Turnauskestävyys alkaa rakoilla, mitä olenkin osannut itseni tuntien jo pelätä. Tässä vaiheessa on myönnettävä, että ampuminen kahden viikon välein ei välttämättä olekaan ihan helppo tavoite, tai ei ainakaan tavattoman intohimon täyttymys. Voi olla, että spontaanisti saattaisikin tulla räiskittyä, treenattua ja hiottua keskimäärin tuon verran vuodessa, mutta ylhäältä annettuna frekvenssinä se saa harrastuksen maistumaan hieman happamalta.
Päämäärä tekee kaikesta helpompaa. Jos minulla olisi selkeänä tavoitteena vain se ensimmäinen ikioma aselupa kahden vuoden säntillisen paukuttelun jälkeen, venyisin kyllä varmasti toivottuun suoritukseen. Mutta kun tiedossa on sama vaatimus vielä hankinnan jälkeenkin, jotta voisi todistaa aktiivisuutensa säilyttääkseen lupansa vielä määräajan jälkeenkin. Ja [aseta tähän suosikkiolentosi] vain tietää, kuinka pitkään arvon auktoriteetti aikookaan määräaikaisuuksia tulevaisuudessa ketjuttaa.
Minua ei vain huvita ylläpitää harrastusta, jota minun on sitouduttava hoitamaan vähintään kahdesti kuussa niin kauan kuin ylipäänsä haluan harrastaa. Maalaamista olen harrastanut tuolta 1990-luvun puolivälistä: ajoittain joka viikko, välillä taas on ollut useamman vuoden tauko. Olisi vallan kurjaa, jos olisin suvantovaiheissa joutunut luopumaan kokonaan mahdollisuudesta palata uudestaan harrastuksen pariin.
Älkää ymmärtäkö väärin, en minä rinnasta aselupia akryylimaalin hallussapitoon. Kyllä minä ymmärrän, että rajoituksia tarvitaan. En ole riittävän perillä asioista tietääkseni, kuinka tarpeellinen tämä kahdesti kuussa -sääntö on, joten en lähde sitäkään polkemaan.
Mutta henkilökohtaisesti tämä tietenkin korpeaa. Sillä ampuminen on edelleen kivaa, enkä minä haluaisi kokonaan sitä lopettaa. Niinpä olen päättänyt exit-strategiaksi (kiinnitäthän huomiota valitsemaani muotitermiin) epäsäännöllisen lainamutkakäytännön: harrastan mitä haluan niin paljon kuin haluan niin pitkälle kuin lainapyssyillä pääsen. Omaan mutkaan en nyt tähtää aktiivisesti, mutta pidän kyllä ampumapäiväkirjaa kaiken varalta. Jos jokin joskus muuttuu, palaan asiaan.
Päämäärä tekee kaikesta helpompaa. Jos minulla olisi selkeänä tavoitteena vain se ensimmäinen ikioma aselupa kahden vuoden säntillisen paukuttelun jälkeen, venyisin kyllä varmasti toivottuun suoritukseen. Mutta kun tiedossa on sama vaatimus vielä hankinnan jälkeenkin, jotta voisi todistaa aktiivisuutensa säilyttääkseen lupansa vielä määräajan jälkeenkin. Ja [aseta tähän suosikkiolentosi] vain tietää, kuinka pitkään arvon auktoriteetti aikookaan määräaikaisuuksia tulevaisuudessa ketjuttaa.
Minua ei vain huvita ylläpitää harrastusta, jota minun on sitouduttava hoitamaan vähintään kahdesti kuussa niin kauan kuin ylipäänsä haluan harrastaa. Maalaamista olen harrastanut tuolta 1990-luvun puolivälistä: ajoittain joka viikko, välillä taas on ollut useamman vuoden tauko. Olisi vallan kurjaa, jos olisin suvantovaiheissa joutunut luopumaan kokonaan mahdollisuudesta palata uudestaan harrastuksen pariin.
Älkää ymmärtäkö väärin, en minä rinnasta aselupia akryylimaalin hallussapitoon. Kyllä minä ymmärrän, että rajoituksia tarvitaan. En ole riittävän perillä asioista tietääkseni, kuinka tarpeellinen tämä kahdesti kuussa -sääntö on, joten en lähde sitäkään polkemaan.
Mutta henkilökohtaisesti tämä tietenkin korpeaa. Sillä ampuminen on edelleen kivaa, enkä minä haluaisi kokonaan sitä lopettaa. Niinpä olen päättänyt exit-strategiaksi (kiinnitäthän huomiota valitsemaani muotitermiin) epäsäännöllisen lainamutkakäytännön: harrastan mitä haluan niin paljon kuin haluan niin pitkälle kuin lainapyssyillä pääsen. Omaan mutkaan en nyt tähtää aktiivisesti, mutta pidän kyllä ampumapäiväkirjaa kaiken varalta. Jos jokin joskus muuttuu, palaan asiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti