Leivontatuokio vauvan kanssa

Onpa nyt tullut kokeiltua ensimmäistä kertaa leivontaa vauvan kanssa, kun huomisiin juhliin piti taikoa suklaapikkuleipiä ja Erik on poissa kotoa hoitelemassa muita juhliin liittyviä asioita. Ja olihan se aika haastavaa. Ensimmäisen pellillisen ehdin saada vallan mainiosti uuniin, ennen kuin neiti edes heräsi edellisiltä maitouniltaan. Jossain siinä toista pellillistä sekoitellessa tyttö rääkäisi, mutta näytti istuvan sitten varsin tyytyväisenä sitteriksi muodostuneessa turvaistuimessaan ja katselevan äitinsä työskentelyä keittiössä.

Mutta jossain vaiheessa paikallaan istuminen ja keinuminen ei Mellaa enää tyydyttänyt, ja rääkyminen alkoi. Se rääkyminen olikin sitten jo varsin kunnioitettavaa meteliä, viimeisen viikon aikana pirpanamme on nimittäin löytänyt aivan uusia huutotyylejä ja -volyymejä. Nykyään liioiteltua karjumista harjoitetaan ihan tavallisissa nälkätilanteissakin, josta taisi nytkin olla kyse.

Mitä tehdä siinä vaiheessa, kun keittiökello kertoo uunissa olevien pikkuleipien valmistuneen, tyttö huutaa kurkku suorana nälkäänsä ja kakka on tullut vaipasta läpi ja tahrinut vaatteet (ja äidin)? Olin yrittänyt ennakoida tilannetta ja ruokkia kiukkuista lasta hieman sillä välin, kun pikkuleipien oli määrä olla uunissa vielä kymmenen minuuttia. Petollisesti tyttö nukahti tavanomaiseen tapaan tissille vain herätäkseen vaatimaan lisää juuri kellon soidessa. Ai niin, ja tekstiviestikin saapui samaan aikaan. Ei sentään puhelin soinut, tekstarin voi aina jättää hamaan tulevaisuuteen.

Eipä siinä auttanut muu kuin antaa tytön huutaa, peseytyä hieman itse, napata keksit uunista, käydä vaihtamassa vaippa, antaa tytön huutaa lisää kun pilkon pikkuleivät (leikkaaminen oli pakko tehdä ennen kuin pellillinen jäähtyy, muuten ne murenevat tuhannen pirstaleiksi) ja aivan viimeiseksi syöttää typykkä. Sitten se ryökäle syö viisi minuuttia (mikä siis on hyvin lyhyt aika) ja nukahtaa tyytyväisenä! Oliko tuo nyt sen kaiken huudon arvoista? Nyt tyttö on makoillut jo puolisen tuntia ihan hiljaa ja kiltisti unessa.

Mutta nyt on pikkuleivät tehty, ei tosin kovinkaan siististi. Keittiö imuroitiin ja pestiin eilen, taitaa olla tänään toisen imuroinnin aika... Onneksi pöytien pyyhkiminen on jätetty viime tinkaan, pitäähän tässä asunnossa elää ennen juhliakin.

Entiseen tapaan odotan innolla sitä, että Mella on riittävän vanha osallistumaan leivontaan. Eihän siitä alussa tule mitään muuta kuin jumalaton sotku niin koko asuntoon kuin asianosaisten ulkopintaankin, mutta on se silti varmaan hauskempaa kuin hermostuneena vieressä rääkyvä vauva. Ja vuosien kärsivällisyyden jälkeen neiti pääsee varmaan jopa nauttimaan omien kättensä jäljestä. Vai onko minulla ihan höperö ruusunpunainen kuva perheen yhteisistä leivontahetkistä? Se jää nähtäväksi.