jo joulun alla olin muutaman käyntikerran jälkeen tunnistanut paikan ydinjoukon: ne tietyt äidit, joilla on ne samanikäiset esikoiset (Mellaa puolisen vuotta vanhempia) ja saman ikäiset kuopukset (Neilaa jokunen kuukausi vanhempia), ja joilla on kaikilla samanhenkiset vaunut ja niissä esikoisille seisomalaudat. Ne äidit olivat niitä, jotka kaikkein kovaäänisimmin juttelevat ja huutelevat puistossa toisilleen ja lapsilleen ja jotka eivät koskaan puhu oman joukkonsa ulkopuolisille (ainakaan oma-aloitteisesti). Toisin sanoen siinä missä muut vanhemmat heittävät smalltalkkia lähistöllä hengailevien tuntemattomienkin kanssa, nämä eliittimammat muodostavat oman tiiviin sisäpiirinsä. No, onneksi nämä mutsit ovat sentään häviävä vähemmistö puiston muuten kirjavassa asiakaskunnassa.
Nyt puistoruokailun aikaan tämä ydinjoukko erottuu sillä tavalla, että mammat menevät jo hyvissä ajoin istumaan puiston ainoan pöytäryhmän ympärille ja varaavat koko köörille paikat. Lisäksi ruuanhaku on organisoitu niin, että yksi tai kaksi mammoista juoksee jakelun alkaessa heti jonon kärkeen ja hakee koko poppoolle murkinat.
Eipä siinä mikään, järkeväähän se on yhden hakea monelle sapuskaa, ja toisaalta kivahan se on kaveriporukassa istua pöydän äärellä. On niitä 2-3-vuotiaita muksuja siinä porukassa kuitenkin niin paljon, että pöytäryhmä natisee liitoksistaan: mistään vajaakäytöstä ei voi puhua. Meitä muita ei haittaa nurtsilla viltin päällä istuskelu, se on oikeasti aika idyllistä.
Mutta tänään kävi kyllä jo hiukan närästämään yksi tapaus: kaksi alakouluikäistä tyttöä rohkeni istua kahden mamman viereen pöydän äärelle. Eivät istuneet kauaa: äipät pyysivät tyttöjä siirtymään vaikkapa portaille syömään, he kun ovat varaamassa niitäkin paikkoja omille lapsilleen ja näiden mahdollisesti paikalle tuleville kavereille. Tytöt hieman hämmästyivät, mutta siirtyivät kyllä kiltisti pois.
Itsekin jouduin kyllä subjektiksi eräässä "ei meidän lapset" -tapahtumassa. Yhden eliittimamman vajaa kolmevuotias muksu purskahti keinussa itkuun, ja Mella seisoi tämän vieressä. Kukaan ei nähnyt, mitä oli tapahtunut, joten vallan hyvin itku saattoi johtua keinun itselleen haluavasta Mellasta. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun meidän napero vaatii voimakeinoin (heh, kaksivuotiaan "voima"keinoin) jotain itselleen.
Muksun eliittimude juoksee paikalle hätääntyneenä ja huudahtaa: "löikö se poika sinua?!" Ei siis sillä, että sekään äiti tietäisi mitä on tapahtunut, mutta kai se "poika" oli lyönyt kun kerran sattuu seisomaan siinä lähellä kun oma auringonpaiste itkee. Oma päivänvalonsa osasi kyllä puhua, eikä missään vaiheessa sanonut että Mella olisi mitään kurjaa tehnyt tai että mihinkään sattui, valitti vain haluavansa pois keinusta kun ei itse päässyt. Tässä vaiheessa Mellakin jo tihrustaa itkua, enkä minä tiedä mitä tehdä. En haluaisi olla mikään "ei meidän lapset sellaista ikinä" -äiti vaan torua tiukasti aiheesta, mutta en haluaisi myöskään huutaa pelästyneelle kaksivuotiaalle ilman syytä. Tyydyin sitten vain puolivillaisesti kieltämään Mellalta riitelyn ja käskin antamaan muidenkin keinua.
Episodini eliittiäidin kanssa oli ohi, edes katsekontaktia ei tarvittu kun luksusmutsi pelasti itkevän tytön tätä pienemmän "pojan" väkivallalta. Mella taas hiljeni koko loppuajaksi ja muisteli itkuisena tapahtunutta vielä päiväunille mentäessä.
Summa summarum: lapset kivoja, äitien kanssa vaikeampi löytää yhteistä säveltä. Ja ennen kaikkea: mitä minun kehityksestäni kertoo se, että ajattelen päivät pitkät tällaisia asioita ja kirjoitan niistä vielä blogiinkin?
Erik, tervetuloa estradille. Treenaa jo valmiiksi lauseita "ei voinut olla meidän lapsi", "löikö se ilkeä lapsi sinua?", "isi on tässä, älä enää itke" sekä "voisitteko siirtyä, olemme varanneet tämän penkin tällä kivenmurikalla". Ai niin, ja laita Mellalle mekko päälle, vain pojilla on maastohousut maastossa.
