Äitiysloma jatkuu edelleen, ja eilen käytiin tutustumisvierailulla Kätilöopiston sairaalassa. Meille ja muille pareille esiteltiin synnytystiloja ja vuodeosastoa sekä vastailtiin kiperiin kysymyksiin. Päällimmäinen huoli visiitin jälkeen on: mitä jos meille ei riitä perhehuonetta? Nykyaikainen synnytyshän näyttäisi olevan varsin perhelähtöistä, ainakin enemmän kuin muistan omien pienempien serkkujeni ja pikkusiskoni ajoilta. Isä ja sisaruksetkin saavat muuttaa äidin kanssa sairaalaan ja yöpyä siellä, ja vauvaa hoidetaan jatkuvasti yhdessä siinä samassa huoneessa. Siis jos ei ole ruuhkaa ja perhehuoneita riittää kaikille.
Mikäli sattuu tulemaan synnytyssuma, täytyy isien häipyä kotiin yöksi ja äidin jäädä tuntemattomien äitien seuraan vauvansa kanssa. Yh. Olen riippuvainen, en halua joutua yöpymään yksin synnytyksen jälkeen. Yksin vietetyt yöt ovat ihan riittävän tuskallisia normaalissakin tilanteessa, mitenkäs sitten tuollaisen äärimmäisen koitoksen ja tunnepurkauksen jälkeen?
Pitäisi yrittää suhtautua asiaan optimistisesti, tai ehkä olla suhtautumatta siihen lainkaan: siinä käy niin kuin siinä käy, ja aina kuitenkin parhain päin. Aika hassua oikeastaan, itse synnytys ei pelota lainkaan ainakaan vielä, mutta tuo synnytyksen jälkeinen aika sitten jo huolettaa. No, murheensa kullakin.
Eilen tuli muuten huomattua, että eivät nämä päivät kyllä mitään loputtomia ole lomallakaan. Heräsin melko aikaisin kuten yleensäkin, tuossa kahdeksan maissa siis. Söin hitaasti aamupalaa ja luin päivän lehden. Sitten tein sellaista, mitä jokaisen ihmisen pitäisi aina silloin tällöin päästä tekemään: en yhtään mitään. Sitä olikin jo ikävä. Toisin sanoen istuin vain sohvalla, radio pauhasi hiljaa taustalla, vaan en kuunnellut sitä. Olin vain paikallani parin tunnin ajan ja annoin kaikenlaisten ajatusten pyöriä mielessäni. Katselin ikkunasta komeita maisemia, katselin vielä suhteellisen tuoretta asuntoani ja olin tyytyväinen kaikkeen näkemääni.
Sitten luin tunnin Luciferia, ensimmäinen kirja on viimeinkin kahlattu läpi ja vuorossa olisi Akun synttärilahjaksi ostama toinen kirja. Ja sen tunnin jälkeen tulikin jo kiire lähteä Kätilöopistolle, kun halusin suorittaa samalla päivän ulkoiluni ja mennä sinne jalan. Reippailu tuntuikin hyvältä, kun aurinkokin lämmitti pienen harson tapaa.
Sitten olikin sairaalakierroksen aika, jonka jälkeen kävimme Erikin kanssa jälleen huonekaluliikkeessä ostamassa puuttuvia asioita ja voih, heräteostoksia. Tällä kertaa heräteostokset onneksi jäivät euron paistinlastaan ja kolmen euron jakkaroihin.
Toisin sanoen päivällä ei tullut juurikaan luettua kirjoja, opiskeltua tai maalattua. No, olihan eilen poikkeuksellisen paljon järjesteltyä/suunniteltua ohjelmaa, mutta kuitenkin. Eipä tässä kai ehdi aika tulla pitkäksi, pikemminkin päin vastoin. Loma on jo kohta ohi! Ainakin tämä itsekseen vietetty hiljainen aika, kehtaako sitä vauvan kanssa vietettävää aikaa oikein lomaksi kutsuakaan.
Nyt olenkin jo yhdeksännellä kuulla, voitteko kuvitella? Jo kahdeksannelle kuukaudelle siirtyminen oli hämmentävää: eihän sellaista tapahdu minulle. Minä olen aina vain raskauden alkuvaiheessa, kokematon nuori ensisynnyttäjä, joka ei tiedä lainkaan miten nämä jutut toimivat. Yhdeksännellä kuulla? Herranen aika! Uskaltaakohan kukaan ratikassa enää istua viereen lapsiveden tai supistusten pelossa? Yhdeksännellä kuulla? Sehän tarkoittaa, että on tosi kyseessä.
Mikäli sattuu tulemaan synnytyssuma, täytyy isien häipyä kotiin yöksi ja äidin jäädä tuntemattomien äitien seuraan vauvansa kanssa. Yh. Olen riippuvainen, en halua joutua yöpymään yksin synnytyksen jälkeen. Yksin vietetyt yöt ovat ihan riittävän tuskallisia normaalissakin tilanteessa, mitenkäs sitten tuollaisen äärimmäisen koitoksen ja tunnepurkauksen jälkeen?
Pitäisi yrittää suhtautua asiaan optimistisesti, tai ehkä olla suhtautumatta siihen lainkaan: siinä käy niin kuin siinä käy, ja aina kuitenkin parhain päin. Aika hassua oikeastaan, itse synnytys ei pelota lainkaan ainakaan vielä, mutta tuo synnytyksen jälkeinen aika sitten jo huolettaa. No, murheensa kullakin.
Eilen tuli muuten huomattua, että eivät nämä päivät kyllä mitään loputtomia ole lomallakaan. Heräsin melko aikaisin kuten yleensäkin, tuossa kahdeksan maissa siis. Söin hitaasti aamupalaa ja luin päivän lehden. Sitten tein sellaista, mitä jokaisen ihmisen pitäisi aina silloin tällöin päästä tekemään: en yhtään mitään. Sitä olikin jo ikävä. Toisin sanoen istuin vain sohvalla, radio pauhasi hiljaa taustalla, vaan en kuunnellut sitä. Olin vain paikallani parin tunnin ajan ja annoin kaikenlaisten ajatusten pyöriä mielessäni. Katselin ikkunasta komeita maisemia, katselin vielä suhteellisen tuoretta asuntoani ja olin tyytyväinen kaikkeen näkemääni.
Sitten luin tunnin Luciferia, ensimmäinen kirja on viimeinkin kahlattu läpi ja vuorossa olisi Akun synttärilahjaksi ostama toinen kirja. Ja sen tunnin jälkeen tulikin jo kiire lähteä Kätilöopistolle, kun halusin suorittaa samalla päivän ulkoiluni ja mennä sinne jalan. Reippailu tuntuikin hyvältä, kun aurinkokin lämmitti pienen harson tapaa.
Sitten olikin sairaalakierroksen aika, jonka jälkeen kävimme Erikin kanssa jälleen huonekaluliikkeessä ostamassa puuttuvia asioita ja voih, heräteostoksia. Tällä kertaa heräteostokset onneksi jäivät euron paistinlastaan ja kolmen euron jakkaroihin.
Toisin sanoen päivällä ei tullut juurikaan luettua kirjoja, opiskeltua tai maalattua. No, olihan eilen poikkeuksellisen paljon järjesteltyä/suunniteltua ohjelmaa, mutta kuitenkin. Eipä tässä kai ehdi aika tulla pitkäksi, pikemminkin päin vastoin. Loma on jo kohta ohi! Ainakin tämä itsekseen vietetty hiljainen aika, kehtaako sitä vauvan kanssa vietettävää aikaa oikein lomaksi kutsuakaan.
Nyt olenkin jo yhdeksännellä kuulla, voitteko kuvitella? Jo kahdeksannelle kuukaudelle siirtyminen oli hämmentävää: eihän sellaista tapahdu minulle. Minä olen aina vain raskauden alkuvaiheessa, kokematon nuori ensisynnyttäjä, joka ei tiedä lainkaan miten nämä jutut toimivat. Yhdeksännellä kuulla? Herranen aika! Uskaltaakohan kukaan ratikassa enää istua viereen lapsiveden tai supistusten pelossa? Yhdeksännellä kuulla? Sehän tarkoittaa, että on tosi kyseessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti