Synnytyksen jälkeinen hormoniryöpytys on tainnut hieman tasoittua, joskaan ei täysin vielä olekaan kadonnut. Alun kauhistus ja pelko omasta selviytymisestä on muuttunut yksinkertaiseksi ja omalla painollaan eteneväksi arjeksi. Eihän tässä olekaan mitään vaikeaa! Voi toki olla, että meidän kohdallemme on vain osunut kiltti ja helppo lapsi.
Aluksi tuntui jotenkin stressaavalta ja fyysisestikin vaativalta olla koko ajan imettämässä. Nykyään sekin on kovin helppoa: kun lapsi kitisee, otan sen rinnalle ja jatkan lehden lukua, nettisurffailua tai television katselemista. Mikään ei ole helpompaa kuin imettäminen, vaikka se näin kuumalla kesäilmalla on aika hikistä puuhaa meidän auringonpaisteisessa asunnossamme. Pikkulapset ovat aikamoisia lämpöpattereita, huomaan.
Vaipanvaihto ja muut rutiinihoidot ovat myös niin kovin yksinkertaisia. Olemme siirtyneet entistä enemmän pois kertakäyttövaipoista kohti kestovaippoja, ja pyykinpesuhan on aina ollut mielestäni kotitöistä vaivattomimpia.
Kauhean paljon muuta tuo lapsi ei vielä vaadikaan. Kyllä Mella nykyään valvoo jo vähän enemmän ja kaipaa seuraa, mutta ainakin toistaiseksi tytön kanssa on vain mukava vähän temppuilla ja jutella. Saa nähdä, käykö leikittäminen rasittavaksi pirpanan kasvaessa isommaksi ja vaativammaksi.
Ainoa asia, mikä vielä aiheuttaa tunnekuohuja, on ajatus töihinpaluusta. Joskus ensi syksyn aikana olin ajatellut palata, jotta Erik pääsisi vuorostaan kotiin. Ja kyllähän itseäkin kiinnostaa aikuisseura ja jonkinlainen oma, itsenäinen elämä.
Hormonit ja perinteinen naisen rooli kuitenkin nostattavat valtavan syyllisyyden tunteen aina, kun ajattelenkin töitä. Eihän hyvä äiti voi jättää lasta ennen kuin se täyttää vuoden! Eikä ikinä, ei missään nimessä koskaan ennen kuin se on ainakin kuusi kuukautta vanha. Imetyksen vähentäminen ennen sitä on vain merkki itsekkyydestä ja kyvyttömyydestä huolehtia lapsesta. Vai mitä? Siltä ainakin tuntuu.
No, tiedän kyllä järjellä ajatellen, että Erik on mitä mainioin isä ja vallan kykeneväinen huolehtimaan Mellasta minun käydessäni töissä. Tässä vaiheessa ahdistaakin jo ajatus päivähoitoon viemisestä. Vanhempainrahakausi kun päättyy jo ennen vauvan täyttäessä yhtä vuotta, joten äidin ja isän palatessa työelämään pitää vasta konttaamaan oppinut pirpana jo viedä vieraan hoidettavaksi. Hoitovapaaseen kun ei meidän perheessä ole varaa, ei ainakaan ilman muuttoa Helsingin ulkopuolelle.
Aluksi tuntui jotenkin stressaavalta ja fyysisestikin vaativalta olla koko ajan imettämässä. Nykyään sekin on kovin helppoa: kun lapsi kitisee, otan sen rinnalle ja jatkan lehden lukua, nettisurffailua tai television katselemista. Mikään ei ole helpompaa kuin imettäminen, vaikka se näin kuumalla kesäilmalla on aika hikistä puuhaa meidän auringonpaisteisessa asunnossamme. Pikkulapset ovat aikamoisia lämpöpattereita, huomaan.
Vaipanvaihto ja muut rutiinihoidot ovat myös niin kovin yksinkertaisia. Olemme siirtyneet entistä enemmän pois kertakäyttövaipoista kohti kestovaippoja, ja pyykinpesuhan on aina ollut mielestäni kotitöistä vaivattomimpia.
Kauhean paljon muuta tuo lapsi ei vielä vaadikaan. Kyllä Mella nykyään valvoo jo vähän enemmän ja kaipaa seuraa, mutta ainakin toistaiseksi tytön kanssa on vain mukava vähän temppuilla ja jutella. Saa nähdä, käykö leikittäminen rasittavaksi pirpanan kasvaessa isommaksi ja vaativammaksi.
Ainoa asia, mikä vielä aiheuttaa tunnekuohuja, on ajatus töihinpaluusta. Joskus ensi syksyn aikana olin ajatellut palata, jotta Erik pääsisi vuorostaan kotiin. Ja kyllähän itseäkin kiinnostaa aikuisseura ja jonkinlainen oma, itsenäinen elämä.
Hormonit ja perinteinen naisen rooli kuitenkin nostattavat valtavan syyllisyyden tunteen aina, kun ajattelenkin töitä. Eihän hyvä äiti voi jättää lasta ennen kuin se täyttää vuoden! Eikä ikinä, ei missään nimessä koskaan ennen kuin se on ainakin kuusi kuukautta vanha. Imetyksen vähentäminen ennen sitä on vain merkki itsekkyydestä ja kyvyttömyydestä huolehtia lapsesta. Vai mitä? Siltä ainakin tuntuu.
No, tiedän kyllä järjellä ajatellen, että Erik on mitä mainioin isä ja vallan kykeneväinen huolehtimaan Mellasta minun käydessäni töissä. Tässä vaiheessa ahdistaakin jo ajatus päivähoitoon viemisestä. Vanhempainrahakausi kun päättyy jo ennen vauvan täyttäessä yhtä vuotta, joten äidin ja isän palatessa työelämään pitää vasta konttaamaan oppinut pirpana jo viedä vieraan hoidettavaksi. Hoitovapaaseen kun ei meidän perheessä ole varaa, ei ainakaan ilman muuttoa Helsingin ulkopuolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti