Tänään tulee täyteen 37 raskausviikkoa, eli tästä päivästä lähtien syntyvää lasta ei enää kutsuttaisi ennenaikaiseksi tai keskoseksi. Jipii, olkaamme siis normaaleja. Eilen oli viimeinen neljästä neuvolan perhevalmennussessiosta, ja olihan se aikamoinen valmennus. Paljon hömppää mutta jonkin verran myös asiaa.
Valmennuskerrat oli selvästikin suunniteltu ovelasti: jokaisella kerralla käsiteltiin jotain kiinnostavaa käytännön asiaa, mutta myös jotain aivan silkkaa huttua. Niinpä jokaisella kerralla piti olla läsnä, mikäli mieli saada kaikki hyvät vinkit. Samalla piti sitten kuunnella sitä jaaritusta, että "lapsen tulo muuttaa teidän elämänne" ja "isän on hyvä olla äiden tukena arjessa ja synnytyksessä".
Ensimmäisellä kerralla aloitettiin aina yhtä kiusallisella tutustumisella, eli odottavat pariskunnat tutustuivat toisiinsa pienissä ryhmissä ja esittelivät sitten toisensa koko porukalle. Tämän jälkeen pakotettua sosiaalista kanssakäymistä ei sitten juurikaan ilmennyt... Mutta loppuaika käytettiin sitten kiinnostaviin aiheisiin, eli normaalisynnytyksen yksityiskohtaiseen läpikäymiseen ja mm. kivunlievitysmenetelmien esittelyyn.
Toisella kerralla katsottiin sitten synnytysvideo, aaaaargh! Verta ja suolenpätkiä siinä ei ollut, video ei suinkaan kuvannut synnytystapahtumaa mitenkään naturalistisessa mielessä. Sen sijaan höpsön videon taustalla oli naiivi kertojanääni, joka mm. heitti niinkin kuolemattomia lauseita kuin "jokainen hetki on täynnä merkityksiä". Eräskin ryhmän koiranleuka tosin väänsi tämän muotoon "jokainen hetki on täynnä tuskaa", mikä kuvasikin mainiosti katselukokemusta. No, plussaa siitä, että videolla esiintyi vain aitoja potilaita aidoissa synnytys- ja haastattelutilanteissa, kuten myös aitoja kätilöitä ja muuta henkilökuntaa. Tosin tämän aitouden myötä tuli tietenkin täydellinen tönkköys ja epäluontevuus. Aika söpöä.
Toisellakin kerralla oli kuitenkin mielenkiintoista asiaa: esiteltiin ei-normaalisynnytyksiä, eli lähinnä sektiota. Myös imetyksestä mainittiin jotain.
Kolmas kerta oli ehkä kiinnostavin, paikalle oli nimittäin saatu ihka oikea perhe. Vajaan vuoden ikäisen esikoisensa kanssa vieraileva nuoripari oli juuri oikealla tavalla jalat maassa, ja heiltä saatiin valtava määrä hyviä käytännön niksejä arjesta selviytymiseen. Ja olihan se mukana seurannut vauva hellyttävä...
Mutta miksi, oi miksi kolmannella kerralla piti tehdä niitä typeriä ryhmätöitä? Siis oikeasti: jakauduimme neljään ryhmään, ja jokaiselle annettiin jokin tehtävä pohdittavaksi. Minun ryhmäni pohti, mitä kaikkea lapsi tarvitsee vanhemmiltaan, siis noin niin kuin abstraktissa mielessä. Aaaaaarrrgghh! Ryhmätyön lopputuloksena oli niinkin vallankumouksellisia irrallisia sanoja kuin "hellyyttä", "huolenpitoa", "rakkautta", "kärsivällisyyttä" ja "huomiota". Kyllä tuo ryhmätyö varmasti muutti meidän kaikkien elämää parempaan suuntaan.
Neljäs kerta, siis eilinen, oli suoranainen shokki. Johonkin pahaan osasin jo varautua, sillä ohjelman mukaan sillä kerralla käsiteltäisiin parisuhdetta ja hammashoitoa. Saatoin jo kuvitella sen parisuhdeosuuden: "vauvan tulo muuttaa parisuhdetta", "miehen ja naisen suhde muuttuu isän ja äidin suhteeksi" sekä tietenkin se klassikko: "kahdenkeskinen aika on kortilla vauvan syntymän jälkeen".
Mutta varsinainen shokki oli se, että parisuhdeosuudesta huolehti Kallion seurakunta. Siis julkisen terveydenhuollon järjestämä perheneuvola puffaa evankelis-luterilaisen kirkon perhetapahtumia. Jaettiinpa infossa myös Kallion seurakunnan ohjelma ja henkilökunnan yhteystiedot. Mitä on tapahtunut uskonnonvapaudelle? Kaikki kunnia kirkon tekemälle työlle perheiden parissa, mutta seurakunta oli kuitenkin ainoa terveyskeskuksen ulkopuolinen taho, jonka toimintaa esiteltiin tuollaisessa mittakaavassa.
Kuuntelemisen kivuliaisuutta ei yhtään vähentänyt se, että session sisältö oli nolla. Katsoimme mm. kalvolta kaaviota, johon oli piirretty nuolia isän, äidin ja lapsen välille. Nuolet tarkoittivat sitä, että näiden välillä on ihmissuhteita. Siis tiesittekö, perheessä isällä ja äidillä on ihmissuhde, äidillä ja lapsella on ihmissuhde, isällä ja lapsella on ihmissuhde. Entäs se mielikuvaharjoittelu: "Sulkekaa silmänne ja palatkaa muistoissanne johonkin lapsuuden hetkeen, jolloin tunsitte olonne erityisen hyväksi". Tästä opimme, että lapsen olo on hyvä aivan arkisten asioiden keskellä. Ai jaa.
Voimakkaana kontrastina loppuajaksi paikalle saapui sitten suuhygienisti, jolla oli painavan asian lisäksi myös supliikki hallussa. Itsekin kahden lapsen äiti onnistui naurattamaan porukkaa jatkuvasti, ja samalla saatiin kuulla paljon lapsen hampaiden kehityksestä ja niiden hoidosta. Suurin osa kerrotusta tuli täysin uutena tietona, missään neuvolan jakamissa vanhemmuusoppaissa ei pureuduttu purukalustoasioihin.
No, nyt kun tuo valmennus on ohi, täytyy ryhtyä odottelemaan sitä todellisuutta. Vauvan tekstiilit on nyt pesty, kuivatettu ja viikattu kaappiin. Kehto laitettiin kuntoon tänä aamuna, ja tällä hetkellä päiväpeiton alla makoilee koe-eläimenä nallekarhu. Synnytyslaitokselle mukaan otettavan kassin pakkaaminen on jo aloitettu, mutta mukaan otettavia vauvanvaatteita ei ole vielä aivan päätetty. Mikäköhän on lämpötila kotiinpaluun aikaan? Näillä ilmoilla se voi olla mitä tahansa miinus viiden ja plus kahdenkymmenenviiden välillä. No, ei se pakkaaminen ole niin kriittistä. Toisin kuin elokuvissa opetetaan, synnytyslaitokselle ei todellakaan lähdetä kauheassa kiireessä. Kovia ja tiheitä supistuksia pitäisi tulla vähintään kahden tunnin ajan, ennen kuin sairaalaan lähtöä edes harkitaan. Kyllä siinä ehtii pakata laukun jos toisenkin. Jos itse en poltoilta pääsisikään kaappeja penkomaan, suoriutunee Erik tehtävästä vähintään yhtä mallikkaasti. Ainakin kuunnellen kiukkuisia ohjeita sängynpohjalta.
Valmennuskerrat oli selvästikin suunniteltu ovelasti: jokaisella kerralla käsiteltiin jotain kiinnostavaa käytännön asiaa, mutta myös jotain aivan silkkaa huttua. Niinpä jokaisella kerralla piti olla läsnä, mikäli mieli saada kaikki hyvät vinkit. Samalla piti sitten kuunnella sitä jaaritusta, että "lapsen tulo muuttaa teidän elämänne" ja "isän on hyvä olla äiden tukena arjessa ja synnytyksessä".
Ensimmäisellä kerralla aloitettiin aina yhtä kiusallisella tutustumisella, eli odottavat pariskunnat tutustuivat toisiinsa pienissä ryhmissä ja esittelivät sitten toisensa koko porukalle. Tämän jälkeen pakotettua sosiaalista kanssakäymistä ei sitten juurikaan ilmennyt... Mutta loppuaika käytettiin sitten kiinnostaviin aiheisiin, eli normaalisynnytyksen yksityiskohtaiseen läpikäymiseen ja mm. kivunlievitysmenetelmien esittelyyn.
Toisella kerralla katsottiin sitten synnytysvideo, aaaaargh! Verta ja suolenpätkiä siinä ei ollut, video ei suinkaan kuvannut synnytystapahtumaa mitenkään naturalistisessa mielessä. Sen sijaan höpsön videon taustalla oli naiivi kertojanääni, joka mm. heitti niinkin kuolemattomia lauseita kuin "jokainen hetki on täynnä merkityksiä". Eräskin ryhmän koiranleuka tosin väänsi tämän muotoon "jokainen hetki on täynnä tuskaa", mikä kuvasikin mainiosti katselukokemusta. No, plussaa siitä, että videolla esiintyi vain aitoja potilaita aidoissa synnytys- ja haastattelutilanteissa, kuten myös aitoja kätilöitä ja muuta henkilökuntaa. Tosin tämän aitouden myötä tuli tietenkin täydellinen tönkköys ja epäluontevuus. Aika söpöä.
Toisellakin kerralla oli kuitenkin mielenkiintoista asiaa: esiteltiin ei-normaalisynnytyksiä, eli lähinnä sektiota. Myös imetyksestä mainittiin jotain.
Kolmas kerta oli ehkä kiinnostavin, paikalle oli nimittäin saatu ihka oikea perhe. Vajaan vuoden ikäisen esikoisensa kanssa vieraileva nuoripari oli juuri oikealla tavalla jalat maassa, ja heiltä saatiin valtava määrä hyviä käytännön niksejä arjesta selviytymiseen. Ja olihan se mukana seurannut vauva hellyttävä...
Mutta miksi, oi miksi kolmannella kerralla piti tehdä niitä typeriä ryhmätöitä? Siis oikeasti: jakauduimme neljään ryhmään, ja jokaiselle annettiin jokin tehtävä pohdittavaksi. Minun ryhmäni pohti, mitä kaikkea lapsi tarvitsee vanhemmiltaan, siis noin niin kuin abstraktissa mielessä. Aaaaaarrrgghh! Ryhmätyön lopputuloksena oli niinkin vallankumouksellisia irrallisia sanoja kuin "hellyyttä", "huolenpitoa", "rakkautta", "kärsivällisyyttä" ja "huomiota". Kyllä tuo ryhmätyö varmasti muutti meidän kaikkien elämää parempaan suuntaan.
Neljäs kerta, siis eilinen, oli suoranainen shokki. Johonkin pahaan osasin jo varautua, sillä ohjelman mukaan sillä kerralla käsiteltäisiin parisuhdetta ja hammashoitoa. Saatoin jo kuvitella sen parisuhdeosuuden: "vauvan tulo muuttaa parisuhdetta", "miehen ja naisen suhde muuttuu isän ja äidin suhteeksi" sekä tietenkin se klassikko: "kahdenkeskinen aika on kortilla vauvan syntymän jälkeen".
Mutta varsinainen shokki oli se, että parisuhdeosuudesta huolehti Kallion seurakunta. Siis julkisen terveydenhuollon järjestämä perheneuvola puffaa evankelis-luterilaisen kirkon perhetapahtumia. Jaettiinpa infossa myös Kallion seurakunnan ohjelma ja henkilökunnan yhteystiedot. Mitä on tapahtunut uskonnonvapaudelle? Kaikki kunnia kirkon tekemälle työlle perheiden parissa, mutta seurakunta oli kuitenkin ainoa terveyskeskuksen ulkopuolinen taho, jonka toimintaa esiteltiin tuollaisessa mittakaavassa.
Kuuntelemisen kivuliaisuutta ei yhtään vähentänyt se, että session sisältö oli nolla. Katsoimme mm. kalvolta kaaviota, johon oli piirretty nuolia isän, äidin ja lapsen välille. Nuolet tarkoittivat sitä, että näiden välillä on ihmissuhteita. Siis tiesittekö, perheessä isällä ja äidillä on ihmissuhde, äidillä ja lapsella on ihmissuhde, isällä ja lapsella on ihmissuhde. Entäs se mielikuvaharjoittelu: "Sulkekaa silmänne ja palatkaa muistoissanne johonkin lapsuuden hetkeen, jolloin tunsitte olonne erityisen hyväksi". Tästä opimme, että lapsen olo on hyvä aivan arkisten asioiden keskellä. Ai jaa.
Voimakkaana kontrastina loppuajaksi paikalle saapui sitten suuhygienisti, jolla oli painavan asian lisäksi myös supliikki hallussa. Itsekin kahden lapsen äiti onnistui naurattamaan porukkaa jatkuvasti, ja samalla saatiin kuulla paljon lapsen hampaiden kehityksestä ja niiden hoidosta. Suurin osa kerrotusta tuli täysin uutena tietona, missään neuvolan jakamissa vanhemmuusoppaissa ei pureuduttu purukalustoasioihin.
No, nyt kun tuo valmennus on ohi, täytyy ryhtyä odottelemaan sitä todellisuutta. Vauvan tekstiilit on nyt pesty, kuivatettu ja viikattu kaappiin. Kehto laitettiin kuntoon tänä aamuna, ja tällä hetkellä päiväpeiton alla makoilee koe-eläimenä nallekarhu. Synnytyslaitokselle mukaan otettavan kassin pakkaaminen on jo aloitettu, mutta mukaan otettavia vauvanvaatteita ei ole vielä aivan päätetty. Mikäköhän on lämpötila kotiinpaluun aikaan? Näillä ilmoilla se voi olla mitä tahansa miinus viiden ja plus kahdenkymmenenviiden välillä. No, ei se pakkaaminen ole niin kriittistä. Toisin kuin elokuvissa opetetaan, synnytyslaitokselle ei todellakaan lähdetä kauheassa kiireessä. Kovia ja tiheitä supistuksia pitäisi tulla vähintään kahden tunnin ajan, ennen kuin sairaalaan lähtöä edes harkitaan. Kyllä siinä ehtii pakata laukun jos toisenkin. Jos itse en poltoilta pääsisikään kaappeja penkomaan, suoriutunee Erik tehtävästä vähintään yhtä mallikkaasti. Ainakin kuunnellen kiukkuisia ohjeita sängynpohjalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti