Katsottiin eilen sitten viimein se Walk the Line, eli Johnny Cashin elämäkertaraina. Tämä siitäkin huolimatta, että mielestäni elämäkertaelokuvat ovat paskoja. Johnny Cash on kuitenkin kyyl ja Joaquin Phoenix ihq, joten kai se oli nähtävä.
Lopputulos: Johnny Cash on kyyl, Joaquin Phoenix ihq ja elämäkertaleffat paskoja. Ei herranen aika, mikä kliseekimppu.
Olen luultavasti aika naiivi kysyessäni, mutta kysyn kuitenkin: eikö sitä perinteistä draamarakennetta ole mitenkään mahdollista rikkoa? Ymmärrän kyllä, että draamaelokuvan kaari opetetaan jokaisen kansalaisopiston käsikirjoituskurssilla 1.1, ja sitä kai pidetään jonkinlaisena elämää suurempana kultaisena sääntöjä, suorastaan ihmisyyden ja ihmiskunnan määrittävänä apriorisena muotona. Mutta silti? Ihan vain huomaamatta, pikaisesti?
Elämäkertaelokuvahan menee näin: alussa esitellään hahmo nuorena, ehkä jopa lapsena. Heitetään mukaan jokin hänen persoonaansa määrittelevä yksittäinen traumaattinen tapahtuma. Sitten kuvataan montaasimaisesti nousu, jonka aikana sankarilla ja hänen läheisillään menee lujaa. Sitten tulee romahdus, hetki rypemistä aallonpohjassa. Seuraavaksi sankarimme tosielämän lopputuleman mukaan joko esim. itsemurhaan tai tapaturmaiseen kuolemaan päättyvä katharsis, tai sitten uusi nousu ja menestys. Kummassakin tapauksessa olemme oppineet jotain aallonpohjasta, ja ainakin katsojina olemme parempia ihmisiä.
Walk the Linessa ei edes yritetty keksiä mitään erityistä näkökulmaa tähän kaikkeen. No, onhan se söpöä, että uskoo itseensä ja rakkauteen, eiksje? Kukaan muu ei olekaan sitä vielä aiemmin keksinyt.
Ja nythän ei siis kritisoida elämää vaan elokuvaa. Elämä on tietenkin pelkkää klisettä, mistäs muusta ne kliseet syntyisivätkään. Mutta ei siitä pidä hitto vie tehdä elokuvaa.
Lopputulos: Johnny Cash on kyyl, Joaquin Phoenix ihq ja elämäkertaleffat paskoja. Ei herranen aika, mikä kliseekimppu.
Olen luultavasti aika naiivi kysyessäni, mutta kysyn kuitenkin: eikö sitä perinteistä draamarakennetta ole mitenkään mahdollista rikkoa? Ymmärrän kyllä, että draamaelokuvan kaari opetetaan jokaisen kansalaisopiston käsikirjoituskurssilla 1.1, ja sitä kai pidetään jonkinlaisena elämää suurempana kultaisena sääntöjä, suorastaan ihmisyyden ja ihmiskunnan määrittävänä apriorisena muotona. Mutta silti? Ihan vain huomaamatta, pikaisesti?
Elämäkertaelokuvahan menee näin: alussa esitellään hahmo nuorena, ehkä jopa lapsena. Heitetään mukaan jokin hänen persoonaansa määrittelevä yksittäinen traumaattinen tapahtuma. Sitten kuvataan montaasimaisesti nousu, jonka aikana sankarilla ja hänen läheisillään menee lujaa. Sitten tulee romahdus, hetki rypemistä aallonpohjassa. Seuraavaksi sankarimme tosielämän lopputuleman mukaan joko esim. itsemurhaan tai tapaturmaiseen kuolemaan päättyvä katharsis, tai sitten uusi nousu ja menestys. Kummassakin tapauksessa olemme oppineet jotain aallonpohjasta, ja ainakin katsojina olemme parempia ihmisiä.
Walk the Linessa ei edes yritetty keksiä mitään erityistä näkökulmaa tähän kaikkeen. No, onhan se söpöä, että uskoo itseensä ja rakkauteen, eiksje? Kukaan muu ei olekaan sitä vielä aiemmin keksinyt.
Ja nythän ei siis kritisoida elämää vaan elokuvaa. Elämä on tietenkin pelkkää klisettä, mistäs muusta ne kliseet syntyisivätkään. Mutta ei siitä pidä hitto vie tehdä elokuvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti