Viikonloppuna tuli päästyä taas pois kotisohvalta. Ensin perjantaina juhlittiin synttäreitä Ruoholahdessa pikkutunneille asti, lauantaina shoppailtiin tavaroita koko perheelle ja sunnuntaina harrastettiin niin korkeaa kuin populaariakin kulttuuria.
Perjantaina käytiin syömässä Ruoholahdessa Basilica-ravintolassa, joka tarjosi kyllä hyvää ruokaa muttei aivan ihanteellista palvelua. Mitäköhän sille meidän miestarjoilijallemme oli tapahtunut, kun näytti niin hapanta naamaa ja jokainen pyyntö tyrmättiin ennen kuin harkittiin? On sääli, ettei Suomessa oikein voi protestoida jättämällä tarjoilijan ilman tippiä, juomarahan maksaminen kun on muutenkin niin harvinaista ettei sitä kukaan käsittäisi viestiksi.
Lauantaina sitten käytiin jälleen ostamassa tavaroita vauvalle, tällä kertaa onneksi sentään jo vähän pienempiä esineitä. Rahaa kun on palanut aivan tolkuttomasti, ja ruokailu on pahasti lipumassa kaurapuurolinjalle. Nyt piti hankkia itkuhälytin, rintapumppu, kylpyöljyä sekä erinäisiä pumpulituotteita. Myös kestovaippoihin käytiin tutustumassa Ekokauppa Ruohonjuuressa, joka on siirtynyt imagoonsa mainiosti sopivalta paikaltaan makasiineilta ostosparatiisiin eli Kampin keskuksen viereen.
Lauantain merkittävin ja eittämättä kallein (luottokortti vinkuu, viuh vain) oli kannettava tietokone. Jotta vauva saa huoneen kokonaan omaan käyttöönsä, luovumme me kivikautisesta pöytäkoneestamme ja siirrymme langattomaan aikaan. Niinpä voinkin nyt kirjoittaa tätäkin tekstiä lukijoille jo kovinkin tutuksi tulleella Kotisohvallani (TM).
Läppärin käyttö on jotenkin outoa, en ole koskaan ennen sellaista omistanutkaan enkä juuri käyttänytkään. Jokusen kerran olen tainnut lukea sähköposteja ulkomailla joko Erikin työläppäristä tai veljensä saksalaisella näppiksellä varustetusta koneesta. Tässähän ei ole edes hiirtä! Erikin mieltä hiirtä ei tarvitakaan, ja minä olenkin luvannut ainakin näin muutaman päivän harjoitella tuon epämääräisen kosketusjutskan käyttöä ennen kuin vaadin pöytäkoneen hiiren liittämistä kannettavaamme.
Outoudesta huolimatta on toki ihanaa saada viimein uusi kone. Vanha pöytäkone kun pitää niin hirvittävää meteliä, että iso savuava räjähdys tuntuu hetki hetkeltä todennäköisemmältä. Ja onhan se niin kovin, kovin hidaskin. Onhan tässä uutuudenviehätystäkin, tässä uudessa tekniikassa.
Sunnuntaina sain Erikin irti uudesta läppäristä (jonka kimpussa mies tietenkin vietti koko lauantai-illan pikkutunneille asti) ja pitkästä aikaa aamiaiselle Tin Tin Tangoon. Sieltä pääsimme viimein käymään Kiasmassa, ensimmäistä kertaa sitten vaikean ystävyyden alun. Aivan ongelmattomasti visiitti ei nytkään sujunut, mutta lopulta pääsimme kuitenkin näkemään itse näyttelyn. Mielentila ei ollut kaikkein vastaanottavaisin, mutta jokunen videoteos rauhoitti ajatuksia sen verran että näyttelystä sai kuin saikin jotain irti. Täytyy mennä joskus paremmalla ajalla katsomaan niitä videoteoksia ihan kaikessa rauhassa. Kunhan vain pysyn kaukana siitä neljännen kerroksen ahdistavasta japanilaisvideosta, siitä jossa pikkutyttö laulaa jotain painajaismaista lallatusta surrealistisessa keijukaismaisemassa.
Kiasman jälkeen kävimme katsomassa Nick Caven käsikirjoittaman Proposition-elokuvan. Olen itse sen verran herkässä mielentilassa, että osasin odottaakin hieman häiritsevää kokemusta. Joissain kohtauksissa oli pakko sulkea silmät ja tunkea sormet korviin, mutta eihän nyt elokuvan äänentoistoa voi kahdella etusormella torjua. No, kovin ahdistunut olo ei kuitenkaan tullut, joten ei se kai niin kauhean raaka ollutkaan. Pahempiakin fiiliksiä on leffoista jäänyt. Olemme kuitenkin katsoneet Deadwoodin ensimmäisen kauden lähestulkoon maratonin muodossa, joten tuhruinen ja raadollinen lännenmeininki ei enää tullut niin yllätyksenä. Tosin täytyy myöntää, että kovin monen Deadwood-jakson jälkeen tarvitsen aina hieman amerikkalaista sitcomia tai jotain muuta huttua keventämään mieltä.
Perjantaina käytiin syömässä Ruoholahdessa Basilica-ravintolassa, joka tarjosi kyllä hyvää ruokaa muttei aivan ihanteellista palvelua. Mitäköhän sille meidän miestarjoilijallemme oli tapahtunut, kun näytti niin hapanta naamaa ja jokainen pyyntö tyrmättiin ennen kuin harkittiin? On sääli, ettei Suomessa oikein voi protestoida jättämällä tarjoilijan ilman tippiä, juomarahan maksaminen kun on muutenkin niin harvinaista ettei sitä kukaan käsittäisi viestiksi.
Lauantaina sitten käytiin jälleen ostamassa tavaroita vauvalle, tällä kertaa onneksi sentään jo vähän pienempiä esineitä. Rahaa kun on palanut aivan tolkuttomasti, ja ruokailu on pahasti lipumassa kaurapuurolinjalle. Nyt piti hankkia itkuhälytin, rintapumppu, kylpyöljyä sekä erinäisiä pumpulituotteita. Myös kestovaippoihin käytiin tutustumassa Ekokauppa Ruohonjuuressa, joka on siirtynyt imagoonsa mainiosti sopivalta paikaltaan makasiineilta ostosparatiisiin eli Kampin keskuksen viereen.
Lauantain merkittävin ja eittämättä kallein (luottokortti vinkuu, viuh vain) oli kannettava tietokone. Jotta vauva saa huoneen kokonaan omaan käyttöönsä, luovumme me kivikautisesta pöytäkoneestamme ja siirrymme langattomaan aikaan. Niinpä voinkin nyt kirjoittaa tätäkin tekstiä lukijoille jo kovinkin tutuksi tulleella Kotisohvallani (TM).
Läppärin käyttö on jotenkin outoa, en ole koskaan ennen sellaista omistanutkaan enkä juuri käyttänytkään. Jokusen kerran olen tainnut lukea sähköposteja ulkomailla joko Erikin työläppäristä tai veljensä saksalaisella näppiksellä varustetusta koneesta. Tässähän ei ole edes hiirtä! Erikin mieltä hiirtä ei tarvitakaan, ja minä olenkin luvannut ainakin näin muutaman päivän harjoitella tuon epämääräisen kosketusjutskan käyttöä ennen kuin vaadin pöytäkoneen hiiren liittämistä kannettavaamme.
Outoudesta huolimatta on toki ihanaa saada viimein uusi kone. Vanha pöytäkone kun pitää niin hirvittävää meteliä, että iso savuava räjähdys tuntuu hetki hetkeltä todennäköisemmältä. Ja onhan se niin kovin, kovin hidaskin. Onhan tässä uutuudenviehätystäkin, tässä uudessa tekniikassa.
Sunnuntaina sain Erikin irti uudesta läppäristä (jonka kimpussa mies tietenkin vietti koko lauantai-illan pikkutunneille asti) ja pitkästä aikaa aamiaiselle Tin Tin Tangoon. Sieltä pääsimme viimein käymään Kiasmassa, ensimmäistä kertaa sitten vaikean ystävyyden alun. Aivan ongelmattomasti visiitti ei nytkään sujunut, mutta lopulta pääsimme kuitenkin näkemään itse näyttelyn. Mielentila ei ollut kaikkein vastaanottavaisin, mutta jokunen videoteos rauhoitti ajatuksia sen verran että näyttelystä sai kuin saikin jotain irti. Täytyy mennä joskus paremmalla ajalla katsomaan niitä videoteoksia ihan kaikessa rauhassa. Kunhan vain pysyn kaukana siitä neljännen kerroksen ahdistavasta japanilaisvideosta, siitä jossa pikkutyttö laulaa jotain painajaismaista lallatusta surrealistisessa keijukaismaisemassa.
Kiasman jälkeen kävimme katsomassa Nick Caven käsikirjoittaman Proposition-elokuvan. Olen itse sen verran herkässä mielentilassa, että osasin odottaakin hieman häiritsevää kokemusta. Joissain kohtauksissa oli pakko sulkea silmät ja tunkea sormet korviin, mutta eihän nyt elokuvan äänentoistoa voi kahdella etusormella torjua. No, kovin ahdistunut olo ei kuitenkaan tullut, joten ei se kai niin kauhean raaka ollutkaan. Pahempiakin fiiliksiä on leffoista jäänyt. Olemme kuitenkin katsoneet Deadwoodin ensimmäisen kauden lähestulkoon maratonin muodossa, joten tuhruinen ja raadollinen lännenmeininki ei enää tullut niin yllätyksenä. Tosin täytyy myöntää, että kovin monen Deadwood-jakson jälkeen tarvitsen aina hieman amerikkalaista sitcomia tai jotain muuta huttua keventämään mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti