Koska viimeksi ei taulu rei'ittynyt ysimillisellä kunnolla, piti tänään kokeilla uudelleen. Ei se voi saamari niin vaikeaa olla, kyllähän minä nyt tiedän, miten pistoolilla ammutaan. Eivät ne niksit ihan vielä selkärangassa ole, mutta tuoreessa muistissa kuitenkin. Vähän erimuotoinen piippu ja pikkaisen messevämpiä patruunoita, mutta ihan sama toimintaperiaate, eikö totta? Pistooli mikä pistooli.
Ei, ei, ei. Mitä sinnikkäämmin minä yritin vetää liipaisinsormea suoraan kohti tähtäävää silmää ja mitä hitaampaan liikkeeseen ikinä pyrin, sitä turhempaa se kaikki oli. Levisivät kuin varpusparvi.
Luonnostelin siinä hiljaa mielessäni kiroillen alkua runolle nimeltä "Mä ja 9mm ei olla kavereita". Siitä oli tuleman hauskakin blogimerkintä, kun minä julistan lähestymiskiellon kaikille ysimillisille esineille, jotenkin sillä tavalla verbaaliakrobaattisesti, tiedättehän. Tästä ei nyt vain ollut tulossa mitään, eikä mikään ollut enää millään tavalla hauskaa.
Mutta sitten tuli pikkiriikkinen toivon pilkahdus: hienoinen korjaus ampuma-asentoon, tarpeeksi hidas veto, ja pam! Yhtäkkiä yksi laukaus tuntuikin ihan erilaiselta kuin ennen. Siitä sitten muutama samanlainen; ei liian monta, mutta jokunen kuitenkin. Reiät alkoivatkin hilautua kohti oikeaa paikkaa, vaikka toki vain satunnaisesti.
Se tunne! Muistan vielä vallan hyvin, miltä tuntui, kun kaksikakkonen alkoi ensimmäistä kertaa käyttäytyä kädessä niin kuin sen pitäisi. Miten rekyyli tuntuu ihan erilaiselta, kun ote on oikealla tavalla rento. Miten siihen asti laukaisu oli ollut jotenkin monotonista ja nytkähtelevää, mutta yhtäkkiä tuntuu kuin koko käsi olisikin vapautunut.
Sen eron tajuaa vasta, kun on edes kerran onnistunut laukaisemaan pistoolin oikein. Tauluun ei tarvitse vilkuilla, kyllä sen tietää, että ainakin lähestulkoon siedettäviin lukemiin on nyt päästy. Pari tuollaista onnistunutta laukausta tämäniltaisen session loppupuolella, ja päästin kesken kierroksen hihkaisun. Sehän oli sittenkin hauskaa! Minä edistyn sittenkin!
Ilmeisesti uusi pyssy pitää opetella kokonaan uusiksi, koko polku siitä jäykistelystä oikeaan rentoon otteeseen. Olin toivonut oikotietä. Sinänsä on tietenkin hyvä uutinen, että näköjään voin kuin voinkin oppia ampumaan myös isomman kaliiberin pistoolilla; toisaalta on turhauttavaa, että se vaatii juurikin sitä opettelua. En minä jaksa opetella, minä haluan osata!
Voipi olla, että nyt menee seuraavat kerrat kaksikakkosella ihan vain hermoloman merkeissä. Ja jos nyt haudattaisiin kuitenkin ne haihattelut siitä ysimillisestä ensimmäisenä omana aseena.
Ei, ei, ei. Mitä sinnikkäämmin minä yritin vetää liipaisinsormea suoraan kohti tähtäävää silmää ja mitä hitaampaan liikkeeseen ikinä pyrin, sitä turhempaa se kaikki oli. Levisivät kuin varpusparvi.
Luonnostelin siinä hiljaa mielessäni kiroillen alkua runolle nimeltä "Mä ja 9mm ei olla kavereita". Siitä oli tuleman hauskakin blogimerkintä, kun minä julistan lähestymiskiellon kaikille ysimillisille esineille, jotenkin sillä tavalla verbaaliakrobaattisesti, tiedättehän. Tästä ei nyt vain ollut tulossa mitään, eikä mikään ollut enää millään tavalla hauskaa.
Mutta sitten tuli pikkiriikkinen toivon pilkahdus: hienoinen korjaus ampuma-asentoon, tarpeeksi hidas veto, ja pam! Yhtäkkiä yksi laukaus tuntuikin ihan erilaiselta kuin ennen. Siitä sitten muutama samanlainen; ei liian monta, mutta jokunen kuitenkin. Reiät alkoivatkin hilautua kohti oikeaa paikkaa, vaikka toki vain satunnaisesti.
Se tunne! Muistan vielä vallan hyvin, miltä tuntui, kun kaksikakkonen alkoi ensimmäistä kertaa käyttäytyä kädessä niin kuin sen pitäisi. Miten rekyyli tuntuu ihan erilaiselta, kun ote on oikealla tavalla rento. Miten siihen asti laukaisu oli ollut jotenkin monotonista ja nytkähtelevää, mutta yhtäkkiä tuntuu kuin koko käsi olisikin vapautunut.
Sen eron tajuaa vasta, kun on edes kerran onnistunut laukaisemaan pistoolin oikein. Tauluun ei tarvitse vilkuilla, kyllä sen tietää, että ainakin lähestulkoon siedettäviin lukemiin on nyt päästy. Pari tuollaista onnistunutta laukausta tämäniltaisen session loppupuolella, ja päästin kesken kierroksen hihkaisun. Sehän oli sittenkin hauskaa! Minä edistyn sittenkin!
Ilmeisesti uusi pyssy pitää opetella kokonaan uusiksi, koko polku siitä jäykistelystä oikeaan rentoon otteeseen. Olin toivonut oikotietä. Sinänsä on tietenkin hyvä uutinen, että näköjään voin kuin voinkin oppia ampumaan myös isomman kaliiberin pistoolilla; toisaalta on turhauttavaa, että se vaatii juurikin sitä opettelua. En minä jaksa opetella, minä haluan osata!
Voipi olla, että nyt menee seuraavat kerrat kaksikakkosella ihan vain hermoloman merkeissä. Ja jos nyt haudattaisiin kuitenkin ne haihattelut siitä ysimillisestä ensimmäisenä omana aseena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti