Tämän kevättalven lakot aiheuttavat harmaita hiuksia kaltaisissani ihmisissä, jotka haluaisivat kovasti tunnustaa väriä, edes jotakin väriä. Perinteisen vasemmiston pitäisi varmastikin seistä lakkoilijoiden takana pahaa riistäjää vastaan; oikeistossa taas pitäisi olla huolissaan maan kilpailukyvystä.
Olen kyennyt ymmärtämään yksinkertaistetun vastakkainasettelun työnantajat vastaan työntekijät, ja jossain määrin uskottavalta on tuntunut ajatus siitä, että työnantajat ovat tässä kaksikossa niitä vahvempia, jolloin työntekijöille on annettava kompensaatiota neuvottelutilanteisiin. Kuten nyt vaikka se lakkoase.
Tämä suoraviivainen jaottelu saattoi toimia vielä tuporatkaisujen aikana, mutta nyt liittokohtaisissa neuvotteluissa pakka tuntuu hajoavan käsiin. Työnantajia on kovin monenlaisia pienyrittäjästä suuriin konserneihin, ja työntekijöitäkin riittää järjestäytymättömistä osa-aikaisista näihin joukkovoimalla jyrääviin ahtaajiin ja kuljettajiin.
Tiedän tanssivani populismin aalloilla, mutta kyllähän minun on hyvin vaikea löytää sympatiaa 43 000 euroa (tai peräti 47 700 euroa) vuodessa tienaavien, kouluttamattomien ahtaajien lisävaatimuksille. Kun samalla vaikkapa lähihoitaja jää selvästi alle 30 000 euroon, ja jos nyt ei mentäisi edes niihin ylikoulutettuihin, alitarvittuihin ja alipalkattuihin akateemisiin duunareihin. Inhimillisessä mielessä ei toki ole mikään ihme, että ahtaajat haluavat parempaa irtisanomisturvaa: jos he tuolta alalta joutuvat pois, putoaa elintaso selvästi.
Arawnilla oli vähän samansuuntaista asiaa kuljetusalan lakosta, ja kommenttipuolella yhteenvetokin tuntuu oikealta: sekä työnantajat että työntekijät riistäisivät ilomielin toisensa katuojaan jos vain tilaisuus annettaisiin.
Miten sellaisessa maailmassa muka voisi olla jonkun muun kuin oman napansa puolella? Työnantajat puhuvat hurskaasti kilpailukyvystä ja koko yhteiskunnan kestävästä tulevaisuudesta, ammattiliitot taas väittävät puolustavansa oikeudenmukaisuutta ja pientä ihmistä. Höpsis. Palkkaa ei makseta ansioiden vaan taistelukestävyyden mukaan.
Typerää tässä on se, että kyllähän minä tämän kaiken tiedän. Miten enää voisi mihinkään pettyä, kun ei kerran odotakaan keneltäkään mitään muuta kuin veristä taistelua omien etujensa puolesta? Ehkä minä siis olenkin salaa, itseltäni huomaamatta toivonut, että joku jossain pyrkisi oikeasti parantamaan maailmaa ja etsimään kaikkia hyödyttäviä ratkaisuja. Mutta se hypoteettinen joku on kyllä litistetty jo ajat sitten. Ei sellainen vain pärjää.
Olen kyennyt ymmärtämään yksinkertaistetun vastakkainasettelun työnantajat vastaan työntekijät, ja jossain määrin uskottavalta on tuntunut ajatus siitä, että työnantajat ovat tässä kaksikossa niitä vahvempia, jolloin työntekijöille on annettava kompensaatiota neuvottelutilanteisiin. Kuten nyt vaikka se lakkoase.
Tämä suoraviivainen jaottelu saattoi toimia vielä tuporatkaisujen aikana, mutta nyt liittokohtaisissa neuvotteluissa pakka tuntuu hajoavan käsiin. Työnantajia on kovin monenlaisia pienyrittäjästä suuriin konserneihin, ja työntekijöitäkin riittää järjestäytymättömistä osa-aikaisista näihin joukkovoimalla jyrääviin ahtaajiin ja kuljettajiin.
Tiedän tanssivani populismin aalloilla, mutta kyllähän minun on hyvin vaikea löytää sympatiaa 43 000 euroa (tai peräti 47 700 euroa) vuodessa tienaavien, kouluttamattomien ahtaajien lisävaatimuksille. Kun samalla vaikkapa lähihoitaja jää selvästi alle 30 000 euroon, ja jos nyt ei mentäisi edes niihin ylikoulutettuihin, alitarvittuihin ja alipalkattuihin akateemisiin duunareihin. Inhimillisessä mielessä ei toki ole mikään ihme, että ahtaajat haluavat parempaa irtisanomisturvaa: jos he tuolta alalta joutuvat pois, putoaa elintaso selvästi.
Arawnilla oli vähän samansuuntaista asiaa kuljetusalan lakosta, ja kommenttipuolella yhteenvetokin tuntuu oikealta: sekä työnantajat että työntekijät riistäisivät ilomielin toisensa katuojaan jos vain tilaisuus annettaisiin.
Miten sellaisessa maailmassa muka voisi olla jonkun muun kuin oman napansa puolella? Työnantajat puhuvat hurskaasti kilpailukyvystä ja koko yhteiskunnan kestävästä tulevaisuudesta, ammattiliitot taas väittävät puolustavansa oikeudenmukaisuutta ja pientä ihmistä. Höpsis. Palkkaa ei makseta ansioiden vaan taistelukestävyyden mukaan.
Typerää tässä on se, että kyllähän minä tämän kaiken tiedän. Miten enää voisi mihinkään pettyä, kun ei kerran odotakaan keneltäkään mitään muuta kuin veristä taistelua omien etujensa puolesta? Ehkä minä siis olenkin salaa, itseltäni huomaamatta toivonut, että joku jossain pyrkisi oikeasti parantamaan maailmaa ja etsimään kaikkia hyödyttäviä ratkaisuja. Mutta se hypoteettinen joku on kyllä litistetty jo ajat sitten. Ei sellainen vain pärjää.
"jos he tuolta alalta joutuvat pois, putoaa elintaso selvästi"
VastaaPoistaTilanne lienee käytännössä sellainen, että jos he alalta putoavat pois, he tuskin enää työllistyvät. Kyse ei siis ole pelkästään elintasosta.
Työnantajillekaan käsittääkseni kyse ei ole rahasta. Mistä siis on kyse? EK:n ylpeydestä?
Suomessa kyllä on aika surutta pistetty tarpeellisiakin ihmisiä kilometritehtaalle, joten sinällään turhia irtisanomisia olisi hyvä välttää.
En kyllä tiedä asiasta tarpeekseni antaakseni kovinkaan asiantuntevia kommentteja, mutta ehkä joku tietää. Miksi ahtaajat eivät työllisty uudestaan? Onko tämä nimenomaan ahtaajien ongelma, ja jos, miksi näin? Voisiko sille tehdä jotain muuta kuin vain vaikeuttaa irtisanomista?
VastaaPoistaJos ongelma taas on laajempikin, miksi vain ahtaajien irtisanomisehtoihin pitäisi puuttua? Jos tuo jostain lukemani ahtaajien vaatimus 12 kuukauden palkasta on totta, ei kovin monella muulla alalla moisiin korvauksiin taideta päästä.
Mitä työnantajan motiiveihin tulee, enpä osaa niistäkään sanoa. Ylpeys ja vallanhimo tuntuvat ihan uskottavilta, mutta miksei irtisanomisen helpottaminen muka liittyisi rahaan? Ainakin pidemmällä tähtäimellä?