Jo joulun alla olin muutaman käyntikerran jälkeen tunnistanut paikan ydinjoukon: ne tietyt äidit, joilla on ne samanikäiset esikoiset (Mellaa puolisen vuotta vanhempia) ja saman ikäiset kuopukset (Neilaa jokunen kuukausi vanhempia), ja joilla on kaikilla samanhenkiset vaunut ja niissä esikoisille seisomalaudat. Ne äidit olivat niitä, jotka kaikkein kovaäänisimmin juttelevat ja huutelevat puistossa toisilleen ja lapsilleen ja jotka eivät koskaan puhu oman joukkonsa ulkopuolisille (ainakaan oma-aloitteisesti). Toisin sanoen siinä missä muut vanhemmat heittävät smalltalkkia lähistöllä hengailevien tuntemattomienkin kanssa, nämä eliittimammat muodostavat oman tiiviin sisäpiirinsä. No, onneksi nämä mutsit ovat sentään häviävä vähemmistö puiston muuten kirjavassa asiakaskunnassa.
Nyt puistoruokailun aikaan tämä ydinjoukko erottuu sillä tavalla, että mammat menevät jo hyvissä ajoin istumaan puiston ainoan pöytäryhmän ympärille ja varaavat koko köörille paikat. Lisäksi ruuanhaku on organisoitu niin, että yksi tai kaksi mammoista juoksee jakelun alkaessa heti jonon kärkeen ja hakee koko poppoolle murkinat.
Eipä siinä mikään, järkeväähän se on yhden hakea monelle sapuskaa, ja toisaalta kivahan se on kaveriporukassa istua pöydän äärellä. On niitä 2-3-vuotiaita muksuja siinä porukassa kuitenkin niin paljon, että pöytäryhmä natisee liitoksistaan: mistään vajaakäytöstä ei voi puhua. Meitä muita ei haittaa nurtsilla viltin päällä istuskelu, se on oikeasti aika idyllistä.
Mutta tänään kävi kyllä jo hiukan närästämään yksi tapaus: kaksi alakouluikäistä tyttöä rohkeni istua kahden mamman viereen pöydän äärelle. Eivät istuneet kauaa: äipät pyysivät tyttöjä siirtymään vaikkapa portaille syömään, he kun ovat varaamassa niitäkin paikkoja omille lapsilleen ja näiden mahdollisesti paikalle tuleville kavereille. Tytöt hieman hämmästyivät, mutta siirtyivät kyllä kiltisti pois.
Itsekin jouduin kyllä subjektiksi eräässä "ei meidän lapset" -tapahtumassa. Yhden eliittimamman vajaa kolmevuotias muksu purskahti keinussa itkuun, ja Mella seisoi tämän vieressä. Kukaan ei nähnyt, mitä oli tapahtunut, joten vallan hyvin itku saattoi johtua keinun itselleen haluavasta Mellasta. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun meidän napero vaatii voimakeinoin (heh, kaksivuotiaan "voima"keinoin) jotain itselleen.
Muksun eliittimude juoksee paikalle hätääntyneenä ja huudahtaa: "löikö se poika sinua?!" Ei siis sillä, että sekään äiti tietäisi mitä on tapahtunut, mutta kai se "poika" oli lyönyt kun kerran sattuu seisomaan siinä lähellä kun oma auringonpaiste itkee. Oma päivänvalonsa osasi kyllä puhua, eikä missään vaiheessa sanonut että Mella olisi mitään kurjaa tehnyt tai että mihinkään sattui, valitti vain haluavansa pois keinusta kun ei itse päässyt. Tässä vaiheessa Mellakin jo tihrustaa itkua, enkä minä tiedä mitä tehdä. En haluaisi olla mikään "ei meidän lapset sellaista ikinä" -äiti vaan torua tiukasti aiheesta, mutta en haluaisi myöskään huutaa pelästyneelle kaksivuotiaalle ilman syytä. Tyydyin sitten vain puolivillaisesti kieltämään Mellalta riitelyn ja käskin antamaan muidenkin keinua.
Episodini eliittiäidin kanssa oli ohi, edes katsekontaktia ei tarvittu kun luksusmutsi pelasti itkevän tytön tätä pienemmän "pojan" väkivallalta. Mella taas hiljeni koko loppuajaksi ja muisteli itkuisena tapahtunutta vielä päiväunille mentäessä.
Summa summarum: lapset kivoja, äitien kanssa vaikeampi löytää yhteistä säveltä. Ja ennen kaikkea: mitä minun kehityksestäni kertoo se, että ajattelen päivät pitkät tällaisia asioita ja kirjoitan niistä vielä blogiinkin?
Erik, tervetuloa estradille. Treenaa jo valmiiksi lauseita "ei voinut olla meidän lapsi", "löikö se ilkeä lapsi sinua?", "isi on tässä, älä enää itke" sekä "voisitteko siirtyä, olemme varanneet tämän penkin tällä kivenmurikalla". Ai niin, ja laita Mellalle mekko päälle, vain pojilla on maastohousut maastossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti