No niin, tässä se nyt sitten on: ensimmäinen äitiyslomapäivä. No virallisestihan äitiyslomani alkaa vasta ensi maanantaina eli nyt vietän ylityövapaata, mutta käytännössä sillä ei ole merkitystä. Nyt pitäisi sitten totutella olemaan kotona päivät. Mitä ihmettä sitä tekisi?
Suunnitelmia kyllä löytyy. Pitäisi saada viimeinkin se yksi menninkäistaulu maalattua, että se olisi valmiina ja seinällä siinä vaiheessa kuin tuo possu alkaa tunkea ulos (vauva on viimein saanut työnimen possu, sen potkut kun ovat jo välillä sen verran kivuliaita että täytyy otusta vähän torua). Sitten olisi tietenkin paljon luettavaa: yksi Asimov olisi kesken, ja siinä missä Ilkka nolona tunnusti vasta hiljattain nähneensä 80-lukulaisen Dyyni-leffan, minä vielä nolompana tunnustan että se alkuperäinen Herbertin kirja odottaa vasta hyllyssä lukemistaan. Kaikenlaisia leffoja ja minisarjoja olen kyllä aiheesta nähnyt. Lisäksi olen Bilal-trilogian päätösosaa odotellessani päättänyt lukea läpi Sandman-sidekickin, Luciferin, oman sarjakuvasarjan. Ensimmäinen kirja on jo ostettu.
Sitten voisi tietenkin vähän kierrellä kaupoissa. Lastenhuoneeseen pitää vielä ostaa vaatekomero, ja tulojen pienuuden / menojen suuruuden vuoksi metsästämme sopivaa lähinnä kirpputoreilta. Imetysvaatteitakin pitäisi jo ostaa, kun synnytyssairaalaan olisi hyvä pakata sellaisia mukaan.
Eilen oli viimeinen työpäivä (ihanko totta, jos tänään on ensimmäinen lomapäivä), ja aika oudolta tuntui lähteminen. Yleensä pyyhällän melko rivakasti ovesta ulos ehtiäkseni junaan, mutta nyt ei olisi millään halunnut kääntää selkäänsä kaikelle. Ympärillä oli niin paljon ihmisiä, joille olisi vielä tehnyt mieli sanoa jotain vähän lisää. Eihän sitä tiedä koska niitäkään ihmisiä näkee seuraavan kerran, aika harvoin sitä tulee työpaikan ja -ajan ulkopuolella törmättyä työkavereihin.
Töistä menin sitten ensimmäiseen neuvolan perhevalmennukseen. Paikka oli helppo löytää, ei tarvinnut tehdä muuta kuin seurata niitä muita pariskuntia joiden naisten maha oli pystyssä. Aika koomiseltahan me kaikki yhdessä näytimme, harvoin sitä on osa noinkin fyysisesti homogeenista joukkoa. Jotenkin äidin ja isänkin henkilökohtainen tyyli ja persoonallisuus peittyvät kokonaan sen mahan alle, koko olemus vain huutaa: meille tulee vauva. Näin ainakin tuollaisissa suurissa joukoissa, joissa kaikkia yhdistää juuri se yksi asia. En tiedä, miltä minä näytän ulkomaailmalle itsekseni liikkuessa. Olenkohan minä vielä persoona, vaiko vain geneerinen odottava äiti?
Ensimmäisen lomapäivän ohella juhlistin/juhlistan tänään lisäksi syntymäpäivääni. Blogin esittelyteksti ja profiili täytyykin muuttaa, Angina ei enää ole 26- vaan 27-vuotias. Tämän kunniaksi Erik tarjoili shampanja-aamiaisen (kyllä, minäkin rohkenin juoda yhden pienen lasin brutia tilastani huolimatta), ja illalla menen ravintolaan syömään paksusti. Paljon onnea siis minulle, ilmassa on suuren perhejuhlan tuntua.
Suunnitelmia kyllä löytyy. Pitäisi saada viimeinkin se yksi menninkäistaulu maalattua, että se olisi valmiina ja seinällä siinä vaiheessa kuin tuo possu alkaa tunkea ulos (vauva on viimein saanut työnimen possu, sen potkut kun ovat jo välillä sen verran kivuliaita että täytyy otusta vähän torua). Sitten olisi tietenkin paljon luettavaa: yksi Asimov olisi kesken, ja siinä missä Ilkka nolona tunnusti vasta hiljattain nähneensä 80-lukulaisen Dyyni-leffan, minä vielä nolompana tunnustan että se alkuperäinen Herbertin kirja odottaa vasta hyllyssä lukemistaan. Kaikenlaisia leffoja ja minisarjoja olen kyllä aiheesta nähnyt. Lisäksi olen Bilal-trilogian päätösosaa odotellessani päättänyt lukea läpi Sandman-sidekickin, Luciferin, oman sarjakuvasarjan. Ensimmäinen kirja on jo ostettu.
Sitten voisi tietenkin vähän kierrellä kaupoissa. Lastenhuoneeseen pitää vielä ostaa vaatekomero, ja tulojen pienuuden / menojen suuruuden vuoksi metsästämme sopivaa lähinnä kirpputoreilta. Imetysvaatteitakin pitäisi jo ostaa, kun synnytyssairaalaan olisi hyvä pakata sellaisia mukaan.
Eilen oli viimeinen työpäivä (ihanko totta, jos tänään on ensimmäinen lomapäivä), ja aika oudolta tuntui lähteminen. Yleensä pyyhällän melko rivakasti ovesta ulos ehtiäkseni junaan, mutta nyt ei olisi millään halunnut kääntää selkäänsä kaikelle. Ympärillä oli niin paljon ihmisiä, joille olisi vielä tehnyt mieli sanoa jotain vähän lisää. Eihän sitä tiedä koska niitäkään ihmisiä näkee seuraavan kerran, aika harvoin sitä tulee työpaikan ja -ajan ulkopuolella törmättyä työkavereihin.
Töistä menin sitten ensimmäiseen neuvolan perhevalmennukseen. Paikka oli helppo löytää, ei tarvinnut tehdä muuta kuin seurata niitä muita pariskuntia joiden naisten maha oli pystyssä. Aika koomiseltahan me kaikki yhdessä näytimme, harvoin sitä on osa noinkin fyysisesti homogeenista joukkoa. Jotenkin äidin ja isänkin henkilökohtainen tyyli ja persoonallisuus peittyvät kokonaan sen mahan alle, koko olemus vain huutaa: meille tulee vauva. Näin ainakin tuollaisissa suurissa joukoissa, joissa kaikkia yhdistää juuri se yksi asia. En tiedä, miltä minä näytän ulkomaailmalle itsekseni liikkuessa. Olenkohan minä vielä persoona, vaiko vain geneerinen odottava äiti?
Ensimmäisen lomapäivän ohella juhlistin/juhlistan tänään lisäksi syntymäpäivääni. Blogin esittelyteksti ja profiili täytyykin muuttaa, Angina ei enää ole 26- vaan 27-vuotias. Tämän kunniaksi Erik tarjoili shampanja-aamiaisen (kyllä, minäkin rohkenin juoda yhden pienen lasin brutia tilastani huolimatta), ja illalla menen ravintolaan syömään paksusti. Paljon onnea siis minulle, ilmassa on suuren perhejuhlan tuntua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti