Tässä kahden ja puolen kuukauden tienoilla onkin hyvä tehdä pientä välitilinpäätöstä. (Miten niin miksi juuri nyt? Kun siltä tuntuu juuri nyt.) Tiivistelmä: eipä tästä vauvaelosta ole juuri valittamista. Helpolla on päästy.
Vai kuinka monella on oikeasti tällaisia vauvakokemuksia? Mella nukkuu öisin 7-8 tunnin pätkän, alkaen joskus puolenyön tienoilla. Sitten aamupalansa jälkeen tyttö nukkuu vielä 2-4 tuntia, jolloin vanhemmat voivat rauhassa syödä oman aamupalansa ja selata lehtensä. Päivällä neiti on hyväntuulinen ja opettelee ahkerasti istumista, ja saattaa satunnaisesti nukkua päiväunet vielä joskus iltapäivällä. Ainakin jos matkustetaan vaunuilla tai laitetaan pimu mahalleen sänkyyn. Niistä Mella tykkää, vaunuista ja masu-unista.
Kaveripiirissä hiljattain kauhisteltiinkin, miten pahaa karmaa me tuomme muille. Kun kerran meidän ja jonkun muunkin tutuntutun lapsi on ollut käsittämättömän kiltti, osuvat ne koliikkiriiviöt sitten varmaan kavereille. Onhan se nyt jo tilastollisestikin väistämätöntä! (En ole vielä lukenut kansantaloustieteen tutkintoon sisältyvää pakollista tilastotieteen sivuainekokonaisuutta, heh, väitättekö sen näkyvän päälle päin?) No, saattaahan meidän perheeseen tulla erittäin kivulias murrosikä. Yritän kyllä tehdä kaikkeni sen eteen, ettei Mella jäisi vangiksi minkäänlaiseen kiltin tytön imagoon. Täytyy aloittaa Peppi Pitkätossujen lukeminen heti pienestä.
Kovin monesta asiasta ei ole edes tarvinnut luopua, tai ainakaan luopuminen ei ole tuntunut mitenkään raskaalta. Olemme pyrkineet pitämään yllä vilkasta seuraelämää synnytyksen jälkeenkin, pitäähän Mellan tottua muihin ihmisiin. Ja me haluamme todistaa maailmalle, että vauvan kanssakin voi tehdä paljon asioita. Yritämme osallistua kaikkiin entisiin rientoihin, vaikka toki lähdemmekin esimerkiksi kotibileistä pois jo huomattavasti aiempaa varhemmin. Toivottavasti (toistaiseksi) lapseton kaveripiirimmekin on huomannut, ettei elämä suinkaan välttämättä pääty lapsen tuloon. Ei edes se entinen elämä. Toki suuriakin muutoksia voi tulla, jos vanhemmat itse niin haluavat ja päättävät. Luulisin. Vai olenko vain naiivi, ehkä meillä on vain harvinaisen paljon valinnanmahdollisuuksia?
Alussa tietenkin tuntui kauhean rankalta, hormonitkin pitivät huolen siitä että itsensä tunsi huonoksi äidiksi jokaisen vauvan äännähdyksen jälkeen. Kyllä omat epäilyt nousevat vielä nykyäänkin joskus pintaan, mutta pääasiassa nyt on aika rentoa. Neljän kuukauden äitiyslomailun jälkeen olen viimein alkanut löytää hitaamman rytmin, tai lähinnä olen alkanut sallia itselleni verkkaisuuden. En kasaa päiville erilaisia tavoitteita (siivoa olohuone, käy kaupassa, hoida raha-asioita, pese kertyneet pyykit pois, urheile, tapaa tuttuja), vaan pyrin tekemään kunakin päivänä vain mitä silloin mieli tekee ja mikä sopii Mellan senpäiväiseen rytmiin ja mielialaan. Ihan näin lunkisti se ei toki vielä mene, mutta olen ainakin päässyt jo siihen suuntaan.
Jotenkin sitä antaa itselleen luvan olla rehellisesti onnellinen päästessään vain makoilemaan vauvansa viereen. Nyt kun Mella yrittää terhakkaasti päästä istumaan ja jopa seisomaan (vaikkei kumpikaan tietenkään vielä onnistu koordinaation totaalisen puutteen vuoksi), saa päivästä lohkaistua isoja paloja ihan vain leikkimiseen. Eipä kai sitä kotiäidin tarvitse muuta tehdä, kyllä Erik tyhjentää sen tiskikoneen töistä tultuaan... Moisesta lööbailusta ei tule enää niin kovin huono omatunto, kun Erikinkin mielestä on tärkeää viettää aikaa vauvan kanssa.
Nyt pitäisi vain sulkea silmänsä siltä syyllisyyden tunteelta, joka tulee viedessäni tietoisesti isältä mahdollisuuden samaan. Kurjaa, että vain toinen vanhemmista voi olla vanhempainvapaalla kerrallaan...
Vai kuinka monella on oikeasti tällaisia vauvakokemuksia? Mella nukkuu öisin 7-8 tunnin pätkän, alkaen joskus puolenyön tienoilla. Sitten aamupalansa jälkeen tyttö nukkuu vielä 2-4 tuntia, jolloin vanhemmat voivat rauhassa syödä oman aamupalansa ja selata lehtensä. Päivällä neiti on hyväntuulinen ja opettelee ahkerasti istumista, ja saattaa satunnaisesti nukkua päiväunet vielä joskus iltapäivällä. Ainakin jos matkustetaan vaunuilla tai laitetaan pimu mahalleen sänkyyn. Niistä Mella tykkää, vaunuista ja masu-unista.
Kaveripiirissä hiljattain kauhisteltiinkin, miten pahaa karmaa me tuomme muille. Kun kerran meidän ja jonkun muunkin tutuntutun lapsi on ollut käsittämättömän kiltti, osuvat ne koliikkiriiviöt sitten varmaan kavereille. Onhan se nyt jo tilastollisestikin väistämätöntä! (En ole vielä lukenut kansantaloustieteen tutkintoon sisältyvää pakollista tilastotieteen sivuainekokonaisuutta, heh, väitättekö sen näkyvän päälle päin?) No, saattaahan meidän perheeseen tulla erittäin kivulias murrosikä. Yritän kyllä tehdä kaikkeni sen eteen, ettei Mella jäisi vangiksi minkäänlaiseen kiltin tytön imagoon. Täytyy aloittaa Peppi Pitkätossujen lukeminen heti pienestä.
Kovin monesta asiasta ei ole edes tarvinnut luopua, tai ainakaan luopuminen ei ole tuntunut mitenkään raskaalta. Olemme pyrkineet pitämään yllä vilkasta seuraelämää synnytyksen jälkeenkin, pitäähän Mellan tottua muihin ihmisiin. Ja me haluamme todistaa maailmalle, että vauvan kanssakin voi tehdä paljon asioita. Yritämme osallistua kaikkiin entisiin rientoihin, vaikka toki lähdemmekin esimerkiksi kotibileistä pois jo huomattavasti aiempaa varhemmin. Toivottavasti (toistaiseksi) lapseton kaveripiirimmekin on huomannut, ettei elämä suinkaan välttämättä pääty lapsen tuloon. Ei edes se entinen elämä. Toki suuriakin muutoksia voi tulla, jos vanhemmat itse niin haluavat ja päättävät. Luulisin. Vai olenko vain naiivi, ehkä meillä on vain harvinaisen paljon valinnanmahdollisuuksia?
Alussa tietenkin tuntui kauhean rankalta, hormonitkin pitivät huolen siitä että itsensä tunsi huonoksi äidiksi jokaisen vauvan äännähdyksen jälkeen. Kyllä omat epäilyt nousevat vielä nykyäänkin joskus pintaan, mutta pääasiassa nyt on aika rentoa. Neljän kuukauden äitiyslomailun jälkeen olen viimein alkanut löytää hitaamman rytmin, tai lähinnä olen alkanut sallia itselleni verkkaisuuden. En kasaa päiville erilaisia tavoitteita (siivoa olohuone, käy kaupassa, hoida raha-asioita, pese kertyneet pyykit pois, urheile, tapaa tuttuja), vaan pyrin tekemään kunakin päivänä vain mitä silloin mieli tekee ja mikä sopii Mellan senpäiväiseen rytmiin ja mielialaan. Ihan näin lunkisti se ei toki vielä mene, mutta olen ainakin päässyt jo siihen suuntaan.
Jotenkin sitä antaa itselleen luvan olla rehellisesti onnellinen päästessään vain makoilemaan vauvansa viereen. Nyt kun Mella yrittää terhakkaasti päästä istumaan ja jopa seisomaan (vaikkei kumpikaan tietenkään vielä onnistu koordinaation totaalisen puutteen vuoksi), saa päivästä lohkaistua isoja paloja ihan vain leikkimiseen. Eipä kai sitä kotiäidin tarvitse muuta tehdä, kyllä Erik tyhjentää sen tiskikoneen töistä tultuaan... Moisesta lööbailusta ei tule enää niin kovin huono omatunto, kun Erikinkin mielestä on tärkeää viettää aikaa vauvan kanssa.
Nyt pitäisi vain sulkea silmänsä siltä syyllisyyden tunteelta, joka tulee viedessäni tietoisesti isältä mahdollisuuden samaan. Kurjaa, että vain toinen vanhemmista voi olla vanhempainvapaalla kerrallaan...
On kyllä kiva, että jaksatte ja haluatte kääntyä ulospäin Mellan kanssa. Varmaankin sisäpiiriytymiseen luiskahtaisi helpommin, jos kaveripiirissä olisi muita samassa tilanteessa olevia tai hiljattain olleita.
VastaaPoistaLapsi ja varsinkin esikoinen on niin iso juttu, ettei sitä näin ulkopuolelta oikein pysty tajuamaan, vaikka kuinka yrittää, eikä sitä kehtaisi vaatia osakseen entistä palaa sosiaalisesta kontaktista, jos huomio ja kiinnostuksen aiheet muuttuisivatkin vauvan myötä. Sitä vaan yrittäisi ymmärtää, että ahaa, noin se siis menee. Hauskaa, kun tuntuu ettei tarvitse.
Mukavaa tuntea olevansa edelleen "sisäpiirissä", vaikkei olekaan ihan täysi messissä vauvakulttuurissa :-) Pakostihan sitä tässä oppii jotain, kun lueskelee näitä sun juttuja.