Viime viikolla meni niin saamarin kehnosti ampumaradalla, että tällä viikolla piti ottaa revanssi. Nyt piti hoitaa asiat Oikein: ei häiritseviä seuralaisia, ei turhia jorinoita, vain minä ja zen. Syviä hengenvetoja ja tyhjenevä mieli.
Alku oli epäonninen: kotifasistin pyörästä oli puhjennut kumi, joten hän lainasi minun pyörääni. Armas punainen sotkimeni tuli takaisin luokseni niin myöhään, että sain polkea hyvällä sykkeellä koko matkan ampumaradalle, ja silti myöhästyin pari minuuttia. Tarkoitus oli luopua korkokengistä ja vaihtaa jalkaan mukavat tennarit, mutta aikataulun vuoksi ryntäsin sitten suoraan pyssyn kahvaan hikipäissäni ja korot kopisten.
Ensimmäisellä kierroksella en sitten nähnyt yhtään mitään, kun suojalasit olivat sankan huurun peitossa. Olkapäät olivat korvissa ja tuttu takanoja hukassa korkeiden korkojen vuoksi. Mutta mitä se tekikään suoritukselle? No kuulkaa, ei ainakaan mitään huonoa.
En olekaan koskaan ampunut niin tasaisen hyvin kuin tänään. Olen edelleen kaukana täydellisestä, eli lähes joka kierroksella meni yksi (no, kerran tai pari kaksikin) laukausta maalitaulun valkoiselle osiolle. Mutta ylivoimainen enemmistö pysyi sentään nätisti siellä mustassa pallukassa, eikä minkäänlaista vasemmalle saati oikealle kallistuvaa parvea ollut havaittavissa. Liipasinsormeni on siis viimein oppinut, mitä pitää tehdä! Täytyy varmaan korottaa omaa sisäistä vaatimustasoa.
Sen lisäksi, että tulokset olivat tasaisen hyviä, tuntui laukaisukin juuri oikealta. Joka ikinen kerta ase nykäisi kevyesti mutta tukahduttamatta, jälkipitokin löytyi kuin selkäytimestä. Laukaisut tulivat ripeästi ja yllättäen, mutta silti harkiten. Käsi ei edes tärissyt! Eikä korvan juuressa vierustoverin kädessä jylisevä Desert Eaglekään ei vienyt huomiota omasta suorituksesta, vaan toi sellaista mukavaa tärinää koko touhuun.
Ilmeisesti kohdalle osui sitten huomattavasti edelliskertaista paremmassa kunnossa oleva asekin: pari kehnompaa patruunaa kyllä yritti kiukutella matkan varrella, mutta itse ase liukui kuin unelma - kuin kitkaa ei olisi keksittykään, paitsi juuri niissä oikeissa paikoissa.
Mikä on johtopäätös? No ainakin se, että tästä lähtien ammun aina korkokengissä, jos vain mitenkään mahdollista. Toiseksi se, että onpas julmetun kivaa tämä ampuminen.
Kolmanneksi sitten se, mitä tässä on yritetty vältellä: TAHTOO OMAN! Nyt julistankin käynnistyneeksi Suuren Mutkaprojektin, eli Mistäs Saataisiin Anginalle Oma Kaksikakkonen.
Täytyy varmaan ruveta ottamaan selvää asioista. Pitääkö tässä ryhtyä ylläpitämään jotain ampumapäiväkirjaa? Elämään siivosti? Äänestämään oikein? Kuulostaa vaikealta, mutta ehkä minä pystyn siihen.
[Liidän yhä.]
Alku oli epäonninen: kotifasistin pyörästä oli puhjennut kumi, joten hän lainasi minun pyörääni. Armas punainen sotkimeni tuli takaisin luokseni niin myöhään, että sain polkea hyvällä sykkeellä koko matkan ampumaradalle, ja silti myöhästyin pari minuuttia. Tarkoitus oli luopua korkokengistä ja vaihtaa jalkaan mukavat tennarit, mutta aikataulun vuoksi ryntäsin sitten suoraan pyssyn kahvaan hikipäissäni ja korot kopisten.
Ensimmäisellä kierroksella en sitten nähnyt yhtään mitään, kun suojalasit olivat sankan huurun peitossa. Olkapäät olivat korvissa ja tuttu takanoja hukassa korkeiden korkojen vuoksi. Mutta mitä se tekikään suoritukselle? No kuulkaa, ei ainakaan mitään huonoa.
En olekaan koskaan ampunut niin tasaisen hyvin kuin tänään. Olen edelleen kaukana täydellisestä, eli lähes joka kierroksella meni yksi (no, kerran tai pari kaksikin) laukausta maalitaulun valkoiselle osiolle. Mutta ylivoimainen enemmistö pysyi sentään nätisti siellä mustassa pallukassa, eikä minkäänlaista vasemmalle saati oikealle kallistuvaa parvea ollut havaittavissa. Liipasinsormeni on siis viimein oppinut, mitä pitää tehdä! Täytyy varmaan korottaa omaa sisäistä vaatimustasoa.
Sen lisäksi, että tulokset olivat tasaisen hyviä, tuntui laukaisukin juuri oikealta. Joka ikinen kerta ase nykäisi kevyesti mutta tukahduttamatta, jälkipitokin löytyi kuin selkäytimestä. Laukaisut tulivat ripeästi ja yllättäen, mutta silti harkiten. Käsi ei edes tärissyt! Eikä korvan juuressa vierustoverin kädessä jylisevä Desert Eaglekään ei vienyt huomiota omasta suorituksesta, vaan toi sellaista mukavaa tärinää koko touhuun.
Ilmeisesti kohdalle osui sitten huomattavasti edelliskertaista paremmassa kunnossa oleva asekin: pari kehnompaa patruunaa kyllä yritti kiukutella matkan varrella, mutta itse ase liukui kuin unelma - kuin kitkaa ei olisi keksittykään, paitsi juuri niissä oikeissa paikoissa.
Mikä on johtopäätös? No ainakin se, että tästä lähtien ammun aina korkokengissä, jos vain mitenkään mahdollista. Toiseksi se, että onpas julmetun kivaa tämä ampuminen.
Kolmanneksi sitten se, mitä tässä on yritetty vältellä: TAHTOO OMAN! Nyt julistankin käynnistyneeksi Suuren Mutkaprojektin, eli Mistäs Saataisiin Anginalle Oma Kaksikakkonen.
Täytyy varmaan ruveta ottamaan selvää asioista. Pitääkö tässä ryhtyä ylläpitämään jotain ampumapäiväkirjaa? Elämään siivosti? Äänestämään oikein? Kuulostaa vaikealta, mutta ehkä minä pystyn siihen.
[Liidän yhä.]
Helppo homma. Suomessahan on vapaa aseenkanto-oikeus, joten sä voit tilata sen uuden, jännittävän pyssyn vaikka heti internetin asekaupasta.
VastaaPoistaNiin joo, ja jos mä en viitsi, niin mähän voin laittaa kolmivuotiaani asialle. Eihän ne edes vaadi vanhempien allekirjoituksia niihin tilauksiin.
VastaaPoistaPitkä on tie ja vaikea, joka johtaa uuden ampujan ekaan pistoolilupaan.
VastaaPoista-- Laihon Epäjumalainen Aseriisuntanäytelmä
Ja nyt se lannistaminen sitten heti alkaa, kiitti vain. Onko tää nyt osa sitä hakuprosessia?
VastaaPoista"Tuttu takanoja"? Tuota noin. Jos olet oikeasti ampunut aikaisemmin taaksepäin nojaten niin ihmekö tuo että asennonvaihto auttaa asiaan. :) Lisäksi, "olkapäät korvissa" on yksi tapa käsitellä rekyyliä. Kuulostaa siltä että huono ampuma-asento on aikaisemmin johtanut siihen että rekyyli häirinnyt ampumista enemmän? (Ja juu, luin kyllä että puhutaan naksukakkosesta. Paukkuvat nekin, ja suurin osa rekyylituntemuksesta tuppaa olemaan psykologista. Ja huono asento kun vielä vahvistaa rekyylituntemusta...)
VastaaPoistaJoka tapauksessa, onnittelut hyvästä ratakokemuksesta ja onnea aseluvan haussa! Ei pidä liikaa uskoa nettikirjoituksia tai poliisilaitoksen tiskin tätejä jos/kun väittävät jonkin olevan mahdotonta. Vaadit vaan siellä tiskillä - mikäli jotain mutinaa tiskin takaa kuuluu, siis - että lupahakemus lähetetään eteenpäin niille jotka asiaa oikeasti käsittelevät. Keskustelet sitten suoraan heidän kanssa jos on tarpeellista. Ja hyvin perusteltu lupahakemus auttaa asiaa paljon.
Korreloiks korkojen korkeus (ihanaa!) ampumasuorituksen kanssa? Mietin tässä kato jo vaatetusta..
VastaaPoistaTony: Juu, "tuttu takakeno" oli jonkinmuotoista itseironiaa. Takakeno tai siis liian notko selkä kun on juurikin yksi suurimpia ongelmiani, josta en vain millään meinaa oppia pois. Toinen sitten on se olkapäät korvissa - joka ampumakerta siellä joku ohjaaja yrittää muistuttaa mua hartioiden rentona pitämisestä, mutta enhän mä sitä koskaan opi.
VastaaPoistaPikkusisko: Koroilla tosiaan näytti olevan ainakin takakenoa kompensoiva vaikutus. Jos sullakin on tapana chillailla rennosti ja katsella pilviä, suosittelen niitä korkoja. Saatat myös saada parempaa opastusta.